Kuiskaaja-katu kuuluu todellakin ensi luokan merkillisyyksien joukkoon
Unkarin pääkaupungissa. Sitä sopisi näyttää englantilaisillekin, jotka
täällä jokapaikassa nuuskivat; takaan, ett'ei Lontoossakaan löydy
moista.
Kun Itävallan valtion rautatie sulki Terezvárin kaupunginosan
pohjoissivun, tulivat sen ääriset kadut kaikki suljetuiksi. Siellä
todellakin löytyi maailman seinä, vaikka kohta laudoista.
Kohta Säde-kadun takana on tuo ikuiseen häviöön tuomittu kaupungin-osa
jonka olemassa oloa yhdeksänkymmentä yhdeksän sadatta osaa pääkaupungin
asukkaista, siellä asuvia lukuun ottamatta, ei tiedä aavistaakaan.
Tämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin
säännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta
ei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja
kaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa
paksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi
muodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä
saattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan
rajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä,
navetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät
myttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten
ikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on
olkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa
roukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä.
Niissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on
useampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja
lakastuneita.
Katujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on
kasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja,
kunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja
jokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo
aikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla
ja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren.
Mutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut
saksankielinen kirjoitus: "veden korkeus 1838". Tämä onkin ainoa
historiallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.
Vielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten
hajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten
käry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja
salpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat
hyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään
kasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.
Mutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä,
mutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen
rakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä "Hotelli",
ja vieläpä lisäksi "Punaruusu".
Merkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat
varastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat
ratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet
kehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta!
huonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu
vähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole
havaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon
varastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset
talot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska
lauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä
sentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja
koronkiskuria, toisin sanoin ovat ne "varkaanpesiä".
Tällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin
se ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on
saattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut
rakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja
heittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin,
sannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet
mukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän
eteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla
lomapaikoilla varustettu trottoaari.
Mutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme
pääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas;
tästä alkaa Kuiskaaja-katu.
Viimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee
pilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten
kulkevan edestakaisin.
-- Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta
alas.
Täällä vallitsi salpietarin haju.
-- Tuo tuolla on isäni tehdas, lausui hän osoittaen isoa rautaista
savutorvea, mistä vaalea savu olisi kohonnut, jollei tuuli olisi
painanut sitä alas.
Kun rattaat kolisten kulkivat pitkin katua, ympäröivät meidät joka
taholta haukkuen rikkatunkioilla vetelehtivät, kodittomat ja villit
koirat, joita täytyi kepin iskuilla karkoittaa kimppuumme tulemasta, ja
sittekin pitää tarkkaa vaaria, ett'ei portin ohi kulkeissamme pihasta
päässyt päällemme karkaamaan nälästä hurjistuneita koiria; jos sainkin
ne pakenemaan portin alle, niin kohta ne taas palasivat takaisin yli
aidan. Muuten täytyy täällä kulkijan astua hyvin varovasti, sillä
moista katua ei löydy missään muualla maailmassa. Joka talossa on
jonkinlainen tehdas, joka teettää mikä mitäkin sikamaisuuksia. Näitten
pihoista luikertelee pitkin katua ilman pienintäkään estettä leveitä ja
syviä ojia, jotka tehtaista tuovat likavettä ulos. Nämät ojat yhtyvät
sitte isompaan kanavaan -- johon vesi sitte jää.
Sentähden ei tänne voi kulkea rattailla.
Näitten ojien yli on paikka paikoin pantu laudanpala, ja jos kulkija
sattuu astumaan sen viereen, niin kaatuu hän pitkälleen jonkinlaiseen
märkään aineesen, joka on kaikkea muuta kuin hajuvettä.
Tuskin olimme päässeet parin ojan poikki (näitä ojia voisi kutsua
pysäkeiksi), niin kuului kapakasta kauhea melu, josta voi saada sen
verran selville, että tuosta komeasta ravintolasta heitettiin joku
kadun lokaan ja kun kapakan ovi aukeni, kuului sieltä harpun ääni. --
Tuo armottomasti kohdeltu henkilö alkoi haukkua ja kiroilla. Hän
haukkui unkarin ja kiroili saksan kielellä. Yhdessä kuuluu tuo
kauniilta. Sen ohessa alkoi hän tiilikivellä jyskyttää kapakan ovea.
Isäntä tuli ulos, ja kuten voin mäjähyksistä aavistaa, antoi jollain
seiväs-aseella rauhan häiritsijälle kunnon lailla selkään, odottamatta
Rikoskaaren määräämiä rangaistuksia. Rangaistuksen alainen kansalainen
taasen huusi ja kiljui, aivan kuin isänmaa olisi ollut vaarassa, ja
avuksi huutaessansa pyhiä ja neitsy Maariaa, antoi hän itsestään sen
rauhoittavan todistuksen, ett'ei hän ollut juutalainen, vaan
oikeauskoinen kristitty.
-- Voi, rientäkäämme, kuiskasi peloissaan pikku holhottini, ettei hän
saavuta meitä.
Mutta mahdotontahan oli rientää, sillä täytyi astua hyvin varovasti ja
etsiä joka askeleelle kiveä, jolle voisi astua lokaa välttääksensä.
-- Älkää pelätkö, neitiseni, vastasin rauhoittaen. Ei hän tälle kadulle
tule.
-- Tulee, kuin tuleekin; tänne hän tulee, siitä olen varma.
-- Ei hän meitä näekään pimeässä.
-- Näkeepä kyllä. Hänellä on silmät kuin kissapöllöllä; aina hän on
öisin liikkeellä, päivällä hän ei koskaan käy ulkona. Hän näkee meidät
kaukaa, juoksee tänne ja liittyy meihin.
-- No, sitte hänen pahoin käypi; sillä tästä kepistä annan niin, ett'ei
hän vielä ole Kuiskaaja-kadulla moista selkäsaunaa saanut.
-- Herran tähden älkää tehkö sitä! Hän on veljeni! Minä tunnen hänet
äänestään ja lauluistaan.
Herjettyänsä voivottelemasta ja kiroilemasta alkoi puheena oleva
henkilö todellakin laulaa yhtä noista kauniista saksalaisista
renttulauluista, joita saksalaisessa kansanrunoudessa on yllin kyllin;
erittäin soma niistä on se, jossa lutikoista puhutaan.
-- Teillä on siis velikin? kysyin holhotiltani, joka astui edelläni
niin vakavasti, kuin pimeässäkin olisi tuntenut hyvin tien. Mitä
ammattia tuo veli harjoittanee, kun hän vain öisin on toimessaan?
-- Ei. Älkää luulko. Hän ei ole varas. Hän ei tohdi liikkua ulkona
päivällä, sillä hän on karannut sotamies!
Arvossa pidettävää isänmaan rakkautta! Veli, joka on karannut sotamies?
-- Hän juo siis vain suruissansa? kysäsin. Muuten ehkä kunnon poika.
Saan puhua puolestansa hänen päällikkönsä kanssa ja tarvittaessa
sotaministerinkin kanssa, kun joudun lähetystön jäsenenä Wieniin, ja
koetan saada heitä myöntymään anteeksi-antoon, ett'ei veljenne tarvitse
kärsiä rangaistusta rikoksestaan. Ehkä saamme hänelle jonkun sopivan
pienen viran.
