-- Mihin?
-- En tiedä... Päästä vain! Sinä näet... että minusta ei ole! Kentiesi
minä... lähden... opintoja harjoittamaan.
Ja ihmetellen itsekkin tätä aatetta, tietämättä, mistä sen sieppasi,
toisti hän intohimoisesti:
-- Minähän olen niin oppimaton... niin kovin oppimaton. En tiedä
kerrassa mitään! Pimeydessä vaellan...
-- Mistäpä rahat? -- sanoi mies ontosti. Vaimo sopersi alakuloisesti:
-- Niin, ra-hat-ttt...
Pappi nousi hitaasti lähteäksensä.
-- Matvei! -- huudahti vaimo.
-- No, mitä sulle nyt vielä pitää olla? -- jyrkästi kääntyen sanoi
toinen häijysti: -- en pidätä... mene!... En minä sinua pidätä! Saat
mennä... mihin vain tahdot. Mene matkaasi! Kun kerran olet aikonut,
niin... mitä varten, mitä varten vielä kyseletkin? Miksi puhut
persoonallisesti... sellaisia! Olenkos minä...
Hän meni, mutta etehisen kynnyksellä vielä kerran kääntyi ympäri ja
lausui kiihkeästi:
-- Olenkos minä... mikään konna?!
Piha oli pimennyt mustista pilvistä ja sadekuurosta. Iivana pappi
tiedusti lääkäriltä:
-- Miltäs nyt näyttää?
-- Ei hätää, ei hätää! -- vastasi tohtori, -- kaikki käy oivallisesti!
Vallan mainiosti! Kylkiluun pahanen tosin on irtaantunut, vaan eihän
se mitään. Aatami, kuten tunnettu, tuli toimeen mainiosti ilman
kylkiluutakin... Hän siristi nauraen silmiään Iivana papille.
-- Arveletteko että hän vain paratiisin kadotti? Aatami näet... Hä?
Mutta eihän se ollutkaan kylkiluun tautta, vaan omenan... No, ei hätää
mitään, nyt tämä poikanenkin on maistanut elämän omenaa... tulee
tietämään hyvän ja pahan... Kuka sen tietää vaikka löytäisi tien
takaisin paratiisiin, jahka kasvaa ja vahvistuu...
Tohtori irvisti viekkaasti pienillä, valkoisilla hampaillaan...
Huoneeseen kurkisti varovasti rovasti.
-- Mihail Vasiljevitsh! Ettekö vielä ole vapaa? Uratnikan luo haetaan...
-- Pirupa hänet vieköön... ei haluta lähteä!
-- Kylki kuuluu hänellä vahingoittuneen...
-- No, no, kyllä minä heti tulen.
Tohtori pyysi isä Iivanaa vähän istumaan potilaan vieressä, luvaten
pian palata.
Iivana pappi jäi yksin.
Huoneessa vallitsi hämärä ja hiljaisuus. Poika hengitti hiljaa,
toisinaan heikosti huoaten ja pyrkien tekemään hurjia liikkeitä.
Silloin pappi piteli häntä käsistä ja istui hievahtamatta.
Akkunaluukkuja vasten romisi sade. Kuni tuulta ja rankkasadetta
kuunnellen seisoivat liikkumattomina nojatuolit, jotka olivat
mustalla vahakankaalla päällystetyt. Näytti kuin niillä vähän aikaa
sitten olisi istunut joitakin henkilöitä, jotka nyt olivat huoneesta
poistuneet. Kaapin hyllyiltä katselivat nahkakantiset kirkonkirjat,
ikäänkuin varjellen vainajien salaisuuksia sekä painetut saarnanidokset
kuni peljästyksestä vaijeten. Tässä hiljaisuudessa, yhä vielä
noiden odottamattomien, kuohuvaan kurimukseensa valtavasti mukaansa
tempaavien myrskyjen vaikutuksen alaisena, muisteli Iivana pappi
kaikkia viimeisten päivien tapahtumia ja tarkasteli niiden valossa
omaa elämäänsä. Jotakin, mikä oli häntä väkevämpää, oli kohoamassa
hänen sielustaan, jotakin sellaista, joka ei vielä ollut oikein
aukaissut silmiään, vaan oli jo kerran jättiläismäiseksi paisunut,
eilen vielä hänelle tuntematonna, mutta tänään jo hänen kanssaan
yhteytyneenä. Se oli ollut koko ajan hänen oma itseytensä, mutta hän
ei ollut sitä tuntenut, vaan oli omalta itseltään ollut näihin asti
kuni piiloitettuna, viekkaasti kiinnikytkettynä kuolleilla solmuilla.
