Raskaasti huohottaen läksi papisto kiirehtimään markkinapaikalle.
Jotain oli tekeillä ihan sen keskuksessa, shirokosadovilaisen
ravintolan ääressä. Kaukaa näkyi, kuinka pölyn ja rähinän keskellä
siellä häärittiin, juostiin, tehtiin käsien liikkeitä, ratsastettiin
hevosilla. Tuhansia huutoja sekautui pauhaavaksi myrskyksi, joka
kiihoitti ja peloitti. Ivanovski syöksyi eteenpäin kuin ajokoira jälkiä
myöten. Iivana pappi harppaili rovastin rinnalla.
-- Eikö siepata mukaan ristiä kirkosta, herra rovasti? -- huusi
kulkiessaan tiakka Sikerov.
-- Mitä varten sellaista? -- katsahti häneen rovasti kummastuneena.
-- Jos niinkuin sattuisi tarvittamaan asettelemista...
Kera ristin olisi turvallisempi!
Markkinakojujen väliset, äsken niin meluisat kujat olivat nyt tyhjät.
Vain paikoin myymälöiden ääreen oli jäänyt pojan-viikareita, jotka
kiipeilivät katoille huutelemaan toinen-toisilleen saamiaan vaikutelmia.
Väkijoukon kiljunta soljui yhä lähemmä pappeja vastaan, pannen
aavistamaan jotain tavatonta ja kamalaa. Tukahduttava, punainen pöly
kiiriskeli pilvinä ilmassa himmentäen auringon valon. Länsitaivaalle
oli paisunut mustan vuoren kaltainen uhkaava pilventönkkä, luvaten
uuden rankkasateen. Se venyttäysi uhmaten kohti aurinkoa, mutta
tuskinpa kukaan sitä oli joutanut näkemään.
-- Mitä täällä tapahtuu? Mitä? -- hälisi väkijoukkoon yhtyen Ivanovski.
Hänen terävä nenänsä näytti uteliaisuudesta tulleen vielä terävämmäksi
entistään ja silmät olivat ahnaasti imeytyneet naaman sisään. Ei kukaan
hänelle vastannut.
Kaikki painautuivat hätäisesti johonkin yhteiseen keskukseen, nousivat
varpailleen, huusivat... Tavattoman kookas punakarvainen talonpoika,
päätään pitempi kaikkia muita, huitoi käsiään ja karjui kiihkeästi:
-- Ottavat kiin-ni! Kah tuolla! Kah... jo ottavat ki-iin-nii! Sh...
muutaman!
Iivana pappi tunkeutui eteenpäin ja töykkäsi häntä paidan hihaan.
-- Falalei! Mitä on tapahtunut?
-- Rästiläisiä kiinniotetaan! -- selitti Falalei hurjankiihkoisesti:
-- vasiliperäläisiä, jotka maanomistuksesta ovat selkkautuneet. Onpa
taittu viedä heidät... Heikäläiset herrat häätivät! Vaan nyt heitä
kiinniotetaan...
Hän rupesi yhtäkkiä hytkymään jonkunlaisesta suonenvedon tapaisesta
vatsanaurusta.
-- Sssh! Shi! -- Shistovia kiinniottavat!
-- Mistä sinä, perkele, iloitset? -- kääntyivät häneen naapurit
vihaisesti.
-- Miksi lyövät? Miksi antavat lyödä! -- huusivat ympärillä kiihtyneet
henkilöt: -- Povalihinia kiskovat... Ukkohan tuo on!
-- Kas kuinka veri pursuaa!
-- Elä juokse, sanon minä, -- lausui mustanuttuinen mustaverinen
talonpoika.
-- Kukapa tyrmään halunnee! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan... Vai
Shirokosadov nielaissut! Ketäpä hän ei olisi nielaissut kitaansa näillä
seutuvilla?
-- Se on lievää puhetta, sanon minä! -- myöntyi äkkiarvaamatta musta
talonpoika kulmiaan rypistäen: -- ihmissyöjä hän on!
Ravintolan katolla seisoi poika-viikareita, akkoja ja
väkiviina-tehtaalaisia, hätiköiviä liikkeitä tehden ja huutaen. Eräs
tehtaalainen huusi jyrisevällä äänellä katonpiipulta:
-- Perkelettäkö sinä häntä parrasta revit!! Ukkohan tuo on!
Ja luultavasti tälle vastaukseksi huusi joku vihaisen repäisevästi:
-- Varo omaa nahkaasi!!
Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut
vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä
solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja
julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa.
Aurinko paahtoi.
Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten
hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä.
Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia.
Sikerov hoki alati huolehtien:
-- Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut.
Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan,
mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan
läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi:
-- Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi... rakkaat veljet!
Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia
ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen
päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana
pappi olisi tarttunut häntä kainaloista.
-- Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? -- kyseli sortuneesti
rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä
vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen
arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo
olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli
viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon.
Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta,
avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni
lapselta, joka näkee aavenäkyjä.
-- Mikäs teitä vaivaa? -- kavahti myös Iivana pappi: -- eihän teillä
ole kasvoja!
Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä
edessä tapahtuvaa -- kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure.
Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa.
Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia,
vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta
mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin
valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti:
-- Veljet rakkaat... voi veliveikkoseni!!
-- Ole vaiti, Paavo! -- sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; --
mailman tauttahan kärsit!
Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine
partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen
puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu.
Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi
väkijoukon huutaen:
-- Pois! Pois tieltä! pois!
Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa
jalkoihin.
Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä,
samalla kun joka suunnalta huudettiin:
-- Mistä syystä pieksetään? Koiriako luulette meidän olevan?! Hoi, te
Shirokosadovin kätyrit!
Yskähdellen pölyn tautta, ei uratnikka kuullut huutoja ja tiedusti:
-- Joko olette saaneet kaikki kiinni?
-- Kaikki, herra upseeri! -- vastasivat vartijat.
-- Yksi, kaksi... -- laski uratnikka: -- Sidorov, Povalihin... kolme --
Vlasov... Mutta missä on Nasarov?!
Vartijat katsoivat hämillään ympärilleen ja vaikenivat.
-- Mitäs te, perkeleet!! -- karjui uratnikka vimmatusti heilauttaen
kättään: -- pääkapinoitsijaa!! Ryökä-leet!
-- Väkijoukko! herra upseeri! -- virkkoi yksi vartijoista! -- kuka ne
kaikki tarkastaa!
-- Roistot! Nasarovin tauttahan koko mellakka nousikin!
Ja uratnikka huudahti raivokkaasti pojalle:
-- Elä kiemurtele siinä hevosen jaloissa, pirun penikka!
-- Ei haittaa! -- sanoi vanhus Povalihin: -- anna pojan katsoa, jotta
oppii! Meille kuuluu kuolema, vaan heille elämä...
-- Suu kiinni, nartun poika!
Uratnikka teki äkkikäännöksen hevosellaan ja nelisti huutaen:
-- Nasarovia ei ole! Etsikää Nasarov! Tarkastakaa Manjukinin piha!
Manjukin on hänen lankonsa. Vaan te... hei siellä... ratsastakaa
takalistoon, niityille... Minun täytyy saada käsiini Nasarov!
Vartijat pitelivät lujasti vangituita ja loivat epäileviä
syrjäkatseita väkijoukkoon. Kaikkialla, läheltä ja kaukaa, näkyi
vasiliperäläisten kiihoittuneita kasvoja. Nyt he toinen-toisensa
perästä erkanivat väkilaumasta ja ryhmittyivät vankien taakse
päästellen pistävänmyrkyllisiä huomautuksia, jotka herättivät milloin
naurua, milloin nurinaa. Nuorten äänet huusivat pilkallisesti ja
kiihoittavasti, että pojat hylkäävät omat isänsä, koskapa on syntynyt
Antikristus, jonka palvelijat saattaa eroittaa... erityisistä
tuntomerkeistä! Vahtimiehet iskivät silmää toisilleen, mutta eivät
rohjenneet vastata, huomatessaan että väkijoukon kiihko kasvaa,
ikäänkuin jokin hajanaisuus olisi muodostunut yhtenäisyydeksi
samoinkuin lähteet yhdistyneinä paisuvat virraksi, joka kohisten
rientää salpansa särkien. Katolta uuninpiipun vierestä huusi
viinatehtaalainen pilkallisella jyry äänellä:
-- Katso, katso, oikeauskoinen kansa! Opi oikeutesi puolesta oikein
menettelemään!
-- Joutaisit olla hiukan vähemmällä, Nikiforovitsh, -- huomautti
hänelle paksu akka, esiliina yllään: -- huudat oman pääsi poikki...
