Mikä on hyväksyessä koska siinä on niin paljo hyvää?
Mutta appeni kutsutti minut kotia, sillä kello on jo yksi, ja siihen
aikaan syövät muka kaikki kunnon ihmiset päivällistä.
Asiat oli vanhus jo toimittanut. Iltapuolella oli meidän määrä
suorittaa vekselit.
Kiitollisuudesta lupasin mennä hänen kanssan illalla kansanteaatteriin.
Hän ei mielellään käy kansallisteaatterissa. Kun hänen muinaiset
mieliteoksensa katosivat näyttämöltä, ei hän tahtonut nähdä uudempia.
Nuo vanhukset luulevat vain sen olevan hyvää, minkä he itse ovat
nähneet.
Kansanteaatterissa sai hän korvauksen; siellä näytettiin sangen
siveellinen kappale. Hän ei voinut katsoa loppuun asti.
"Vaimoni tulee ehkä kysyneeksi mitä näyteltiin, enkä tohtisi kertoa sen
sisältöä".
Sitte vein hänet illalliselle Orfeumiin. Aluksi hirvitti häntä istua
selkä päin soittajia; minulle sanoi hän: "suoraan puhuen ovat minun
poskeni punaisemmat häpeästä kuin tuo biffipaisti!" Lähtiessämme sieltä
pyysi hän minun olla ilmaisematta anopilleni, että me kävimme täällä,
sillä siinä tapauksessa hän ei päästäisi meitä koskaan enää Pestiin.
Appeni mieliksi menin varhain maata, mutta en saanut unta silmiini
ajatukselta, että tuo tyttö ehkä kumminkin saattaa tulla huomis-aamuna
luokseni kori täynnä dynamiitti-latinkeja, kun appenikin on täällä.
Koko yön näin tästä asiasta unta.
Kaikeksi onneksi oli vanhuksella hyvänä tapana nousta ylös jo viiden
aikaan aamulla ja ollessaan Budapestissä ei hän jättänyt menemättä
Rudásfürdöön kylpemään, se oli hänen mieleisensä kylpypaikka.
Jott'en heräisi, astui hän varpaisillaan (narisevat saappaat jalassa)
poikki kamarin, missä minä makasin; mutta tuskin oli hän päässyt ulos
niin minäkin hyppäsin ylös vuoteelta, puin ylleni, istuin issikkaan ja
ajoin "Punaruusun" hoteelliin ilmoittamaan Kuiskaaja-kadulle
esiintulleen välttämättömän esteen tapahtuneen. Tällä kertaa en voinut
vaatettaa itseäni kapakoitsijaksi. Luulin, ettei se enää ollut aivan
tarpeellistakaan.
Mutta myöhäänpä saavuinkin, vaikka vielä oli nivan varhain aamulla;
kaikenlaisten tehtaitten kanavat päästivät tuoretta pesuvettä, joka
höyrysi pitkin katua aivan kuin Islannin Geyser-vuori. Naapurin pihan
läpi päästyäni kolkutin portilla, kunnes tultiin avaamaan.
Portissa tuli vastaani luurankonainen; hän otti minut sangen
ystävällisesti vastaan. Hän vei minut kyökkiin, käski istumaan
penkille; hän näytti olevan kovin hyvällä tuulella.
-- Täällä ei ole enää ketään kotona, lausui hän. Sen huomasin itsekin,
kun kaikki ovet olivat selki selällään; kamarista tuleva tomu, joka oli
noussut lakaisemisesta, osoitti että minä keskeytin tuota
kunnianarvoisaa naista hänen siivoomistyössään. "Kaikki menivät jo
varhain aamulla, mikä minnekin."
-- Eikö ukolla ollut eilen illalla tekemistä tyttärensä kanssa? kysyin
innolla asiaani ryhtyen. "Mutta jatkakaa vain lakaisemistanne, rouva
hyvä, älkää oudoksuko minua, olen minä nähnyt herttuattariakin luuta
kädessä."