Ja jälleen ihminen ja pappi taistelivat hänessä. Mutta tuo pappi enää
tuskin paljonkaan kurkisti luukkujen läpi kalpeilla kasvoillaan ja
hänen äänensä tukahtui rankkasateen sohinaan.
-- Johannes! -- puheli se: -- Johannes! Muistappas sitä Jobia,
joka väitteli Jumalaa vastaan! Kykeneekö ihmisjärki kiistelemään
Kaikkitietävän kanssa? Hänhän on osottanut tien Leviatanille, antanut
merelle hänen rantansa! Mieletön on meri, joka hyrskyy yli äyräidensä.
Hän, joka pilvissä jyrisee, on pirstaava sen aallot pyhän vihansa
myrskyllä! Sillä Hän on antanut ihmiselle elämän lait, kuten merelle
hänen rantansa. Voi sinuas, inehmo lain-alainen, jos sinä pääsi
ylpeästi kohotat taivasta kohti, riidellen Korkeimman kanssa!
Mutta Ihminenkin jo uskalsi repiä rikki hermostuneen-intohimoisesti
nuot aatteensa kuolleet solmut.
-- Riita Korkeimman kanssa! Riitelenkö minä sitten? Minähän vain
hengitän ja ajattelen. Kuinka paljon minä olenkaan peljännyt hengittää
täysin rinnoin? Sillä Hänen edessään minä... Kenelle minä olen tarpeen?
Kenelle minä olen antanut edes pisaran onnea? Mitä varten olen elänyt?
Minä olen kaikille vieras... kaikille! Kaikki etsivät jotakin elämästä,
taistelevat jonkun pyhän puolesta, mikä heille on kalliimpi kuin
elämä... Minkä puolesta minä olen taistellut?... Tai kenenkä puolesta,?
Minähän olen kulkenut pitkin kylmää mailmaa, josta jumala on ryöstetty,
itse kylmänä kuni olisi minulta sydän kiskaistu... Kuka se minulta on
sydämmen vienyt? Riidelköön heidän kanssaan se Kaikkein korkein...
vaan minä en riitele! Minä olen hengittänyt sisääni myrskyn ilmaa,
joka ympärilläni puhaltelee... Enkä enää voi enkä tahdo muuta ilmaa
hengittää. Kaikki ympärilläni pyrkii valoon ja aurinkoon, etsii elämän
totuutta... Vaan minä en tunne elämän totuutta... Ja minun on raskasta
olla! Enkä enempää jaksa tällätavoin. Elköön Korkein minulle asettako
sulkuja... Minä en ole Leviataani, vaan astun niiden ylitse!!
Poika alkoi huokailla.