-- En minä noita roistoja pelkää!! Vahtimiehet katsahtivat ilkeästi
häneen, mutta olivat vaiti...
Yhtäkkiä he kauhukseen huomasivat että vasiliperäläiset tekivät
yhteisen liikahduksen. Äkkiarvaamatta käheä ääni irtautui kymmenistä
rinnoista:
-- Tuossa hän on! Tuossa... katsokaa! Tuossa hän on!!
Kaikki äänet alkoivat hälistä:
-- Mikä? missä? Kuka niin?
Ja samalla ymmärsivät.
Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua:
-- Tuossa... katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on!
Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa
samein katsein -- tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä
talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja,
nousukkaiden edustaja...
Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa
elämästä ja kuolemasta.
Toinen kuin meri, toinen kuin -- kallio.
Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan
kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä
syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen
kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot,
jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", -- kalliot,
jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä
taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä
kasvaa ilmi vapaa ihminen...
Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan.
Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn!
Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä.
Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi
sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä... Ja
koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen
ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille,
jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha
purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin,
vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin
tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä
sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi
jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään... Nyt nämät pisarat
sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot
näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja
katolta huudettiin:
-- Juudas!
Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän:
-- Paetkaa syntiä!
Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta,
nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt
piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin.
Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi
tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki
kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta... Ja kummallista
oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa
kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli
tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin.
-- Kapinoitsijat... elkää uskaltako! -- huusi hän käsittämättä että
äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa.
Silmänräpäys...
Kuni pato olisi särkynyt.
Hänen ympärilleen ahtautui uhkaava, aaltoava, kiroileva ihmisrengas.
Turhaan potkivat jaloillaan ja tempoilivat nyrkeillään vahtimiehetkin,
jotka vaistomaisesti olivat päästäneet vangitut irti. Hekin itse
huusivat yhdessä muiden kanssa. Pieksetty lahkolainen Povalihin
pudisteli intohimoisesti olkapäitään ja reväistyään rikki sidevyyhdit,
nosti kätensä köydenpätkineen ilmaan.
-- Ole kirottu... nyt ja ijankaikkisesti! -- huusi hän yli kaikkien
muiden äänten: -- ja katso, mitä olet meille tehnyt... katso!!
Harmaapäisenä, verisenä muistutti hän näöltään raamatun profeettaa,
joka kivitettiin.
-- Jumala sulle kostaa meidän ja meidän lastemme puolesta! Ei ole
sinulla oleva anteeksiantamusta, Juudas, ei tässä eikä tulevassa
elämässä... Sinun päälläsi on Antikristuksen leima. Katso, mitä
meille olet tehnyt, katso! Sinun kuolemanhetkelläsi me, kuten syystä
suuttuneet tuomarit, olemme seisovat sinun sielusi ääressä niinkuin
nyt, verille lyötyinä!
Ja vihansa hurmauksessa hän ennusti:
-- Sinä meidät olet voittanut vääryydelläsi! Meidän lapsemme voittavat
sinut oikeudella! Sinun omat lapsesi luopuvat sinusta! Ja sinä tulet
kirotuksi kuin Kain!!
Väkijoukko ähkyi, voivotti ja siirtyi yhä likemmäksi.
Shirokosadov heilutti mielettömästi revolveriaan.
-- Menkää pois! Kaikki... kaikki... taikka minä ammun kuoliaaksi!!!
Hän kiljui kuin haavoitettu härkä, joka on yht'aikaa sekä ärsytetty
että kauhistukseen saakka säikähtynyt. Hän uhkaili järjettömästi
myrskyä, joka huokui häntä vastaan sadoista kidoista, ja verestävin
silmin ikäänkuin etsi uhria. Mutta häneen katsoivat -- sadat. Kaikki
pyöri ja kiersi hänen edessään, hyppi ja laukkasi irvistellen terävillä
hampailla... Olipa kuin itse taivas pikaisesti paisuvine pilvineen,
pimenevät puut, tuvat ja ihmiset, kaikki olisi ojentanut häntä kohti
tuhansittain kuolemaa uhkaavia käsiänsä. Iivana pappi, rovasti ja
Ivanovski koettivat raahata häntä pois, kehoittivat häntä pakenemaan
ja piiloutumaan ravintolaan, mutta hän tempoi itsensä heistä irti,
käsittämättä heidän tarkoituksiaan, kuulematta, kuinka pölystä aivan
punaiseksi muuttunut uratnikkakin jo kaukaa hänelle huusi:
-- Mene pois! Shirokosadov... mene pois!! Verisen sumun läpi näki tämä
satoja kasvoja, jotka leimusivat vihasta.