-- Niin, niin! Jumala siitä teitä palkitkoon! huokasi tyttö ja näytti
jo rupeevan luottamaan minuun.
Tuo veli, jolla ei ole muuta vikaa, kuin että hän on karannut sotamies
ja juo suruaan lievittääkseen, joka makaa päivät ja tappelee hereille
päästyänsä, -- näki tullessansa Kuiskaaja-kadulle rattaat, joilla
olimme tänne tulleet ja rupesi tekemään kuskin kanssa riitaa. Ensin he
riitelivät kappaleen aikaa keskenänsä, mutta vihdoin sivalsi kuski
häntä muutaman kerran piiskallansa, jolloin poika alkoi heitellä
tiilenkappaleita kuskin päälle, mutta kuski ajoi kohta tiehensä jättäen
meidät oman onnemme nojaan. Velikulta lähti juoksemaan hänen perässänsä
täyttä kurkkua huutaen: "ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" -- Hänestä
pääsimme siis -- ainakin hetkeksi.
Vihdoin saavuimme kaivon luo joka, nerokkaasti kyllä, oli asetettu
keskelle katua, ja josta kaivosta oli asetettu lautaränni läheisen
talon pihaan, jotta kulkijan täytyi kiertää kaivon ympäri, jollei
tahtonut kontata rännin alatse. -- Tässä tarttui holhottini käteeni,
kehoittaen minua luottamaan häneen nyt, kun tulemme siihen
sekamelskaan, joka on edessämme. -- Täällä ei nimittäin ole
aavistustakaan pääkaupungin arkkitehtikonttorista. Jokainen rakentaa
mitä ja miten tahtoo; rakentamaton paikka on jokaisen oma. Jos joku
rakentaa maanalaisen kodan naapurin portin eteen, on se paikka tuon
jonkun oma; mutta jollei naapuri hyväksy, että toinen naapuri on hänen
tiellänsä, tekee hän läven aitaan ja tekee itselleen tien toisen pihan
läpi. Tällä tavoin pääsimme nitroglyseriini-kumppanini taloon kahden
naapurin pihan kautta. Kaikeksi onneksi ei näillä ollut koiria, sillä
he olivat juutalaisia. Kuten tiedämme, ei yleensä hebrealainen porvari
pidä koiria eikä siipikarjaa, vaan hankkii itselleen mieluummin pieniä
lapsia, niitten ruokkiminen kun ei maksa juuri enempää.
Puusalvalla varustetun oven läpitse pääsimme jonkinlaiseen puutarhaan,
missä enimmäksi osaksi löytyi luukasoja. Yhdessä nurkassa oli
jäännöksiä lehtimajan juhlasta, nimittäin neljän tolpan ympäri
sidottuja kuivia lehtiä; näihin tolppiin taas oli pingoitettu nuoria,
mistä riippui kaikenlaisia valituita rääsyjä, joita ennen ollessaan
nuorina kutsuttiin liinavaatteiksi. Seuraavan aidan takaa saattoi jo
nähdä tehtaan savutorven ja tuntea nenässään siitä maahan laskeuvan
savun, jolla oli tuo ilettävä suolainen haju.
Tässä aidassa oli pieni porttikin, mutta se oli lukossa. Toiselta
puolelta haukkui meille kauhean suuri raivoisa koira ja pureskeli
portin alapäätä sekä koetti hypätä yli aidan, mutta ei päässyt kun se
oli liian korkea.
-- Jääkää te tänne, lausui holhottini, minä koetan päästä sisään, sidon
koiran ja avaan teille portin.
Tuo suloinen olento löysi aidasta paikan, missä lauta oli irti. Näytti
olevan tahalla tehty läpi asukasten mukavuudeksi, ett'ei tarvinnut
portin avainta ottaa mukaansa. Päästyänsä sen läpi näin tytön menevän
sisään, varmaankin tuomaan portin avainta; minä jäin kahden kesken
koiran kanssa, joka yhä vielä osoitti tyytymättömyyttään. Taskussani
(nimittäin kapakan isännän takin taskussa) oli makkaran pala; sen
heitin hänelle portin alta, ett'ei pitäisi niin suurta melua.
-- Jos nyt, näin ajattelin itsekseni, kun jäin yksin tänne Babeliin,
holhottini unhottaa tulla minua noutamaan ja "naapuri" havaitsee minun
koettavan myrkyttää hänen koiraansa, niin huutaa hän kansaa kokoon,
enkä minä tiedä mistä olen tänne tullutkaan; ottavat minut kiinni
vievät poliisikomisarjuksen luo ja huomisissa sanomalehdissä on
luettavana, että valtiopäivämies X. "on otettu kiinni itse rikoksen
teossa", kun juuri aikoi varastaa kuivamassa olevia liinavaatteita!
Huoleni haihtuivat ennen pitkää; pimeän huoneen ikkunasta alkoi valo
pilkistää, pihanpuolinen ovi aukeni ja sieltäkin näkyi valoa. Näin
holhottini astuvan ulos seurassaan nainen, joka näytti melkein
luurangolta. Pukunsa ei ollut tavattomaan aikaan katsoen aivan sopiva
vierasten vastaan-ottoon. Kädessään oli rautalangalla vyötetty lamppu.
Sill'aikaa kun luuranko-nainen kutsui koiraa luoksensa sitoakseen sitä
kahleisin, avasi tuntematon tyttöni minulle oven ja vei minut pihaan.
Homeisia sankoja ja saavia ammotti meille joka taholta, muutamissa
arveluttavaa lientä sisällä, lipeääkö vai mitä lienee ollut.
-- No! vihdoin viimeinkin tuo neiti mukanansa herrasmiehen kotiansa!
Pulska poika!
Näillä sanoilla tervehti luuranko tähystäen minua lamppunsa valossa
kiireestä kantapäähän.
Tyttö löi häntä vihaisesti suulle.
-- Pidä suusi kiinni! Tämä herra hakee isääni, hänellä on asiaa.
Nainen purskahti nauruun.
-- Kyllä tiedän! Niin on tapana. Olen minäkin ollut nuori; on
minullakin ollut rakastaja.
(Saakeli soikoon! Se on mahtanut olla siihen aikaan, kun tuoni vielä
oli pikkupoika).
-- Astukaa vaan neiden kamariin, sanoi hän kääntyen minuun ja taputtaen
käsivarttani. Nyt on paras aika. Minä jään kyökkiin, ja jos nuori herra
tulee sill'aikaa, niin minä ajan hänet ulos. Vanhuksesta kyllä pidämme
huolta, jos hän herää.
Nyt saavuimme asunnon edustalle; rappeutuneet ja narisevat portaat
veivät sisään ensimmäiseen huoneesen, joka oli kyökki, sieltä saattoi
mennä ullakolle. Huoneessa löytyi muutamia keitto-astioita ja sen
perällä luuranko-naisen vaatetuspöytä. Pöydällä oli peili josta hopea
oli kaikki kulunut pois ja jonka laatikosta riippui puoliksi ulkona
irtonainen palmikko. Tulisijan edustalla oli leveä penkki, jolle oli
laitettu leposija.
-- Olkaa hyvä, astukaa neiden kamariin, kehoitti tuo kunnon nainen,
nyrkillänsä tuupaten minua selkään; kyllä minä sanon, kun ukko herää.