Pappi kumartui hänen ylitsensä. Pojalla oli kuume ja hengitti
raskaasti. Hänen huulensa lepersivät jotain katkonaista. Iivana pappi
kuunteli herkästi hänen leperrystään ikäänkuin odottaen kuulevansa
jotain tärkeätä, mikä kerralla yhdistää hänen ajatuksensa siihen
keskustaan, johon ne pyrkivät ja leimahtaen valaisevat tietä, jota
hänen on kulkeminen. Mitä on hänelle tämä poika? Miksi hän niin oli
kiihtynyt ja mieleltään liikutettu eikä voi tulla tuntoihinsa, --
aivankuin ei poikaa olisikaan haavoitettu, vaan häntä itseään olisi
kaikin voimin isketty kipeään paikkaan! Ja hänestä jo näytti että tämän
pienen, onnettoman, haavoittuneen pojan täytyy selittää hänelle jotain
tärkeätä, mitä ilman ei elää voi. Tuo terälehtensä vielä aukaisematon
sielu katseli häntä kuumeisten poskien ja puoleksi ummistettujen
silmäripsien alta. Joku lempeä katsoi häntä näistä kasvoista, joku
läheinen, aikoja sitten tuttu... Mutta hän ei tuntenut -- kuka? Ja joku
suuri ajatus vaivasi Iivana pappia, pyrkien määrittymään sanoihin...
Vaan ei voinut!
Kun tohtori taas saapui, läksi Iivana pappi saliin.
Siellä olivat yhä samat olennot, paitsi maapäällikköä ja Shirokosadovia
tyttärineen. Mutta enää ei vallinnut samaa hilpeyttä, keskusteltiin
hillitysti ja hämillään, päitään puistellen, ryypiskeltiin ääneti ja
sitäkin vain järjestyksen vuoksi. Ikäänkuin kova paino olisi pusertanut
koko taloa, joka millä hetkellä tahansa tuntui voivan soraksi sortua!
Rovasti milloin ilmestyi huoneeseen, milloin poistui jonnekkin ja
jälleen palasi, silmäillen kaikkia pyöreillä, neuvottomilla silmillään,
joiden katse kammotti itse isä Favorskiakin.
-- Missä on Mitja? Missä on Mitja? -- jupisi rovasti, keneenkään
kääntymättä.
Ja taas läksi kulkemaan jonnekkin...
Diakooni Ivanovski vain oli muita eloisampi. Hän koikkelehti
kiihtyneenä edestakaisin huoneessa kääntyen milloin minkin puoleen.
-- Minä sen tiesin! Niin, niin... minä sen tunsin jo edeltäpäin. Heidän
olisi pitänyt ottaa kiinni se Nasarov! Niin, niin... Nasarov on heillä
roikanjohtaja, Nasarov on heillä päämies. Puhutaan että heillä on
siellä... rikoksellinen seura! Niin, niin... kamala turmelus! Minä sen
tiesin!
Sikerov, joka vaiteliaana ja surullisena seisoi uunin luona, katsahti
nyreästi Ivanovskiin.
-- Mihinkäs sinä eilen-illalla sähkösanoman lähetit?
Ivanovski heilautti pikaisesti ja säikähtyneesti käsiään.
-- Minkä sähkösanoman? Minkä sähkösanoman?
Sikerov kääntyi hitaasti hänestä poispäin.
-- Siinäpä se! Ei sinun paikkasi ole tässä talossa!... Konna sinä olet!
Ja kaikki katsahtivat Ivanovskiin alta-kulmainsa.
Ivanovski koikkelehti hämmästyneenä pitkin lattiaa ja alkoi puhua,
viinaa kaataen:
-- Häiritseekö jos rauhoitan sydäntäni, isät ja veljet? vai mitä
arvelette?
Ei kukaan hänelle vastannut.
Sade pieksi kovasti akkunoihin aivankuin ruutuja olisivat rummuttaneet
ihmisen sormet jotakin varoittaen. Harmaana hämäränä häälyivät
ukkospilven heittämät varjot läsnäolijain kasvoilla. Eikä kukaan
huomannut että yhtärintaa toisellaisetkin ukkospilvet uhmailivat
ihmisten sieluissa. Matvei pappi istui läjään lytistyneenä syvällä
nojatuolissa. Iivana pappi taas seisoi miettiväisenä akkunan ääressä
ja katseli rankkasateen vipajavaan hämärään, aivankuin kadulla olisi
juoksennellut loppumaton jono tuulen ajamia aaveita, joiden vartalo
ylettyi näkymättömiin korkeuksiin.