-- Olisi ollut, mutta ei tohtinut, vastasi tuo laihuuden jumalatar,
taas tarttuen tomua tekevään kapineesensa. Sillä ukolla ei ole tapana
iltapäivällä muistaa, mitä hän on aamupäivällä luvannut. -- Näin tekee
hän joka päivä. Kello kolmen aikaan iltapäivällä menee hän Punaruusuun
ja juo siellä yhdeksään saakka _suruissansa_; sitten tulee hän kotia,
kun hän näkee Agneksen palaavan ompelemasta. Tyttöparan täytyy käydä
kapakan ikkunain alatse, sillä Kuiskaaja-kadulle pääsee vain yhdeltä
puolelta; toisen pään sulkee rautatie. Kotona ukko sitte reuhkaa,
raivoo ja sadattelee, ei löydy rumaa nimitystä, jota hän ei silloin
heitä tyttärelleen. Hän syyttää tyttöraukkaa häpeällisistä asioista,
jommoisia ei koskaan ole tullut hänen mieleensäkään. Tyttö on vaiti ja
itkemättä, sillä jos hän sanankin sanoo tai purskahtaa itkuun, niin isä
varmaan pieksee häntä; mutta jos hän on vaiti, tyytyy ukko siihen, että
hän kaksin käsin vetää tytärtään kummastakin palmikosta huutaen
korvaansa: "sinä Senja sen vietävä! Missä olet taas ollut. Missä olet
ollut?"
"Kun tämä peli loppuu menee ukko taas 'Kolmen rummun' kapakkaan ja juo
_iloissaan_ itsensä punssia täyteen. Sieltä jokin palkollinen tuo hänen
aina kotia selässänsä ja panee hänen maata kamariin, missä häh makaa
aamuun saakka. _Siis voi hänen toisen kerran mentyänsä aamuun asti
täällä tapahtua mitä tahansa._ Kello yhdeksästä illalla aamuun asti."
Viimeistä lausetta lausuessaan nainen seisahtui eteeni, kädessä luuta,
jolla hän oli koonnut lakaisemansa rikat pieneen peltilapiooa, jonka
hän nyt nosti minua kohden, aivan kuin hän olisi tarjonnut minulle nuo
rikat -- yhdessä tuon lauseen kanssa.
-- Jatkakaa vain!
-- Kuten jo sanoin, en tohdi sekaantua riitaan, sillä jos ajan isännän
ulos ovesta, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja räjähyttää meidät
ilmaan. Mutta kun hän eilen kotiin tultuansa taas alkoi raivota, -- nyt
kahta kiukkuisemmin, kun muisti täällä aamulla olleen herran, joka
pyysi koroksi, ettei hän saisi tehdä pahaa tyttärelleen; siis oli tämä
herra varmaan tytön rakastaja; niin ryntää äkkiä Kozák rappusia ylös ja
nuoraan tytön kamariin, missä ukko paraikaa lasketteli mulatuksiaan.
Kozák ei ole tänne tullut koskaan ennen. Hän seisahtui isän eteen, ja
tarttuen hänen kaulukseensa, osoitti hän kädellään tuota kirjoitusta
ovella: "tämä huone olkoon kaikille pyhä paikka!" Tämä oli öljyä
tuleen. Tästä huomautuksesta muisti ukko koko asian laidan, että tämän
oli kirjoittanut oven kummallekin puolelle eräs korkea herra, joka oli
rakastunut tyttöön ja että tyttö oli juuri äsken mennyt hänen
luoksensa. -- Lupasi tappaa hänet. Mutta nytpä tapahtui kummia, --
Kozák, joka ennen oli veitsi kädessä uhannut tyttöä, jos hän oli
tervehtinyt miestä, sanoi nyt ukolle että Agnes oli tehnyt sangen hyvin
käydessänsä herran luona; hän oli muka tehnyt sen pyhän asian vuoksi ja
olisi tästälähinkin niin tekevä: sentähden ei häntä saa kukaan pahoin
pidellä. --
Nytpä he kamalasti riitelemään keskenänsä. Vielä tappelivatkin; vihdoin
kierivät he molemmat rappusia alas ja jatkoivat vielä pihalla
kahakkaansa. -- Minä ja Agnes katselimme toisiamme kummastellen, mitä
nyt on tapahtunut? Pelkäsimme kovasti, että ukko heti lennättäisi
ilmaan talon kaikkineen päivineen. Mutta Kozák ei päästänyt häntä
tehtaasen, vaan ajoi hänen ulos portista. Sitte meni ukko "Kolmeen
rumpuun" ja jatkoi päivätyötänsä kuten tavallista. Mutta Kozák tuli
luokseni ja lausui: "sanokaa Agnekselle että tästälähin on hän
pidettävä yhtä suuressa kunniassa kuin joku kuningatar, mutta huomenna
olisi Kozákilla jotain sanomista tytölle ennenkuin hän menee työhönsä".