-- Näin puhuen sytytti hän kynttilän ja sulki oven sisään mentyämme.
Silmäilin tätä pientä kamaria. Siellä vallitsi mitä suurin
yksinkertaisuus. Ei mattoja eikä peiliä. Puhtaalla lakanalla peitetty
vuode, pieni tyyny toisessa päässä. Vuoteen kohdalla riippui seinällä
pieni mustiin kehyksiin pantu kuva harsolla peitettynä. (Olisin
mielelläni tahtonut saada tietää, kenen kuva se lienee ollut?)
Vielä löytyi siellä vanhanpuolinen sohva, pari tuolia pöydän ääressä;
pöydällä oli lasi, täynnä jotain sinisen viheriää nestettä, sekä --
partaveitsi.
Jäätyäni kahdenkesken tytön kanssa, katsahti hän ensi kerran niin
kummallisesti minuun, ja pöydällä oleviin esineisin, jotta ymmärsin
koko asiain laidan. Tämä tyttö on miettinyt muitakin keinoja
surmatakseen itsensä, ennenkuin päätti hypätä Tonavaan. Mitä
partaveitsi tekee tytön pöydällä? -- Vieläkö hän nytkin aikoo sitä
keinoa käyttää?
- Te olette väsynyt, lausuin hänelle; hänen näytti olevan vilu myöskin.
Menkää maata. Minä odotan tuolla kyökissä, kunnes isänne herää.
Hyvästi.
Jätin hänet yksin ja menin kyökkiin.
Mutta täällä oli pimeä, kun tuo nainen oli vienyt lampun muassaan.
Kuitenkin löysin vihdoin istuinpaikkansa. Se oli jo muodostettu
penkiksi. Siihen istuin ja aloin miettiä mikä loppu tästäkin tullee?
aivan kuin uudenaikainen novellikirjailija, joka olisi hyvin
mielissään, jos joku sanoisi hänelle miten hänen kertomuksensa on
päättyvä.
Tytön kamarin ovi oli ihan minua vastapäätä. Oven yläpäästä oli lauta
haljennut, ja tämän halkeaman läpi pilkisti sieltä valo.
Enpä kysynyt lupaa omaltatunnoltani, kun hiivin oven taa kurkistaakseni
huoneesen. Nyt tunnustan syntini -- päästäköön minut synnistäni pappi
-- tai hänen vaimonsa.
Tyttö seisoi yhä vielä pöydän ääressä, katsoa tuijottaen noita kahta
vaarallista esinettä. Väliin pyyhkäsi hän otsaansa ikäänkuin
vetääksensä syrjään irtonaisia hiussuortuvia, joita ei kuitenkaan ollut
otsalla. Väliin taas peitti hän kasvonsa käsillään. Ruumiinsa värisi
kauhusta. Hän väänteli suonenvedontapaisesti käsiänsä. Vihdoin otti hän
pöydältä tuon lasin, vei sen ikkunan luo, avasi ikkunan ja kaatoi
pimeyteen sen sisällön. Lasissa oli mahtanut olla myrkkyä. Sitte otti
hän partaveitsen käteensä, avasi sen ja tarkasteli terää; hän nauroi
niin kummallisesti tätä tehdessään, ehkä häntä huvitti irvikuva, minkä
hän näki kirkkaan terän kuvastimessa. Hän näytti puhelevan sen kanssa.
He hieroivat kauppaa. Partaveitsi kielsi, aivan kuin olisi kuuluisakin
naisten viettelijä. Ei pyytänyt muuta kuin yhden suukon. Kerran vain
sattuu, ei muuta. Jollei hän olisi hyvä kalu, ei häntä suosittaisi.
Tyttö ei antanut itseänsä viekoitella. Pudisti kieltävästi päätänsä ja
pani partaveitsen kiinni, sanoen: ehkä toiste; ja heitti sen sänkynsä
pohjalle.
Sitte laski hän kätensä ristiin rinnallensa ja syvästi huoaten kohotti
kasvonsa taivasta kohden. Oi, jos osaisin piirtää kuvansa!
Nyt tempasi hän äkisti harson kuvan päältä, joka pii hänen vuoteensa
yläpuolla. Se oli tähän asti ollut peitossa, ehkä sentähden, ett'ei se
näkisi mitä täällä tapahtuu. Hyvin tunnen tuon "Herran"; usein olen
nähnyt hänen kuvansa; tavallisesti on sillä orjantappuraruunu päässä.
Tyttö lankesi polvilleen sen eteen peittäen kasvonsa vuodetta vastaan
ja pysyi tässä asennossa liikkumatonna.
Minä menin takaisin penkille istumaan ja mietin pää käsiin vaipuneena,
mikä on oleva loppuna tästä?
Ulkoa kyökin oven takaa kuulin hiljaista tassutusta; varmaan tulee tuo
tuonen akka. Olin aivan hiljaa pimeässä. Hän tuli sisään. Lampun jätti
hän ulos portaille, otti tohvelit jalastaan, jott'ei kuuluisi askelten
ääntä ja hiipi kamarin oven taakse kurkistamaan raosta sisään. Kova
uteliaisuus mahtoi vaivata. Annoin hänen hetkisen koettaa parastansa,
sitte puhuttelut häntä pimeästä.
-- Oletteko yksin?
Hän kääntyi minuun.
-- Kas kas! missä onkaan herra täällä?
-- Istun penkillä.
-- Miksi siellä istutte.
-- Odotan päivän valkenemista.
-- Sitä olisitte tuolla sisälläkin voinut odottaa.
Kunnon nainen suuttui.
-- Pyydän, sanokaa, kuinka te olette noin laihaksi jäänyt?
Tällaista kysymystä hän ei ollut odottanut.
-- Kuinkako minä olen laihaksi jäänyt?
-- Kun _toiset_ tavallisesti ovat kaikki lihavia.
-- Mitä? Luuleeko herra ehkä minua _semmoiseksi_ naiseksi?
-- Niin on puheesta kuulunut.
-- Väärä luulo. Minä olen kunniallinen nainen. Olen kaksikymmentä
vuotta ollut isännän emännöitsijä. Ei minulla ole mitään tekemistä
kenenkään tyttöjen kansaa. Mutta tuota meidän tyttöä minun tulee surku;
mieleni olisi hyvä, kun joku veisi hänen täältä.
-- Joko kunnollisesti tai kunnottomasti?
Laiha nainen toi lampun sisään ja asetti sen pöydälle. Ei ollut
kuulevinansakaan kysymystäni.
Sitte istui hän viereeni penkille.
-- Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun näillä meidän seuduilla levisi
huhu, että morsian ja ylkä menevät vihille; morsiamen päässä oli
valkoinen ruunu; joka ihminen juoksi tätä kummaa katsomaan.
-- Eikö sitte enää ole naimaliittoja tehty?
-- On kyllä, mutta ruunutta.
-- Hauska onkin tämä teidän korttelikunta.
-- Niin on koko Kuiskaaja-katu.
-- Oliko tämä vastaus vain kysymykseeni?
-- Oli. Kukapa tulisi tänne Kuiskaaja-kadulle kosioretkille? Kukapa
tänne lähettäisi kosiomiehiä? Pitkä on matka täältä kirkkoon. Kukapa
täällä esiintyisi morsiuspäähine päässä? Revittäisiin hänen
tukkansakin. -- Mutta kyllä te minun selityksittänikin tiedätte
tehtävänne. Mistähän olette onkineet tuon tytön?