-- Minnekkähän se Nasarov oikeastaan osasi piiloutua? -- katkaisi
äänettömyyden isä Sylvester.
-- Minä tiedän minne, minä tiedän! -- sekaantui Ivanovski: --
jos vain minua olisi kuunneltu, aikaa sitten olisi löydetty!
Vaan nyt on rotta jo tipotiessään! Nyt hän jo aikaa sitten on
Pajomin takana, Kalitshefkassa, lahkolaisten luona! Ja siellä ei
kiinniotosta puhettakaan... kyllä siellä piilopaikat löytyy! Kaikki
kalitshefkalaiset ovat jo ulkomuodoltaan salaliittolaisia!
-- Noo-o, -- sanoi epäluottavasti isä Sylvester katsomatta diakooniin:
-- kuinkas hän Kalitshefkaan pääsee...
-- Kuinkako? -- naurahti Ivanovski, -- venheellä tietysti... aivan
yksinkertaisesti!
Iivana pappi kääntyi ja katsahti diakooniin.
-- Minä en suotta ole kellotornissa kiipeillyt! -- lörpötteli
papinapulainen: -- Minulla on tarkka silmä, joka kantaa pitkälle! Näin
venheen, näin... Ja näin kuka venheen ääressä oli... Kaksi tunsinkin,
vaan kolmatta en, eikä se ole tärkeätäkään. Silloin ei minulle vielä
mieleen juolahtanut, mitä varten on venhe... ajattelin, ajattelin...
Mutta nyt sen tie-dän!
Ja hän katsoi iloisin silmin Iivana pappiin.
Oli kuin salama olisi leimahtanut tämän aivoissa. Hän käsitti
silmänräpäyksessä, miksi Aleksi ja ylioppilas olivat varanneet venheen,
-- miksi siinä oli ollut pyssy ja mitä heillä oli aikeissa. Joutuen
kovaan mielenliikutukseen kääntyi hän pois akkunaan päin.
-- Ja kaikkea sinä diakooni hourailetkin! -- sanoi isä Sylvester.
-- Hourailen? Minulla on todistajia! Kysykää tuolta Iivana isältä! Isä
Iivana! Tehän se olitte, joka kävelitte niityllä, jokirannalla?
Iivana pappi katsahti epäystävällisesti diakooniin.
-- No? Minä kävelin... Mitäs sitten?
-- Dmitri Viktoritshin kanssa?
Iivana pappi rypisti kulmiaan.
-- Mitä se sinuun kuuluu, kenen kanssa minä milloinkin kävelen?
-- Mutta veneenhän toki näitte? Te kai seisoitte sen vieressä? -- sanoi
nyökäyttäen ikäänkuin riemuitsevasti päätään diakooni ja kurkotti
Iivana pappia kohti pistävän-terävät kasvonsa.
Iivana pappi räpytti hämillään silmiään. Kaikki katsoivat häneen
uteliaasti. Ruokasalin ovella seisoi Paulinkka ja katsoi myös häntä
rauhattomin ja odottavin katsein. Ja tästä katseesta luki Iivana pappi,
että Paulinkka tietää että hän on venheen nähnyt.
-- En ole nähnyt mitään venhettä! -- huusi hän hirveästi suuttuneena
ja tuntien, kuinka veri kuumana aaltona syöksähti hänen päähänsä: --
ei ole ollut koko venhettä! Ja... piru sinut vieköön minun kimpustani,
salaurkkija!! Spioonin paikka on muualla!
Ivanovski hytkähti ja kyyristyi kuin kissa ennen hyppäystä.
-- Mitäs te haukutte! -- sanoi hän jo karkeasti: -- Noin ei saa
haukkua... Te olette pappi!