Kiljuntaan vastasi hänkin kiljunnalla.
-- Pääs-s-s-tä-kää!!!
Vaikka ei kukaan häntä pidätellyt.
Hän heristeli edessään revolveria, joka vapisi hänen tärisevässä
kädessään, huomaamatta että painoi liipasimeen.
Yhtäkkiä leimahti laukauksen tuli.
Kaikki voihkasi ympärillä, vaikeni, hajaantui, väistyi. Edessä olevat
painautuivat takana seisovia vastaan, vaan nämät nousivat varpaisilleen
ja kurkottivat kaulojaan. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina samaan
paikkaan, minne hurja kuula oli tunkeutunut. Uratnikka pysähytti
hevosensa tyrmistyneenä. Shirokosadov pudotti revolverinsa maahan
ja tuijotti kuni heräävä unissakulkija samein jähmettynein silmin
tarkoituksettomasti vuodattamaansa verta: aivankuin hyökyaalto olisi
vetäytynyt takaisin ja tallatulle paikalle pölyyn jäi Shkalik-poikanen.
Hänen pieni ruumiinsa vavahteli ja värähteli, hajalleen retkahtaneet
pienet kouransa tempoivat ilmaa aivankuin olisi hän sormillaan
houkutellut luokseen jotakin.
Väkijoukosta kiepsahti pojan luo -- Paulinkka.
Kumartui tämän ylitse, nosti Shirokosadovia kohti vääntyneet kasvonsa
ja sanoi:
-- Murhaaja! Kurjan työn teit!!
Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä
värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti
valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui
väristen Shirokosadovia kohti.
Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin
unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä,
vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa
tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen,
tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä.
Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen
kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä
avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov
jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi
käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta
katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen,
paetakseen mihin hyvänsä, -- ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä,
joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä.
Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika.
Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa
itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä,
joka koetti häntä pidättää.
-- Päästäkää! Päästäkää!!
Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla:
-- Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman!
Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia
kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja
valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa.
Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja
asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär.
-- Ei tarvita! -- sanoi neito valtavasti.
Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan.
-- Dmitri! Ei tarvita... noiden... tähden! Ja edessä tuon vihastuneen
kansanlauman kasvojen, joka hänen sydäntään kunnioitti, vaikka
uhkasikin isää, vannoen ikäänkuin juhlallisen valan, lausahti neito
ilman hämmästystä ja vaikutelman pyyntöä:
-- Minun... rakkauteni tähden sinuun... Ja tulevaisuuden tähden jätä
hänet rauhaan!
Ylioppilas leimahti tulipunaiseksi, väistyen syrjään kummastuneena ja
tutkivasti katsoen neitoa silmiin.
Paulinkka koetti nostaa haavoittunutta poikaa käsivarsilleen ja tahrasi
kätensä vereen.
-- Mitä sinä siinä katsot! -- sanoi hän Iivana papille: -- kantaa tämä
täytyy! Pian! Tule auttamaan...
Pappi työnsi naisen syrjään ja nosti keveästi tuon vapisevan
kantamuksen. Mitäs se, hänelle, jättiläiselle oli nostaa moista
taakkaa? Hän olisi jaksanut nostaa sen vaikka pilviin... mutta hän ei
niistä tiennyt paremmin kuin muistakaan pilvistä -- paitsi näkemistään
sekä vielä niistä, joista puhutaan Apokalypsiksessa. Pörröisenä kuin
leijona, punaisena ja mieli kuohuksissa läksi hän liikkeelle -- ja
ihmiset väistyivät hänen tieltään molemmin puolin. Hän kulki kuin
ahdasta poikkikatua. Ja aivankuin murheen varjoja heitteli väkijoukkoon
se ukkospilvi, joka nyt vihdoinkin oli vallannut auringon. Kuni kumea
vihanmurina jyrisi kaukaa ukkonen. Kuhinalla yhä aukeni papin edessä
kuja, vaan hänen takanaan se pauhulla taas sulkeutui, ikäänkuin siellä
olisi sortunut maahan lahonneita rakennuksia. Ikäänkuin tuo tuhatpäinen
joukko ei olisi voinut tulla entiselleen tapahtuneen murhenäytelmän
johdosta, vaan siitä jo kuului kumeaa murinaa, kuni tulivuoren rinnasta
ennen purkausta. Kajahteli huutoja:
-- Maapäällikkö tulee! Tietä maapäällikölle! Uratnikka karkuutti läpi
väkijoukon.