-- Melkeinpä hänet todellakin Tonavasta ongin. Sain hänet kiinni
sillalla, juuri kun hän oli hyppäämäisillään virtaan.
-- Kas sitä vaan! Enkö minä ole sanonut, ett'ei isä saa hullutella
hänen kanssaan. Hyvänen aika! Meidän tienoilla ovat häät harvinaisia,
mutta myöskin peijaiset. Meikäläisiä kuolleita kannetaan tavallisesti
ulos vankilasta. Sentähden soisin jonkun kunniallisen ihmisen ottavan
täältä tuon hyvän ja siivon tytön. Hän on liian hyvä kalojen ruuaksi!
Mutta siksi se vielä käy; kummallinen olento hän on. Hän ei sovi tänne
Kuiskaaja-kadulle. Mutta emme täällä ole aina asuneetkaan. -- Sillä
katsokaas, hyvä herra, tytön isä on sangen oppinut mies, mutta hänen on
järjessään vika. Hän keksii ja koettaa kaikkia mahdottomiakin. Hän
tekee veden alla palavia tuli-soihtujakin. Hän tietää keinoja joilla
tunnin kuluessa voi hävittää vahvimmankin linnoituksen. Hän sanoo, että
hän saisi miljoonia, jos ilmaisisi vieraille valtakunnille
salaisuutensa, sillä niitten avulla voi noin vaan pyyhkäistä pois
kaikki viholliset; mutta hän ei tahdo toimia isänmaatansa vastaan.
Ennen kuolisi hän nälkään. Kummallista kyllä, on hän ihan toinen mies
aamulla kuin illalla. Kun hän aamulla herää kohmelostaan, alkaa hän
kohta käydä minun kimppuuni. Minut sitte hyvänpäiväiseksi haukuttuaan
alkaa hän torua tytärtänsä. Hän soimaa häntä, että hän vielä on hänen
niskoillaan. Miks'ei mene hakemaan rakastajaa? Jotain rikasta
rakastajaa, joka ylläpitäisi häntä! Jotain suurta herraa joka voisi
korkealle esivallalle ilmoittaa isänsä keksinnöt! Isä toruu, kunnes
tyttö lähtee työhönsä. Tyttö parka on erään ompelijattaren luona
työssä. Hän saa kahdeksan floriinia kuukaudessa. Täytyy istua työssä
myöhään iltaan. Pelolla tulee hän illalla kotiin, varpaillaan hiipien,
sillä isä odottaa häntä pamppu kädessä. Ukko on tähän aikaan päissään
ja ihan toinen mies kuin aamupäivällä. Silloin kurittaa hän tytärtään
ulkona kuleksimisesta. Varmaan on hän muka ollut rakastajaa tapaamassa.
Ukko on nyt kovin arka kunniastaan ja saarnaa siveellisyydestä kuin
pappi. Tavallisesti ruoskii hän myöskin tällöin tytärtään. Tämä ei
muuta tee, vain itkee. Ihme ja kumma, kun hän voi tätä elämätä kestää.
Nainen pyyhki esiliinalla silmiään.
Luurangolla on siis myöskin sydän.
Sitte nauroi virnisti hän taas.
- Niin, hyvä herra. Sentähden olin hyvillä mielin nähdessäni teidän;
kun isäntä hoipertelee aamulla sisään, voin sanoa, ett'ei hänen
tarvitse kiukutella enää, täällä on jo se, jota hän on kaivannut, eikä
hän ainakaan aamupäivällä lyö Agnes parkaa.
Nyt sain tietää tytön nimen olevan Agnes.
En saattanut olla tekemättä yhtä muistutusta.
-- Miks'ette puolusta tuota hentoa tyttöä? Te näytätte vahvalta
naiselta.
-- Vahva minä olenkin, voittaisin vaikka kaksi hänen oloistaan miestä;
mutta hän on kiero ihminen. Jos tartun hänen käteensä estääksensä häntä
mielensä mukaan ruoskimasta meitä, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja
lennättää meidät ilmaan kaikkityyni.
-- Miten?
-- Nitroglyseriinillä, jota hän valmistaa.
-- Mitä on tuo nitroglyseriini?
-- Mitäkö nitroglyseriini on? Ettekö vielä sitäkään tiedä? Kenties
olette nautasaksa. Se on sellaista ainetta, jolla kaivoksissa ja
vuorimurroksissa kalliota särjetään. Sormeni kokoinen tuutti sitä on
tarpeeksi kukistamaan tämän huoneen, ja meillä on tavallisesti noin
kaksikymmentä sentneriä sitä tuolla alakerrassa. Tätä nykyä on sitä
erittäin paljon, kun sen hinta on alennut, ja ukko vannoo ennen
räjähyttävänsä kaikki ilmaan kuin myyvänsä sitä niin halvasta. Se
lennättäisi meidät kuuhun saakka. -- Sen hän saattaa tehdä joko aamulla
tai illalla. Sillä illalla kun hän on juovuksissa, tulee mieleensä
kunnia; aamulla taas kun hän on selvällä päällä, muistuvat mieleensä
velkojat, ja silloin on hän raivoissaan. Ilmaan saamme lentää joko
varhemmin tai myöhemmin!
Hauska uutinen! Seisoa dynamiitilla täytetyssä tehtaassa. Tuolla
nimellä tunnen jo tavaran. Hyvänpä yhtiömiehen sainkin!
-- Sentähden soisin jonkun vievän täältä pois Agneksen, lausui vihdoin
nainen.
Näin sanoen sammutti hän lamppunsa. Aamurusko pilkisti ikkunasta
sisään. Pestissä oli jo kirkas aamu, mutta täällä Kuiskaaja-kadulla
yksi kolmannes sumua toinen kolmannes savua.
Aamuruskosta oli seurauksena nuoren herran kotiin tulo. Ei tarvinnut
porttia avata, kaikella kunnialla hän pujahti läpi aidan. Ensin lauloi
hän sisarensa ikkunan alla yhtä noista ilkeistä renttulauluista, joille
en voi antaa muuta nimeä kuin "runottaren kolera"; sitte kömpi hän
miten kuinkin ylös rappusia ja pääsi viimeinkin monen koetuksen perästä
ovesta sisään.
Uljas poika! Missä ei reikää siinä savea. Rypistyneessä hatussa
likainen tekokukka; vaatteissa tuskin yhtään nappia. Kaulahuivin päät
riippuivat alas niskasta. Pöhöttyneet veripunaiset kasvot olivat täynnä
kirjavia sinermiä, jotka olivat eri ajoilta punaisen, sinisen ja
tummanvihreän värinsä mukaan, -- toisesta korvasta vuoti verta. Joskus
nuorena oli hän saattanut olla kauniskin poika. Nyt näytti hän
tuommoiselta kahdenkymmenen vuotiaalta ukolta. Oikeassa kädessä oli
märkä sikaarin pätkä, jota hän pisteli suuhunsa milloin yhtä milloin
toista päätä siinä luulossa että toinen pää palaa. Vasemmassa kädessä
oli naisen huivi.
Laiha nainen meni häntä kohta ovessa vastaan ottamaan.
