Yö oli tukahduttavan kuuma ja kostea.
Jotain mustaa, pahaaennustavaa näytti riippuvan yläpuolella maata.
Pilvet yhä vetelehtivät pitkin taivasta yksinäisinä möhkäleinä,
raskaina ja uupuneina, antamatta enää sadetta maalle. Pimeän
painostavana kohosi maan usva niitä kohti.
Rovastin vanha talo nukkui... Pitkin sen täpötäyteen sullotuita
huoneita kuului äänekkäitä huokauksia, ähkäyksiä ja mutinaa, ikäänkuin
itse talo ihmisten maatessa olisi elpynyt tuskittelemaan omia
muistojaan.
Iivana pappi nukkui ylioppilaan kamarissa, pienessä huoneessa, jonka
akkuna oli pihaan päin. Hän heräsi omaan huutoonsa koko ruumis hiessä,
nousi ylös, pöllisteli hurjasti ympärilleen eikä käsittänyt, missä
oli. Ryömi sitten akkunan ääreen, nojausi kyynäspäineen akkunalautaa
vasten ja pisti päänsä ulos ilmaan. Painajainen vaivasi häntä vielä.
Jotain hehkuvaa, sakeaa tuntui virtailevan hänen suonissaan ja painavan
kuin lyijy päätä. Työläästi palasi häneen todellisuuden tunto ja hän
muisti että on rovastin talossa, tuntiessaan pimeässä häämöttävän,
kivestä-rakennetun vajan. Asteettain selveni hänelle muistiin,
kuinka hän eilen oli nauttinut liikoja naukkuja pöydässä ja sitten
kuljeksinut pitkin nukkuvaa markkinatoria vankkurien ja äänettömien
kauppakopperoiden keskellä ikäänkuin olisi tahtonut mennä piiloon
omalta itseltään; oli sitten rasittuneena ja väsyneenä palannut jo
nukkuvaan pappilaan ja paiskautunut lattialle levitetylle huovalle,
koettaen vapautua ajatuksistaan ja nukahtaa. Kuin unenhoureissa
muisti hän, että ylioppilas makasi puseroisillaan, saappaat jaloissa,
aivankuin ei olisi tottunutkaan riisuutumaan yöksi; makasi liikkumatta,
hievahtamatta, kangistuneena kuin ruumis, mutta ei nukkunut, koskapa
toisinaan hiljaa nousi ylös, hiipi kuin varjo akkunaan ja näytti
jotain tarkastelevan. Ja muistui myös mieleen tai unessako se lienee
ilmestynyt Iivana papille, että pari kertaa yön kuluessa ovi oli hiljaa
avautunut ja siitä oli varovasti pistänyt sisään rovastin pää, jonka
kalpeat kasvot olivat tutkineet huonetta. Olipa ukko vielä sopertanut
poikansa nimeä ja joku tuska ja kauhu oli kaikunut siinä hänen
soperruksessaan. Mutta poika ei ollut vastannut. Sitten oli kaikki taas
kadonnut Iivana papin edestä.
Yön kaikki kuiskuttelevat äänet olivat hukkuneet uniseen pimeyteen.
Hän näki unta, että hän aamuhämärissä vaeltaa ristikulkueessa,
kirkonkellojen kaukaa soidessa, leveän, kirkkaan joen rantaan, jonka
nimen hän on aikoja sitten unhoittanut. Häntä kammottaa ja hirvittää
että tuo nimi on unohtunut. Hänen täytyy se muistaa! Hän pinnistää
muistiaan, mutta ihmiset odottavat ja napisevat. Ja tämä napina kasvaa
ja tulee hänen päällensä, häntä uhaten. Ja yhtäkkiä joen hiljaisista
vesistä sukeltaa esiin nainen... Tämä maanittelee häntä luokseen, puhuu
jotakin käsittämätöntä aivankuin vieraalla kielellä. Äkisti erottaa hän
vain yhden sanan:
-- Paetkaamme!
Kauhu ja riemu valtaavat hänet... Hän ponnistelee huutaakseen
naiselle jotakin suurta, voimakasta, mikä kerralla ratkaiseisi kaikki
epäilykset, mutta hänen kielensä on sidottu, hämärä ajatus raukenee, ja
hänen huutonsa on kauhea.