Kun sanoin tämän Agnekselle, vastasi hän hyvin kummallisella äänellä:
"sen hän lupasi minulle jo edeltäkäsin, ettei hän salli kenenkään minua
pieksävän". Tyttö ei selittänyt tarkemmin, kuka tuo "hän" oli.
En minäkään ruvennut tuota naiselle selittämään.
Nainen ei enää vainonnut rikkojen jätteitä, jotka olivat jälellä oven
suussa, vaan jätti ne siksensä ja istui viereeni peittäen kätensä
esiliinaan ja jatkoi kertomustaan:
-- Aamulla nousi Agnes sangen varhain, kun vielä oli pimeä, eikä
odottanut kahviakaan. Varmaan kiirehti hän, ettei hänen olisi tarvinnut
tavata Kozákia. Mutta tämä oli valvonut koko yön ja kuullessaan oven
aukenevan seisoi hän jo rappusilla tytön tiellä. Minä kuuntelin
ikkunassa, mutta kuulin heidän puheestaan vain sen, minkä he tulivat
lausuneeksi kovemmin, kumpikin puhui hiljaa kuiskaellen. "Teidän täytyy
mennä hänen luoksensa!" Näin sanoi Kozák useat kerrat, mutta Agnes
vastasi aina kiivaasti: "en koskaan, koskaan!" Kozák polki suuttuneena
jalkaansa: "pyhä asia vaatii". Tyttö väänteli käsiään: "Hyvä Jumala!"
-- "Teidän täytyy viedä sinne..." (En kuullut, mitä?) Tyttö vapisi kuin
vilusta. "Minä sallin, sanoi Kozák, -- minä vaadin... minä käsken!"...
"_En en_!" kuiskasi tyttö. -- "Hän vaatii!... Hän käskee..." -- Nyt
tyttö kiljahti aivan kuin olisi sydämeensä pistetty; sitte kuiskasi
hän: "hyvä!" ja ojensi korinsa Kozákille sekä jäi seisomaan pihtipielen
nojaan laskien kätensä sydämmelle. Kozák tuli takaisin kori kädessä.
Tyttö otti sen häneltä ja juoksi sanaa sanomatta tiehensä.
"Seisahtukaa! Minä seuraan teitä Sädekadulle saakka!" huusi Kozák,
mutta ensin meni hän noutamaan tikarikeppiänsä. Luulen hänen
saavuttaneen tytön, koska hän viipyi niin kauan tiellä.
Tarpeeksi sain kuulla. Täytyi rientää kotiin.
-- Odottakaa, pidätteli nainen. Puhun vielä ukosta. Kun hän tänä aamuna
heräsi, ei hän löytänyt kotoa ketään, jonka kanssa hän oli voinut
tepastella, kahvikin vartoi häntä yksin; hän oli hyvin sävyisä. Kahvia
juotuaan iski hän viekkaasti silmiä kysyessään, missä Agnes on? Hän oli
kovin mielissään, kun sai tietää, ettei tyttö ollut juonut kahvia
kotona. Sanoi että _korkeat herrat_ juovat suurukseksi teetä munan ja
voin kanssa. -- (Tyttöparka varmaan syö nisuleivän palaista pitkin
katua käydessään). -- Ukko sanoi, että meidän täytyy kutsua se herra,
joka täällä kävi toissa päivänä joskus illalliselle. Tähän minulta
pääsi kolminkertainen nauru ja huudahdin: "illalliselle!" Kun ajattelee
meidän tilaamme, on mahdotonta olla kolmenkertaisesti nauramatta
tämmöistä puhetta kuullessaan. Sitte otti hän taskustaan avaimen, joka
avaa tuon pienen taka-oven, ja kysyi, josko tunnen täällä läheisyydessä
kunnon lukkoseppää, joka tekisi toisen samanlaisen avaimen? Miks'en
tuntisi? Asuuhan täällä niin monta tikarintekijä-varasta, että
riittäisi vaikka koko kaupungille. Nyt läksi hän -- luultavasti
lukkoseppää hakemaan. Mutta ensin heitti hän sormillaan suukon ovelle
piirrettyä kirjoitusta kohti, ja lausui laskien pitkän kätensä
olalleni: "hän on kunnon mies!" Kunpa olisitte kuullut, mitä nimiä hän
antoi teille eilen illalla.