-- Väistykää! hajaantukaa!
Maapäällikkö ajaa karautti tehtaalta päin vaunuissa, henkivartionaan
joukko ratsastavia tehtaanrenkejä.
Ja äkkiarvaamatta hetken koko jännitys purkautui huutojen myrskyyn:
-- He tappavat meidät!!
Jostakin kuului juopuneen shirokosadovilaisen huuteluja:
-- Hähä! Kah siinä ovat... kah tuossa... Ei ole oikeutta
talonpojalla... Kaikki ne ovat ryöstäneet... nyt tappavat! Ei ole
oikeutta... Hähä! He piirittävät ja ryöstävät meidät!
Joku kehoitti hurjasti, ikäänkuin vasaralla iskien:
-- Annetaan takaisin!
Iivana pappi pysähtyi väkinäisesti. Kaikki, mikä suinkin oli kynnelle
kykenevää, oli taas juoksussa, läähättäen pölyssä, joka kuin vihuri
pyöri ravintolan edustalla.
Maapäällikkö ajoi täyttä laukkaa -- takaisinpäin. Uratnikan hevonen
riuhtoili talonpoikaistupien edustalla, vankkurien välissä. Papit
olivat hajonneet mikä tänne, mikä tuonne eksyneinä toisistaan.
Kaikki, mikä ei päässyt juoksemaan, oli sotkeutunut suunnattomaksi,
kiljuvaksi möhkäleeksi, jonka keskuksesta kuului surkeata ja
epätoivoista huutoa.
-- Paulinkka! Paulinkka! -- kutsui Iivana pappi. Tämä syöksähti
jostakin häntä kohti...
-- Mitä on tekeillä? Hyvä jumala! jumalani!
Ravintolasta kuului avunhuutoja.
Sen katolta leiskahteli tulinen kieli tukehtuen sakeaan savutupruun,
joka peitti koko katon... Akkunoista hyppi ulos ihmisiä, lenteli
pöytiä, penkkejä ja tuoleja. Tarjoilija-nainen raahasi itkien raskasta
arkkua akkunaan, mutta arkku oli leveä eikä mahtunut läpitse.
Jostakin yhä kuului kuin vasaralla iskien:
-- Antakaa takaisin! Polttakaa ne kirotut elävältä! Syttyi raa'an-hurja
meteli.
Aleksi seisoi ravintolan portailla ja huusi:
-- Toverit! Veikkoset! Mitä te teette! Pysähtykää! Päästäkää irti
uratnikka! Te pilaatte asianne! Turhaan, turhaan!
Hän heilutti epätoivoisesti käsiään ja hänen harjastukkansa seisoi
mielenliikutuksesta pystyssä kuin siilillä.
-- Toverit rakkaat! Tämä menee mielettömyyksiin! Heretkää!
Häntä kohden ojentui sadottain käsiä.
-- Anna meidän haltuumme Shirokosadov! Aleksi poltti heitä katseellaan.
-- En anna!
-- Anna pois! Vai pidätkö yhtä hänen kanssaan... petturi!
-- Kitasi kiinni! En minä ole petturi. Minä teitä puolustan teiltä
itsiltänne! Petoja te olette! Milloin matelette kuin orjat, milloin
möyryätte kuin petoeläimet! Mitä te Shirokosadovilla teette? Sellaisia
on sadottain... vai luuletteko hänen olevan yksin? Hänen sijaansa
tulee tuhansia... Hän on teidät tehnyt kerjäläisiksi, vaan te tahdotte
vielä Siperiaankin joutua! Luuletteko että tällainen taistelu kelpaa?
Järkevästi on taisteltava, yhteisvoimin... Hän lyö teidät laudalta
järjellään... Vaan hänellä on vain yksi järki, mutta teillä on tuhansia
järkiä, miljoonia järkiä... Kokonainen joki järkiä! Hukkukoon hän
tähän jokeen... Ja hän on hukkuva ainiaaksi, vaan teistä tulee elämän
herroja! Elkää siis huutako kuin hullut, vaan harkitkaa kuin järkevät
ihmiset.
Hänen äänensä kaikui valtavasti yli hiljenneen väkilauman...