Tästä huudostaan hän juuri heräsikin. Ja nyt, minne hyvänsä hän
siirsikään turvottuneet silmänsä, seisoi hänen edessään tuo unen vaalea
haamu, ja hän tiesi vallan hyvin, kuka se oli, sillä tuolla haamulla
oli Paulinkan kasvot ja katse, joka kiehtoi ja kutsui.
Iivana pappi huokasi raskaasti, kuten yöllä huokaavat hevoset
laitumella.
-- Perkeleen viet-te-lyk-siä!
Hän pudisti kovasti päätään ja alkoi hapuilla pöydältä hattuaan,
koettaen tehdä sen niin hiljaa, jotta ei ylioppilas häiriintyisi. Mutta
kompastuttuaan lattialla olevaan peittoon, huomasi hän kummakseen ettei
vuoteella ketään ollutkaan. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen
kutsuva vihellys akkunasta päin, ja nyt hän omalla tavallaan sen
selitti, taas päästäen raskaan huokauksen:
-- Herra siunatkoon... Lihan himoja... kaikkialla, kaikkialla!
Hän läksi kulkemaan etehiseen varovaisesti astuen yli makaavien
olentojen, ja tultuaan ulos pihaportaille, laskeutui raskain ja
painavin askelin alas porrasastimia.
Hänen ohimoitaan ahdisti veri paukkuen.
Yön kostea pimeys, tuo mykkä ja liikkumaton, ei tuonut huojennusta;
hän hengitti siitä sisäänsä vain vielä herpaisevampaa painostusta,
ikäänkuin koko mailma olisi hourinut yhdessä hänen kanssaan aamuöistä
hourettaan. Rakennusten piirteet siinsivät hänestä kummallisilta,
pelottavilta: vailla päivän hälinän eloisuutta nuot aitat, saunat
ja vaunuvajat näyttivät kuolleilta laatikoilta, omituisilta
ruumisarkuilta, jotka olivat kohonneet maan pinnalle ja häiritsivät
elämää. Tuo avara, maahanpainunut, vaitelias, musta talo, josta
aika-ajottain sukelsi kuuluviin huokaavia säveliä, kuni itsemurhan
tehneen pojan huokauksia, mikä teko oli tapahtunut yhdessä sen
huoneista, oli kuin maahan litistynyt ja samalla itse ahdisti ihmistä
kuin vankilan muuri.
Ja Iivana papin silmien edessä häälyi unen valkoinen haamu yhä huutaen
huutoaan:
-- Paetkaamme!...
Päästettyään auki pappispukunsa ja otettuaan hatun päästään, katseli
Iivana pappi suu puoleksi auki päin taivasta ja huohotti kuin hyvin
väsynyt ihminen.
Tähdet tuikkivat himmeästi hajallaan siellä täällä, kuni silmiään
räpäyttämättä. Kuni raskasten luomien alle peittyivät ne hitaasti
pilviin, sitten taas auetakseen ja rävähtämättä tuijottaakseen,
aivankuin taivaalta olisi maan ylitse kumartuneet katselemaan jonkun
olennon surulliset kasvot.
Takana narahti ovi.
Iivana pappi kääntyi katsomaan. Rovastin kalpeat kasvot tuijottivat
häneen.
-- Tekö se olette, isä Iivana? -- kuiskasi rovasti: -- minä käväsin
juuri huoneessanne. Ettekö ole nähnyt Mitjaa? Minä luulin teidän
yhdessä ulosmenneen...
Hän tuli ulos portaille eikä näyttänyt enää odottavankaan vastausta.
Iivana pappi tunsi hänelle käsittämätöntä ääretöntä hätää rovastin
kuiskeessa ja sanoissa.
Ja sentähden hän, kotvan vaijettuaan, sanoi:
-- Nuorta verta!
Rovasti, puoleksi kuiskaamalla, äännähti alakuloisesti:
-- Ei se ole sitä!