-- Ylös ullakolle kohta paikalla!
-- Enpä mene Rézi rouva, siellä on torakoita,
-- Mene kohta. Siellä on vuoteesi.
-- Voi; älkää lyökö, taikka huudan.
-- Huuda vaan, huuda vaan! Kohta tulee isä ja silloin saat selkääsi.
-- Eipä tulekaan, eipä tulekaan; hän on juovuksissa kuin sika.
-- No, missä tahdot sitte maata?
-- Tuolla kamarissa. Tytön kamarissa.
-- Täällä ei ole mitään tyttöjä, sinä pöllö.
-- No no no, rouva Rézi. On maar!
-- Sinä aasi! Hän on sisaresi. Varmaan olet riistänyt tuon huivin
joltain kaltaiseltasi naiselta?
-- Sama se.
-- Mene hiiteen.
-- Sama se.
Todistaaksensa, mihin määrin se oli hänelle sama, suuteli hän
luurankonaista poskelle; siitä sai hän palkinnoksi hyvin ansaitun
korvapuustin ja vielä paremmin ansaitun herjausnimen.
Minä näin hyväksi astua väliin.
-- Kuules velihopea --.
-- Kas vaan, täällähän on "yksi" jo! änkkäsi poika hämmästyneenä.
-- Tuoss' on floriini; kansani toivo, ota ja mene takaisin kapakkaan;
hae se, jonka huivin olet vienyt.
Tämä teki suuremman vaikutuksen kuin pitkät puheet.
-- Jos annatte kaksi, niin pysyn siellä iltaan saakka.
Ei sovi kitsastella, kun on nuorison kasvatuksesta kysymys, lausuin
itsekseni ja myönnyin hänen ehdotukseensa.
Tähän oli hän täydelleen tyytyväinen ja alkoi antaa minulle
kaikenlaisia kauniita neuvoja, jommoisia ei löydy edes Vollftin
teoksessa: "Seurustelu naisten kanssa"; kunnes rouva Rézi ajoi hänen
ulos ovesta; hän kömpi miten milloinkin rappusia alas, yhä laulaa
loilottaen kieleensäkään purematta.
Hauska lankous!
Mennessään herätti hän ukon; alakerrasta alkoi kuulua epäselvää
rähinää, josta ei kuitenkaan voinut selittää ainoatakaan sanaa.
-- Onko herra noussut ylös, kysyin.
-- Vasta hän nyt alkaa nousta. Kuuluu kiroilevan vasta ensimmäistä
värssyä. Haukkuu ikkunasta poikaansa. Sitte seuraa riita Kozákin
kanssa. Sitte alkaa hän kiroilla saapastensa luojaa, kun ei oikean
jalan saapas mene vasempaan. Sen jälkeen tulee hän ulos torumaan
koiraa. Sitte huutaa hän naapurille, miksi hän taas on yöllä päästänyt
tänne kartanolle viinan rapaa. Sitte tulee hän minun kimppuuni.
Viimeiseksi jää Agnes. Sillä tavoin hän toivottaa "hyvää huomenta".
Tuo kunnioitettava perheen-isä pysyi todellakin aivan täydellisesti
ohjelmassaan. Kello oli puoli kuusi, kun tuolta alhaalta kuului
ensimmäinen "jumalauta", ja seitsemän aikaan nousi kirousten
jakeleminen ylimmilleen, vain yskä keskeytti väliin sadatuksien tulvaa.
Jo astui hän rappusia ylös. Rouva Rézi seisoi tulisian ääressä ollen
tulta tekevinään.
-- Tiedättekö mitä, hyvä herra? Jos en vielä olisi tehnyt tulta, toruu
hän minua, etten vielä ole laittanut hänelle suurusta; jos taas jo
valkea palaa, on sekin pahasti, kun tuhlaan kalliita kivihiiliä.
-- Senkin seitsemän tulista p--lettä vieköön tuon oven, kuului ulkoa.
Aina loukkaan käteni lukkoon.
Hän potkasi oven auki.
En ole vielä milloinkaan niin pettynyt luulossani kuin nyt. Päättäen
äreästä ja karkeasta äänestä luulin tapaavani jonkun jättiläisen, mutta
edessäni seisoikin pieni puoliviidettä jalkaa pitkä kääpiö, kyttyräinen
sekä edestä että takaa, pitkät kädet roikkuivat alapuolelle polvia,
toinen sääri oli sisäänpäin väärässä, jotta koko vartalo näytti olevan
kaatumaisillaan. Mutta pää oli suunnattoman suuri; tukka pörrössä aivan
kuin suortuvat olisivat pelänneet koskea toisiinsa. Kasvoissa kuvautui
ylpeys ja kohmeloa seuraava äreys.
Nähdessään vieraitakin olevan kyökissä vaikeni hän äkkiä. Aivan
kummallisella tapaa saattoi hän vääntää leuatonta päätään kyttyräistä
vartaloansa kääntämättä. Hän katsahti rouva Réziin ja viittasi pitkällä
kädellään Agneksen kamariin päin.
Ennätin sanomaan asiani, ennenkuin akka ehti ruveta hulluuksiaan
latelemaan.
-- Hyvää huomenta, herra! Tulin tänne näin aikaiseen kun luin
Közlöny-lehdestä, että tänään tulee tämä nitroglyseriini-tehdas
myytäväksi huutokaupalla. Tahdoin estää sitä. Kun minä juuri tarvitsen
tuollaista tehdasta, mutta en itse ole asiantuntija ja teidän tietonne
tässä suhteessa ovat yleisesti maassa tunnetut, niin haluaisin koettaa,
eikö voisi saattaa teidän raha-asioitanne sellaiseen tasapainoon, että
tämä yleishyödyllinen tehdas edelleenkin tyydyttäisi maan tarpeita
nitroglyseriinin suhteen.
Tämä oli suoraan tunnustaen kaunis puhe. Eikä minulla ollut sitä
paperillakaan. -- Mutta isäntä ei ollut sitä mieltä.
-- Onko herralla rahoja? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka oli
ratkaistava, ennenkuin itse asiaan ryhdyttäisiin.
Otin taskustani koko tukun, "Ensimmäisen Kamarin" nauhalla sidottuna ja
seuraavalla kauniisti sointuvalla päällekirjoituksella varustettuna:
"100 kplta 10 floriinin: = 1,000 fl."
Tämä ei ollut puhetta, mutta teki hyvän vaikutuksen.
-- Mennään tänne tyttäreni kamariin.
-- Mutta ehkä neiti nukkuu vielä.
-- Kyllä minä hänet pian hereille saan.
-- Emmekö voisi mennä johonkin toiseen huoneesen?
-- No, älkää saamaelko! Omaan kamariini emme saata mennä; se on kuin
sikaläätti; muut huoneeni ovat ryöstömiehet sinetillään lukinneet. Nyt
tiedätte syyn. Astukaa sisään!
Tiesin tytön menneen maata täysissä vaatteissa; kenties ei hän
pelästyne aivan kovin.
Astuessamme kamariin istui tyttö ikkunan ääressä (se oli hänen
peilinsä) ja palmikoitsi ihania mustia hiuksiaan.
Kyttyräselkä ärjäsi kovasti:
-- Miksi siivoat itseäsi vaatteet yllä? Tahraat rasvaisilla hiuksillasi
puhtaat vaatteesi! Riisu yltäsi kohta!
