Rovastin puolipimeässä virkahuoneessa, missä akkunaluukut olivat
tiiviisti suljetut, istui Iivana pappi haavoittuneen pojan vieressä,
joka makasi tilavalla, vahakankaisella sohvalla. Pääpuolessa seisoi
Paulinkka.
Tohtori sitoi paraikaa haavaa.
Huoneeseen pujahti Matvei pappikin.
-- Kuinkas käy? Tuliko tuntoihinsa? -- sopersi hän. Hänelle ei
vastattu. Iivana pappi vain huitasi kämmentään häneen päin.
-- Pitäisi antaa ehtoollista! -- mutisi Matvei.
-- Häntä ei saa häiritä! -- sanoi tohtori hiljaa.
-- Kuinkas sitten! Sattuu vielä kuolemaan ilman synnintunnustusta! --
kauhistui Matvei pappi.
Tohtori siristi hänelle silmiään ja kääntyi poispäin.
-- Isä Iivana! -- sanoi hän: -- pyytäkääpä syrjäisiä poistumaan
huoneesta.
-- Mene pois, Matvei, mene pois!
Pappi pani kätensä toisen papin niskaan ja työnsi tämän hiljaa ovelle.
Matvei pappi astui ulos huoneesta loukkautunut ilme kasvoilla.
Hänen kintereillään seurasi Paulinkka.
-- Joutaisit vähän hävetä, Matvei!! Rouva katsoi mieheensä vihastunein
silmin.
-- Minä täytän pappisvelvollisuuteni... minulla ei ole mitään
häpeämistä!... Sinä olet tullut hulluksi!
-- Sinä olet sydämmetön muotoilija... kas sellainen sinä olet!
Ihmisillä on sydän repeämäisillään... vaan sinä tulet tölkkimään
kuolleine sanoinesi!
-- Vai kuolleita sanoja!... Mitä sinä noin tuijotat minuun... kuin
vieras olento!
-- Minä olenkin sinulle vieras... tuhatkertaisesi vieras!
Papinrouvan kasvot rypistyivät kuni kivusta.
-- Vihaan minä sinua!!
Mies naurahti surkeanhämmästyneesti ja leimahti sitten äkkiä täyteensä
kiukkua.
-- Vihaat! -- virkkoi hän myrkyllisesti: -- sallippas siis kysyä
sinulta, ketä sinä oikein suvaitset rakastaa?
Ja aviomies viittasi lukkariin päin. Mutta hän ei odottanut vastausta.
-- Ketäkö? -- kivahti Paulinkka: -- tahdotkos tietää, ketä? Tahdotko?
Kyllä minä sinulle sanon!
He seisoivat portailla.
Rankkasateesta porehti lätäköissä kuplia; sateen räiske tukehdutti muut
äänet. Se romisi vasten kattoa, kietoi kadun kuin usvaan ja pirskeet
lensivät tuulen heittäminä vasten aviopuolisoiden kasvoja.
-- Minä rakastan isä Iivanaa! -- sanoi pontevasti Paulinkka.
Matvei pappi katsoi vaimoonsa avariksi avatuin silmin, ikäänkuin
puolustautuen kädellään hänen sanojansa vastaan, mutta ei virkkanut
mitään. Hän oli äkisti käsittänyt, että vaimo oli lausunut toden,
sen toden, joka elämässä ilmilausutaan ehkä vain yhden kerran näin
avoimesti, mutta sanotaan se silloin näin avoimesti kuin tämä rouva
sen sanoi... Mies ymmärsi että jotakin oli häneltä mennyt ainiaaksi,
eikä tuota toivotonta tyhjyyttä heidän välillään voi peittää millään
sanoilla. Ja Paulinkan ihmetykseksi, joka oli odottanut vihaista
mielenpurkausta, sopersi mies ainoastaan sanat:
-- Entäpäs _hän?_
Rouva yritti tulistua, mutta ei räväyttänyt silmiään.
Matvei painoi päänsä alas.
Kaikki hänen häijyt ja myrkylliset ajatuksensa olivat ikäänkuin
kierineet jonnekkin ammottavaan kuiluun, josta sillat olivat särkyneet.
Hän tunsi sielunsa loukatuksi ja onnettomaksi, samalla löytämättä
itsestään inhon tunnetta. Jonkinlainen surkeuden tunne vain paisui
hänessä...
Hän loi verkkaisen silmäyksen vaimoonsa.
Niin, niin, hän on vieras! Hän on häneltä päässyt luiskahtamaan
eräänlaiseen vapauteen... ja puhuu, ja katsoo asioita toisin... Ja
papista näytti hämärältä se mailma, jonne hän oli jäänyt vaimoansa
vaille...
Hän laskeutui hiljaa alas porrasastimelle pää käsiensä välissä,
huomaamatta kuinka sade kastelee hänen pappispukuansa. Autioitunut
markkinatori kuvastui läpi sateen usvan kummallisina varjoina
kömpelöine kauppakojuineen, ylösnostettuine kärrynaisoineen ja
hirsipuun-näköisine salkoineen. Kun hetkeksi rankkasateen sumu raukesi,
niin ikäänkuin remahtivat auki jättiläis-ruumiin käärinliinojen
liepeet ja kaukaa häämötti valkoisia höyryntupruja sammuneen tulipalon
paikalla. Ja tuon höyryn tavoin nousivat ajatukset Matvei papin
sielun syvyydestä. Aivankuin hänen oman tahtonsa syrjäyttämällä ne
vuoroin takertuivat, vuoroin irtautuivat aateyhtymä-lakien mukaan...
"Turmeltunut on nykykansa! Todentotta! Pappi -- toisen papin vaimon
kanssa! Onko moista koskaan kuultu?"...
Mutta näissä ajatuksissaan ei hän enää tuntenut olevan mitään voimaa.
Paulinkka katsoi kummastellen miehensä kokoon lytistynyttä, märkää
vartaloa.
-- Miksi sinä siinä... sateessa kökötät? Mies ei vastannut.
Vaimon kävi häntä sääli.
-- Matvei! -- sanoi hän hiljaa: -- päästä minut pois kotoa!