Jokin avara tunne valtasi Iivana papin sielun.
-- En ole pappi -- minä! -- huudahti hän villisti nostaen nyrkkinsä
hartioiden kohdalle ikäänkuin aikoen tuossa tuokiossa repiä yltänsä
pappispukunsa: -- en ole minä pappi e-nää! Vaan sinä, poistu silmieni
edestä, ilmiantaja!
Hän siirrähti diakoonia kohden kuni haluten musertaa hänet tuohon
paikkaan.
Muut papit syöksyivät väliin ja hillitsivät virkatoveriansa.
Tämä huusi:
-- Viekää pois edestäni tuo roikale! Minä raastan hänet rikki!!
Ivanovski pakeni säikähtyneenä etehiseen ja änkytti sieltä jotain
pelkurimaista ja uhkaavaa. Sikerov meni myös ja paukautti etehisen
oven kiinni. Katon päällä rämisi ukkonen kumeasti ja ilma pimeni
pimenemistään. Siinä, huoneen sankassa hämärässä, samaan aikaan kun
rankkasateen romina pauhasi ympäri koko talon kuni hyrskyvä hyökyaalto,
seisoi Iivana pappi keskellä häliseviä virkaveljiään, melkein
huutamalla vastaten heidän ihmetteleviin kysymyksiinsä:
-- Minä olen sen päättänyt! Lujasti päättänyt! Peruuttamattomasti! Minä
eroan! Tämä jo riittää!
-- Mikä teitä vaivaa?! -- riehuivat papit ja alipapit ja ilmassa
liehahteli laveita hihoja: -- Mistä tällainen muutos? Miksi näin teette?
-- Siksi että olen lakannut pelkäämästä vapaata ajattelemista.
Olen hengittänyt kuin maan mato! Ryöminyt pilkkopimeässä! Elänyt
kuten on käsketty, vaan en niin, kuten on velvollisuus elää... Jo
riittää! Minä sanon teillekkin: jo riittää! Vai ettekö näe, että näin
eläminen enää on mahdotonta! Se on häpeällistä! Elämä pakenee meidän
luotamme siintävään etäisyyteen... mutta me seisomme paikallemme
kivettyneinä, mustana seinänä... itse emme astu eteenpäin ja estämme
myös muita astumasta! Me olemme heittäneet elämään kokonaisen verkon
tekstejä, valheellisia tekstejä, sentähden että pidämme oikeana niiden
mielivallan, jotka ruhjovat elämän, -- saarnaamme kärsivällisyyttä
niille, jotka ilman sitäkin jo ovat kylliksi kärsineet. Jo riittää,
sanon minä! Kaikki ympärillämme etsivät totuuden paradiisia, oikeuden
paradiisia ja taistelevat intohimoisesti ihanteensa puolesta... Mutta
me?! Jo riittää, sanon minä!!
-- Kyllä hän on tullut hulluksi! -- sanoi hiljaa isä Sylvester.
Iivana pappi käänsi pikaisesti liikutetut kasvonsa puhujaan.
-- Me olemme kaikki hulluja! Elämme itsetajuttomasti -- ajattelemme
sidotuilla ajatuksilla... orjien ajatuksilla! Me olemme lapsuudesta
saakka petetyt ja olemme itse muuttuneet pettäjiksi... Olemme
haavoitettuja kuten tuo poika...
Hän ojensi kätensä sen huoneen suuntaan, jossa poika lepäsi:
-- Lapsuudesta asti haavoitettuja... tosin huomaamattomasti! Järkeen
ja sydämmeen haavoitettuja! Ja tuo haava on muuttunut ainaiseksi
mätäpesäksi, joka riuduttaa henkeä! Ei, ei! Koko elämän täytyy muuttua
toisellaiseksi! Eläköön, ken tahtoo, suljetuin silmin... Minä en voi!
Jo riittää!
Hän tempoili käsillään rintaansa, kuni läkähtyväinen tai kuin olisi
koettanut repiä päältänsä pappispukuansa.