Tyttö valmistausi tottelemaan.
Ukko asetti tuolin minua varten pöydän ääreen vastapäätä ikkunaa.
Kumminkin istuin toiselle tuolille selin tyttöä, joka riisui pukuansa.
-- Miksi kampaat hiuksiasi ikkunan ääressä kaikkein nähden? ärjäsi taas
ukko.
(Kaikkein nähden!)
Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin kolme varpusta, jotka istua könöttivät
kuivettuneen puun oksalla.
-- Tytärtännekö rupeettekin torumaan? Vai aiotteko keskustella kanssani
asiasta? huudahdin kovemmalla äänellä. Istukaa; ottakaamme esille
paperia sekä kynä ja ruvetkaamme laskemaan.
-- Mutta mikä on teidän nimenne?
(Sitä en jumaliste itsekään tiennyt. Oikeata nimeäni en voinut sanoa,
sillä siitä minut kohta tunnettaisiin ja arvattaisiin, etten minä
tarvitse mihinkään nitroglyseriiniä. En tohtinut ottaa myöskään mitään
yleistä nimeä sillä jollakin muulla saattaisi olla sama. Mieleeni tuli
eräs kummallinen nimi, jonka olin joskus asiakirjoissa nähnyt).
-- Nimeni on Ignatius Koribanya.
-- Oo! Tuon nimen tunnen minä aivan hyvin. Nyerges-Ujfalusta kotoisin,
eikö niin? Te olette useasti ennenkin tilannut minulta dynamiittia
marmorilouhostanne varten.
(-- Hyvinpä arvasin! Otin kun otinkin elossa olevan miehen nimen!
Mielelläni olisin antanut sen takaisin).
-- Miten aiotte auttaa minua? Tilaamallako? Vaiko etumaksulla? Tai
annatteko lainaksi?
-- En ehdota yhtään noista keinoista, vaan haluaisin ruveta
yhdysmieheksenne tehtaassa tuhannen floriinin maksua vastaan.
-- Ei käy laatuun. Minulla on jo yksi "yhdysmies".
-- No sittehän meitä olisi kaksi.
-- Ei käy laatuun. Kozák ei kärsi kumppalia.
-- Siinä tapauksessa maksamme hänelle osansa ja hän saa mennä muualle.
-- Kozák ei ole antanut rahoja liikkeesen. Hän on työnjohtaja. Hän on
harvinainen olento, jota ei saada joka oksalta. Vai mitä luulette
miehestä, joka yksin johtaa nitroglyseriini-tehdasta? Täytyy olla
raittiina Ja päihtymättä yöt päivät! Täytyy olla niin tarkka
toimessaan, että työ käy minuutin mukaan. Sillä jos vain yksikin aste
lämmintä puuttuu tai rahtunenkin jotain ainetta puuttuu sekoituksesta
tai jos valmis latinki epähuomiosta putoo lattialle, niin lentää koko
huone ilmaan, vieläpä "Punaruusun" kapakankin tiilet sinkoilevat sinne,
mistä ne ovat varastetutkin. Siihen toimeen ei kelpaa joka mies.
-- Herra Kozák on siis juuri semmoinen kelpo mies. Sepä hyvä. Koetan
voittaa hänen luottamustaan, jotta hän ottaisi minut toiseksi
yhdysmieheksi.
-- Kuulkaa hyvä herra! Se käypi vaikeaksi. Kozák ei kärsi rinnallaan
muita, ei ainakaan nuorta miestä, hän ei huoli apulaisestakaan.
Mieluummin tekee hän yksin kahden työt.
Näin sanoen lähestyi hän minua ja kuiskasi korvaani: "hän on rakastunut
tyttöön".
Sitte jatkoi hän taas kovasti:
-- Hän on tuommoinen kiero mies, joka kerran jo istui viisi vuotta
vankilassa, kun hän revolverilla oli ampunut kuoliaaksi mielitiettynsä
viettelijän.
(Taaskin uusi oiva tuttavuus!) Hurja kosija, joka vainoo revolveri
kädessä kilpailijaansa, ja jo kerran on murhasta istunut vankeudessa.
-- Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhiin. Jos ei herra Kozák huoli
yhdysmiehestä, niin on minulla toinen yksinkertaisempi ehdotus. Minä
ostan teiltä nitroglyseriiniä tuhannen floriinin hinnasta ja te annatte
minulle siitä kuitin. Kun sitä sitte tarvitsen, tulen noutamaan.
-- Hm. Tuota seikkaa pitää ensin vähän miettiä.
-- Ei mitään miettimistä, vaan rientäkää maksamaan nämät rahat
tuomarille ennenkuin tulee ryöstöhuutokauppa. Sehän on suurin kipu,
jota lainopin tohtori parantelee, eikä se aine ole kaikkein kalliinta,
jota lääketieteen tohtorin osoitteen mukaan annetaan apteekista, vaan
se on tuon toisen tohtorin muste; koettakaa siis päästä siitä erilleen,
niin kauan kuin vielä on mahdollista.
Kyttyräselkä ravisti päätään.
-- Puhuitte "musteesta". Mustetolpponi on tuolla kamarissa, joka
lukittiin, kun kaikki omaisuuteni kirjoitettiin ryöstön alaiseksi;
ovella on sinetti, jott'en voi teille kirjoittaa kuittia.
-- Ettekö voisi pyytää joltain naapurilta vähän mustetta lainaksi?
-- Minulle ei täällä anna kukaan musteen tippaakaan.
-- Ovatko kaikki niin suuttuneet teille?
-- Eivät juuri suuttuneet, vaikka kylläpä heillä olisi siihenkin syytä,
sillä minä en suinkaan mielistele ketään; -- mutta he pelkäävät minua.
Tehdasliikettäni olen harjoittanut jo melkein kaikkialla kaupungissa;
ensin alotin Ferenczvárin kaupunginosassa, mutta naapurit juonittelivat
minua vastaan, kunnes kaupungin neuvosto ajoi minut pois sieltä. Sitte
muutin Jozsefváriin, mutta siellä sain taas kimppuuni joka sielun;
pelkäsivät minun lennättävän heidät yläilmoihin; muutin taas majaa
Terezváriin; sielläkin ahdistettiin minua, kunnes vihdoin jouduin tänne
Kuiskaaja-kadulle, missä asuu vain semmoisia ihmisiä, jotka eivät
mielellään etsi oikeutta raastuvasta. He koettavat sitä vastoin omin
päinsä saada minua poistumaan täältä; sentähden en saa mistään läkkiä,
jollei minulla itsellä sitä ole.
Aloin tutkia kapakan isännän takin taskuja. Semmoisen miehen taskuissa
on tavallisesti aina kirjoitusneuvot. Löysin todellakin pienen
pullosen. Siinä oli kun olikin punaista läkkiä, luultavasti aniliinia.
(En koskaan enää juo hänen luonansa punaista viiniä).
-- Tässäpä on. Kynän me saamme hanhen sulasta, ja sitte tuumasta
toimeen. Paperia on mulla sen verran muassani. Kirjoittakaa siis.
Tuhannen floriinin kuitti.
-- Puhutaan ensin Kozákin kanssa.
-- Käskekää sitte Kozák tänne.
-- Hän ei tule tänne.