Hän seisoi ja vaikeni kuni tarkasti kuulostaen jotakin. Hevonen tuntui
hörähtävän jossakin. Toisaalla taas hanhi unisesti kahahti. Yölintu
lentää sirisi hiljaa läpi ilman ja häipyi pimeään.
Rovasti laskeutui portaille isä Iivanan rinnalle.
-- Näin minä kuljen... enkä voi nukkua! -- alkoi hän haastella
puolikuiskaamalla kuni peljäten herättää vaikenevan talon salaperäisiä
solia, -- voi niitä lapsia, voi niitä lapsia!
-- Miksi te niin olette levoton? -- virkkoi Iivana pappi: -- nuori
mies... tietysti...
-- Kun Mihail ampui itsensä, -- vastasi rovasti enemmän omiin
ajatuksiinsa kuin Iivana papin sanoihin: -- niin minulla oli aavistus
edeltäpäin... kun hän saapui kotiin, kun minä katsahdin hänen kalpeihin
kasvoihinsa, kun kuulin hänen ensi sanansa: "isä kulta", niin hän
sanoi, "minä tulin teille levähtääkseni... tai kenties saavuin
myötyriksi..." Niin minä näin ikäänkuin mustan kuopan edessäni... Ja
kun hän alkoi puhella petoksesta ja siitä kuinka ihminen on halpa
ja heikko, ja että hän itse on murhaaja! Yökausiin en nukkunut...
ja tahdoin ikäänkuin vartioida jotakin... Enkä kuitenkaan saanut
vartioiduksi!
Hän vaikeni hetkisen.
-- Samoin nytkin... Jotain on tekeillä, jotain on uhkaamassa pääni
päällä... jotain kamalaa! Minä sen jo tunnen... ja näen!
-- Mitä niin? -- katsahti Iivana pappi kummastellen.
-- Kunpa tietäisin minä... Mihail oli keskittynyt ihminen... Vaan
Mitja on tulinen, hillitsemätön, itsepäinen... Kyllä minä pelkään!
Sellainen levoton aika nykyään... Kun hän jonnekkin lähtee... niin ei
puhu mitään... Vaan kun kerran alkaa puhua... niin kaikki on sellaista
sairasta, ärtynyttä! Nykyään liikkuu kaikesta niin ikäviä huhuja... Tuo
Ivanovskikin viittasi johonkin...
-- Kaikellaisia te kuuntelettekin! -- pärähti nauramaan Iivana pappi:
-- sudenkorento se mies on! Rovasti kohottautui.
-- Vaan kenties poika on mennyt vaunuvajaan nukkumaan... Sisällä on
niin kuuma! Annas kun menen katsomaan.
Kuni musta, tuskaileva aave, joka harhailee hautamaisten rakennusten
keskellä, läksi hän kulkemaan hiljaisin askelin tummille ulkohuoneille.
Iivana pappi vuorostaan asteli portin taa. Sivu valkeanhohtavan
kirkon, läpi markkinatorin, joka muistutti näöltään jättiläismäistä
mustalaisleiriä, vaelsi hän niittytielle ja asteli nopeasti sitä pitkin
ikäänkuin koettaen paeta omia ajatuksiaan. Mutta nuot levottomat
ajatukset tempasivat hänet uudestaan vahvaan valtaansa vielä
voimakkaammin kuin eilen hänen harhaillessaan kuurona pimeässä, ja
vaivasivat häntä raskaammin kuin unen painajainen. Hänen päässään kuni
kohoilivat hyökyaallot. Hänessä raivosi jälleen myrsky samallainen kuin
eilen joella, silloin kun hän niin rohkeasti oli heittäytynyt kuohuvaan
syvyyteen ja riemuinnut taistelusta luonnonvoimia vastaan. Mutta
tästä sisällisestä myrskystä hän voi pahoin. Vihuri vei ja riuhtoi
riekaleiksi hänen elämänsä haaveellisen rauhan ja hänen sielunsa avasi
utuiset silmänsä kauhistuakseen sitä, mitä se näki. Hänen tunteensa
olivat olleet tarkoin määriteltyjä ja hänen ajatuksensa kuin labyrintti
vailla uloskäytävää. Nyt hänessä taistelivat ihminen ja pappi
itsetajunnan usvaisella vainiolla. Ja niiden taistelu sisältyi siihen
että ihminen mielettömällä himon huudolla nousi pystyyn suoristaen
koko vartalonsa ja heti taas lankesi, vaan pappi koko ajan rukoili
hänen puolestaan sotkien rukouksen sanat, sekoittaen ne kyyneliin,
rukoili saadaksensa voiton ihmisestä, -- rukoili sitä että ihminen
ijäksi vaikeneisi, vaeltaen jonkun hänelle raivaamaa elämänpolkua,
alla uhkaavan taivaan, päällä maan, joka häntä odotti muuttaakseen
mitättömäksi mullaksi sen, mikä elämässäkin oli ollut kuollutta tuhkaa.