Sanoin hyvästi ja riensin takaisin issikkaan. Punaruusun edustalla oli
juuri nyt nähtävänä pieni hauska tapaus. Kuski kiristi nuorta miestä
kurkusta ja mäjähytteli hänen päätänsä seinää vastaan; tunsin tämän
Agneksen toivorikkaaksi veljeksi. Jotta voisi hyödyllisellä tavalla
tänä aamuna lopettaa eilisen päivän, oli hän käyttänyt hyväkseen
tilaisuutta siten, että hän issikan mentyä kapakkaan ottamaan naukkua,
otti viedäkseen hänen hevosloimensa kauppaliikkeesen; tämän aikeen teki
issikka kumminkin tyhjäksi takasin palatessaan siten, että hän riensi
toimeliaan pojan luo ja vaati häntä tilintekoon. Uhkasi kutsua
poliisin. Mutta havaittuansa minun tulevan kutsui tämä kelpo poika
minua vanhan tuttavuuden vuoksi apuun. Enkä minä viipynyt häntä
pelastamasta. Issikan rauhoitin tiedolla, että tämä mies harjoittaa
sangen etevää ammattia -- hän on satulamaakari, ja tahtoi nähdä juuri
ammattiinsa kuuluvaa kapinetta; sitte pyhin hänen takkinsa selästä
kalkin ja kehoitin häntä menemään kotia isän katon alle ja koettamaan
edespäinkin saattaa yhä suurempaa iloa vanhemmilleen. -- Näin erkanimme
hänestä. Kotiin päästyäni havaitsin että sikarikoteloni oli poissa
päällystakkini taskusta. Varmaan oli suosikkini ottanut sen muistoksi
minulta. Pitäköön rauhansa!
Sitä suurempi oli huoleni, kun ajattelin, miten nyt käy, jos tyttö
parka todellakin tulee asuntooni tuomaan tuota vaarallista lähetystä ja
tapaa minun sijastani appeni kotona. Miten tuo poloinen on asiansa
selittävä, kun hän ei ole tottunut valehtelemankaan?
Rintani rauhoittui kokonaan kuullessani palvelijalta, ettei täällä ollut
käynyt ketään tyttöä.
Pysyin kotonani aina kello yhteentoista saakka; mutta tyttö ei tullut.
Tiesinhän sen. Sitte vein appeni mukanani parlamenttihuoneeseen, missä
me istuimme parvelle; minä jäin sinne hänen kanssaan ja selitin
hänelle, kenen valtiopäivämiehen kukin pää oli tuolla alhaalla
huoneessa. Kun hän alkoi kovasti haukotella, kehoitin minä häntä
jäämään vielä hetkiseksi, sillä pääministeri oli pitävä puheen. Hänellä
oli nimittäin kahdet silmälasit, toiset lukemista toiset puhumista
varten. Nyt otti hän nenälleen jälkimmäiset. Vanhus jäi siis
paikallensa.
Tällä tavoin saimme onnellisesti kaksi tuntia kulumaan; söimme yhdessä
päivällistä. Sen jälkeen kävimme katsomassa teollisuus-näyttelyä ja
teimme puimakoneen kauppaa; sillä aikaa tuli ilta, vanhus ei enää
tahtonut katsoa näytelmää, vaan tahtoi että minä veisin hänet klubiin,
minkä minäkin puolestani pidin suurimpana huvituksena.
Kun seisahdimme Lloydin rakennuksen eteen, annoin kaikeksi onneksi
vanhuksen astua edellä, jott'ei hän huomannut hämmästystäni. Portilla
seisoi Agnes.
Sama yksinkertainen musta puku yllä, sama kulunut iso huivi, sama
ompelukori käsivarrella.
Huomattuansa minut käänsi hän pois kasvonsa eikä ollut tuntevinaan
minua. Varmaankaan hän ei olisi suonut minun tervehtivän häntä. Mutta
epäilemättä odotti hän minua.
Riensin hinaamaan vanhusta klubiin ja kokosin pika pikaan häntä varten
vhistiseuran; kun sain hänen näin hyvään toimeen, kiirehdin takaisin
portille.
Mutta tyttö ei ollut enää siellä. Minne lienee mennyt? Minuahan hän
näkyi odottavan; pitihän hänen tietämän, että tulen takaisin!
Mutta pankaamme jo taas tähän kolme tähtöstä otaksuen niitä kolmeksi
vhistimarkaksi.