-- Miks'ei?
-- No niin. Johan sen sanoin. Hän on rakastunut tyttöön ja on siitä
hänelle suuttunut.
-- Suuttunutko rakkaudesta? tuo menee yli ymmärrykseni. Mennään me
Kozákin luo sitte.
-- Mennään vaan, mutta minä en takaa häntä.
Lahonneita rappusia myöten pääsimme jokseenkin helposti alas, ja
maanalaiseen kertaan vieviä niljakkaita rappusia myöten oli
kyttyräselän helppo mennä, sillä jos olisimme kompastuneet, niin hän ei
olisi langennut minun niskoilleni vaan minä hänen.
Pieni kamari, jonka ikkunasta oli vain kolmas osa maan pinnan
yläpuolella, oli Kozák herran asunto, johon me nyt saavuimme. Siinä oli
yksi tuoli ja olkivuode, jonka alusta oli kirjastona.
Edellä mainittu mies saattoi olla noin viisineljättä vuotta vanha;
kasvot peitti ruskea parta, joka oli takkuinen ja sikinsokin kuin
rakeitten lakoon lyömä elopelto, keltainen tukka riippui pitkänä
niskassa. Syvissä koloissaan säihkyivät nenälasien takaa uhkaavat
silmät. Koko muotonsa oli juhlallinen, ankara, kammottava.
Kyttyräselkä mainitsi valenimeni.
Tuo arvoisa herra astui luokseni ja astui varpailleni.
En tiennyt varmaan tapahtuiko tämä siitä syystä, että jos tässä
ahtaassa komerossa kolmesta parista jalkoja yksi pari alkaa liikkua,
niin ehdottomasti tulee astuneeksi yhdelle noista toisista
pareista, vai lieneekö tämä ehkä ollut joku salainen merkki, josta
nihilistit tuntevat toinen toisensa? Eräältä tuttavaltani, joka on
sanomalehtimies, olin saanut kuulla, ett'eivät nihilistit kuten
vapaamuurarit, tervehdi toisiaan salaisella käden annolla, vaan
salaisesti jaloille astumalla. Joka ei vastaa samalla lailla
tervehdykseen tai joka sanoo: "suokaa anteeksi!" se ei ole liittoon
kuuluva.
Tehtaan isäntä mainitsi yhtiömiehellensä minun tahtovan ostaa
dynamiittia -- oikein tukuttain.
Yhtiömies kysyi äänellä, joka tuntui tulevan maan alta:
-- Mitä sorttia? Latinkiako? Vaiko Bickfordin sytyttimellä
varustettuja? Yksinkertaistako? Vaiko yhdistettyä?
En tahtonut ilmaista tietämättömyyttäni.
-- Joka lajia sekasin, mitä vain on saatavana.
Nuo mustat silmät säihkyivät niin kummallisesti lasien takaa.
-- Tulkaa kanssani!
Hän astui edellä läpi huoneen, jossa oli kaikkialla kauheata höyryä
päästäviä astioita ja tislauskapineita. Kädessään oli lasilla peitetty
lamppu, jota hän ei antanut kädestään kenellekään. Olimme hornan
porstuansa.
Tavara oli pantu valmiisin laatikkoihin, ja kunkin kylkeen oli
kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla, paljoko kussakin on
dynamiittia.
Herra Kozák avasi laatikkojen kannet; niissä oli eri suuruisia
latinkia, ja kysyi mitä minä haluan?
Minä olin ymmärtävinäni niitten laatua. Vähäksyin kaikkia. Pyysin nähdä
suurempia.
Vihdoin toi hän yhden lätinkin äärimmäisestä nurkasta.
-- Näitten luulen olevan tarpeeksi suuria, lausuin oikein viisaan
näköisenä, aivan kuin olisin puhunut sokurivero-ehdoituksesta.
-- Kyllä maar. Niillä on laskettu olevan miljoonan kahdeksansadan
tuhannen kertainen vastustusvoima.
-- Tämä, luulen ma, on semmoista, kuin minä tarvitsen.
-- Vai se kelpaa? kysyi hän epäilevästi; ja avattuaan laatikkoa
paljasti hän vasemman käsivartensa, missä näin ihoon piirrettynä
nihilistien tunnusmerkin: punainen ympyrä, ja sen alla kaksi ristiin
pantua tikaria.
Varmaan tahtoi hän antaa merkin!
Mutta minä en voinut antaa vastausta, sillä minun käsivarressani ei
ollut tuommoisia kuvia.
-- Niin, tämä kelpaa.
Herra Kozák veti lakin lippua silmilleen ja lausui kolkolla ja äreällä
äänellä:
-- Mutta tätä ei myydä
-- Miksei?
-- Sillä on jo omistajansa, joka on tuleva sitä noutamaan.
Kyttyräselkä aikoi ruveta kiistelemään, mutta Kozák herra meni
lamppuinensa ulos ovesta; jos emme tahtoneet jäädä pimeään, täytyi
meidän seurata häntä. Hän ei ollut meitä enää näkevinänsäkään, vaan
palasi takaisin komeroonsa, heittäytyi vuoteelle ja alkoi lukea jotain
kirjaista; kyttyräselkä yhä vielä kiroili ja haukkui hurjistuneena.
Minä jätin heidät sinne ja aloin astua rappusia ylös, antaen heidän
päättää asian kahdenkesken.
Ei aikaakaan niin tuli isäntä perässäni, riideltyään yhtiömiehensä
kanssa, jotta äänensäkin oli mennyt sorroksiin.
-- Näittekö nyt? Tuota hullua! Vaikka minä sanon, että kohta ovat
ryöstömiehet täällä ja lyövät myttyyn koko ammattimme, niin vastaa hän
vain, että noitten suurten latinkien omistaja on viimeisellä hetkellä
tuleva. -- Hurja mies!
Ihana yksimielisyys tässä talossa! Kukin pelkää toinen toistansa, tyttö
parka jokaista ja taloa koko kaupunginosa.
Tämäpä juuri minun mieleni mukaista.
-- Mutta kuulkaa, kello on jo neljänneksen yli seitsemän. Jos ette
kiirehdi, niin ovat puolentoista tunnin päästä ryöstömiehet täällä ja
myyvät Kozák herrankin, jos hän ei ennen korjaa roippeitansa. Sentähden
neuvon teitä ottamaan edeltäkäsin tarjoomani rahat; tavaran kuljetan
täältä sitte vähitellen, en sitä kaikkea yhtähaavaa tarvitsekaan.
-- Mennään kamariin; täällä ei käy siitä puhuminani Sillä naapurit
kuulevat.
"Kamarilla" tarkoitti hän Agneksen huonetta.
Tyttö oli jo saanut hiuksensa kuntoon ja emännöitsijä suuruksen
valmiiksi. Sikurikahvi höyrysi kahdessa korvattomassa kupissa, jotka
ynnä laihan maidon kanssa olivat asetetut huoneen ainoalle pöydälle.
Vanha nisuleipä oli leikelty palasiksi suurusta varten.
Käskin ukon juoda ennenkuin jähtyy. Kohmeloiselle päälle ja äreälle
mielelle tekee kuuma kahviliemi erittäin hyvää. Tyttökin istui pöydän
ääreen sanomatta jo juoneensa tänään kahvia. Minullekin tarjottiin
sitä, mutta minä vastasin ett'en nauti suurukseksi tavallisesti muuta
kuin pippurilla höystettyä sianlihaa.