-- Minä tahdon olla vapaa ihminen, palvella vapaata Jumalaa!
Portaiden edustalta kuului aisakellon kalkatusta.
Rämisevät ja kolisevat äänet täyttivät käytävän.
Etehisen aukitemmaistusta ovesta astui hätäisin askelin sisään rovasti,
sinisen-kalpeana ja auki suin, josta huokui viheltävä hengitys. Hän
hieroi käsillään rintansa alustaa pyrkien jotakin ilmoittamaan.
-- Sa... Sa... San...
Mutta hän ei kyennyt saamaan sanaa suustaan.
Kääntyi ja riensi ulos horjuen.
Kaikki voihkasivat ja läksivät hänen jälkeensä.
Isä Iivana riensi rovastin kamariin. Siellä ei ollut ketään. Hän
kumartui pojan ylitse. Tämä katseli avartunein, kuumeesta hehkuvin
silmin.
-- Poika! Tuntuuko sinusta kipeältä?
-- Tuntuu!
Ja yhtäkkiä suuri ajatus, joka oli vaivannut isä Iivanaa, purkaantui.
-- Kipeältä! Kaikista... kaikista tuntuu kipeältä!! Kipeältä... ja
tukalalta! Kiduttavan ahtaalta! Kipeältä sydämmeen! Ahtaalta järkeen!
Sillä ihminen on sorrettu.
Ikäänkuin äärettömiä, aamu-auringon kultaamia lakeuksia näki hän
kultaharjuisten vuorten huipulta. Tuolla alhaalla kärsitään kidutuksia
tietämättä mistä syystä, selvittämättä kidutusteli aiheita; ryömitään
teeskennellen rotkojen ravassa; revitään kappaleiksi toinen toisiaan
käsittämättä tuon taistelun merkitystä, ja keskellä kukoistavan maan
ylellisyyttä, keskellä luonnon rikkauksia houraillaan kuin orjat,
ruoskien silpomina, kurjuuden repaleissa, häpeän kahleissa! Mutta
nyt hän on astunut ylös vuorelle ja näkee ja ymmärtää nuo valheet
kirkastetuin katsein, ja on hänen pyhä velvollisuutensa huutaa ilmi
jotakin, valtavaa ja voimakasta, sellaista että se hätähälytyksen
pauhulla kajahtaisi sydämmissä! Mitä?... Hän ei vielä tiedä, ei tiedä
että... mutta hän tuntee sen jälleen!! Huoneeseen syöksähti Paulinkka.
-- Onko se siis totta?! Sano! Sano! Toista vielä kerran!
Paulinkka hehkui kuni kokonaan tulessa ja värisi hirveästä sisällisestä
liikutuksesta. Aivankuin musta ovi, jota hän itkien kauvan oli
kolkuttanut, olisi remahtanut sepposeljälleen hänen edessään ja hän
saanut nähdä mailman, joka hänet häikäsi.
Pappi ojensi hänelle kätensä.
-- Totta se on!
Eikä enää himon paahde hehkunut häneen tästä naisesta, vaan kirkas
päivä sieltä sädehti vastaan, täynnänsä kauneuksia ja elämää.
Kummastunein, kuumeesta loistavin silmin katsoi sairas poikanen näitä
kahta, lujasti toisiinsa puristunutta olentoa...
Mutta akkunan takana yhä jyrisi ukkonen.
Tuuli löi humisten akkunaluukun auki, ja kuni ulos kutsuvat, vahvat
sormet, naputtivat lasiruutuihin sadepisarat, siinneinä siinä kaameassa
pimeydessä, missä ukkonen kumean valtavasti pamahtelee ja salamat
leimahtelevat -- ikäänkuin valaisten tuntemattomia teitä äärettömiin,
viehättäviin etäisyyksiin...
(Kirjoitettu lokakuulla v. 1904).