Nyt oli aikaa puhua asiastamme.
Eipä ollut helppoa saada häntä ottamaan vastaan noita tuhatta
floriinia.
Vanhus epäili minun aikovan sitte jonkun oikeuden muodolla ja lain
varjon alla anastaa hänen helvetinkone-tehtaansa, kun ensin olin saanut
hänet ottamaan rahat vastaan. Tehtaansa oli hänelle rakas; hänellä oli
todellinen "pyromania".
-- Olkoon menneeksi, minä annan teille tuon summan lainaksi -- vekseliä
vastaan. Vekseli on minulla aina.
Nyt hän alkoi epäillä minun olevan koronkiskojan, sillä nepä ovat
konstikkaita miehiä! Kun saavat tietää että jotakuta uhkaa ryöstö,
tulevat he heti sanomaan: "olen kuullut teidän tarvitsevan rahoja. Minä
lainaan. Vain viidellä sadasta korkoa". -- "Antakaa tänne!" -- Mutta
kun tulee maksun aika, niin käy selville, että korko onkin laskettu
_viideksi sadalta kuukaudessa_. Sitte tulee hän sen sijaan ryöstöön
panemaan.
Siksipä kyttyräselkä ensin kysyi minulta:
-- Suurtako korkoa vastaan?
Vastasin samaan tapaan: sangen suurta korkoa vastaan. Sen vaadin
koroksi, että olette sanomatta pahaa sanaa tyttärellenne ja häntä
muuten pahasti kohtelematta, kunnes olette maksanut veikanne.
Agnes hypähti seisoalle. Kasvonsa lentivät tulipunaisiksi.
Mutta ukko ei päästänyt häntä menemään, vaan veti hänen luoksensa.
Nyt alkoi hän käsittää asian laidan. Ei herra ollutkaan koronkiskoja.
-- Mutta sitä pahempi. Herra oli ukon _ideaali_.
Hän syleili tytärtään ja suuteli hellästi häntä otsalle.
-- Tästä päivästä alkaen olkoon sinulla siunaukseni!
Tyttö vapisi.
Äkkäsin kyttyräselän tuuman; hän aikoi asettaa tyttärensä istumaan
samalle tuolille, jolla _minä istuin_. -- Minä nousin seisoalle.
-- Suostutteko tuumaani? kysäsin.
-- Suostun. Tästä päivästä alkaen on tämä huone pyhä paikka.
Mikä kunnon mies!
-- Mutta jott'ei tämä kaunis lupaus jäisi unhotuksiin, niin
kirjoittakaamme se ylös.
Otin kappaleen liitua (kapakan isännän takin taskussa löytyi liitupala)
ja kirjoitin sillä huoneen ovelle sekä ulko- että sisäpuolelle:
_Tämä huone olkoon pyhä paikka kaikille_.
Kyttyräselkä allekirjoitti sill'aikaa vekselin. Siitä nain tietää
nimensä olevan "Haggeus Templomtornyi". Taisi olla syntyisin
arvokkaastakin perheestä.
Kun sitte vaihdoimme vekselin ja rahat, saattoi hän taas tyttärensä
punastumaan.
-- Nyt menen asioilleni. Mutta sinun ei tänään tarvitse mennä
ompelemaan. Ei tarvitse mennä koskaan enää sinne. Minä en salli sinun
enää tekevän työtä vieraille ihmisille. Saat elää minun tyttärenäni,
kuten sinun sopiikin. Kun minä menen kaupungille, saat jäädä kotiin
kalliin ystävämme huviksi. Laske minut sitte ulos pikku ovesta, ett'ei
Kozák näe minun menevän täältä yksin. Pyydän herraa, rakasta ystävääni,
kulkemaan tästä pikku ovesta, kun toiste tulette meitä tervehtimään.
Siitä voi päästä suoraan kadulle, ja kenenkään näkemättä. Huomenna
teetän siihen yhden avaimen lisään.
Kunnon mies vei minut ulos mainitsemastaan pienestä ovesta, josta ensin
tulimme kaalimaahan ja sieltä kadulle, ja samaa tietä takaisin.
Tämä asia on siis täysin selvillä. Parempaa miestä ei saata tavata kuin
herra Haggeus -- aamupäivällä.
Astuessani takaisin kamariin, seisoi tyttö parka kalpeana pöydän
ääressä ja katseli surusilmin pientä koriansa, missä hänen
ompelutarpeensa olivat. Tuo kori käsivarrella oli hän tähän aikaan
tottunut lähtemään työhönsä.
Hän ei odottanut, kunnes minä puhuttelisin häntä. Nyt oli hän kovin
rohkea.
-- Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt.
En voinut arvata.
-- Sitä, että isäni täst'edes antaa minulle _yhtä haavaa_
kaksinkertaisena illalla sen kurituksen, josta hän ennen on antanut
puolet _aamulla_ puolet _illalla._
-- Älkää pelätkö! Minä pidän huolen, että tuota kirjoitusta ovella
noudatetaan pimeän tultuakin. Mutta ensin pyytäisin teiltä jotain.
Hän pudisti kieltävästi päätään. Hän luuli minun pyytävän jotain, johon
olisi -- edellisestä päättäen ehdottomasti antaminen kieltävä vastaus.
-- Antakaa minulle silmäneula.
Tuota hän ei tosiaankaan voinut arvata.
Tätä pyyntöäni hän ei saattanut kieltää, vaan antoi koristaan neulan,
uteliaasti odottaen, mitä minä sillä alkaisin tehdä.
Minä taasen kiersin ylös takkini hihan ja aloin punaiseen läkkiin
kastetulla neulalla pistellä ihooni pieniä pilkkuja, joista syntyi
ympyrä sekä kaksi tikaria ristissä sen alla.
Kun tyttö huomasi, mitä minä tein, hypähti hän pelästyneenä luokseni ja
tarttui käteeni.
-- Tiedättekö mitä teette?
-- Tiedän.
-- Jumal' armahtakoon! Sitte hukka teidät perii!
-- Monessa vaarassa olen ollut, mutta ei hukka vielä ole minua perinyt.
Ei se veteen huku, joka hirteen on tuomittu.
Hän ei enää tahtonut kiistellä kanssani, vaan pyyhki nenäliinallaan
pois käsivarrestani nuo salaperäiset merkit. Ne olivat vielä tuoreet.
Minä nauroin. Kuvat eivät lähteneet.
-- Älkää huoliko, -- ne eivät lähde; hyvää aniliiniväriä ei saa
lähtemään ihosta saipuallakaan. Älkää pelätkö minun suhteeni. Minä olen
isäni seitsemäs lapsi.
Nyt menen Kozák herran puheille.
-- Te saatte mennä työhönne. Se on teille paras. Ei teidän tarvitse
pelätä tulla kotiin illalla. Teitä ei ole loukkaava isänne -- _eikä
kukaan muukaan_.
Tyttö parka ihastui, kun taas sai ottaa käsivarrelleen pienen korinsa.
Me miehet emme voi käsittääkään mikä onni on muutamille tytöille päästä
työhönsä.
Ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi ja hän pudisti sitä.
Mutta pankaamme tähän alle taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea
dynamiitti-pommia.