Ihminen läähätti, oli läkähtymäisillään ja nouseskeli maasta kuni
ammuttu huutaen: -- Minäkö se tahdoin?! Se on valhe! Se ei ole totta!
Kun minä puin ylleni pappisviitan, niin iloitsin ainoastaan siitä, mitä
en ymmärtänyt, vaan siitä, mitä ymmärsin, minä itkin! Minkätähden en
siis voi heittää tuota naista, jos tahdon, miksi minun täytyy elää kuin
haudassa, kun koko minun sieluni pyrkii uutta valoa vastaan, vapaaseen
elämään? Miksi tämä uusi elämä on synnillinen?! Tahtoisinpa tietää!
Kaikki se on valhetta!
Mutta pappi puheli lauhkeasti huohottaen: -- Johannes! Johannes!
Turhaa on potkia tutkainta vastaan... Sinun päällesi vuodatetaan Pyhän
Hengen siunaus... Voipiko sen heittää luotaan kuin minkä rievun? Se on
pilkkaa Henkeä vastaan, anteeksiantamatonta syntiä! Rikotko lupauksen,
itselleen Jumalalle antamasi?... Ja mitä varten? Minkä uuden elämän
luulet löytäväsi, valanrikkoja? Eikö omatunto sinua vaivaa, -- eikö
se myrkytä jokaista rikoksellista riemuasi? Vaimosi ja tyttäresi
hylkäämällä -- keneen sinä rakkautesi himon tähtäätkään? Lihanhimo
sinussa puhuu... Masenna... tapa se! Sillä jos sinun silmäsi pahentaa
sinut, niin revi se irti...
Ja papin puolella oli sukupolvien viisaus, perustusten voima,
tekstien varmuus. Ihmisen puolelle jäi vain -- elämän kauhu ja hänen
rakkautensa. Eikä ihminen tiennyt, mitä uutta elämää hän tahtoo. Hän
kuvitteli sitä mielessään vapaaksi kuin aroa, kirkkaaksi kuin ruskoa,
vaikka vailla määrättyjä piirteitä. Mutta pappipa tiesi varmasti tiensä
ja houkutteli sille ihmistäkin.
Iivana pappi meni heikoksi tästä taistelusta.
Hän huokasi äänekkäästi, siristäen silmiään kuin unen popperässä.
-- Saispa edes uineeksi!
Jo virisi aamurusko.
Tähdet sammuivat.
Kuni vaalea hymy kulki pitkin taivasta. Pilvet haihtuivat jäljettömiin,
taivaan laki muuttui aivan puhtaaksi. Niityiltä kohosi usva keveänä
savuna. Jättäen askeleistaan tummat jäljet märkään, sakeaan ruohoon,
harhaili Iivana pappi joelle, ja riisuuduttuaan paiskautui pärskähtäen
veteen aivankuin olisi siihen suistunut satavuotinen puu.
Pieni joki oli hiljainen, melkein rantojen tasalla, täynnä sakeaa,
umpeenkasvanutta kaislikkoa, jonka keskeltä vain muutamin paikoin
päilyi sileitä, hopeanhohtavia kohtia.
Iivana pappi istui kylmässä vedessä etsiskellen jalallaan jäisiä
pohjalähteitä, vaipuipa paineenkin veden sisään, niin että hänen
hiuksensa uiskentelivat pinnalla kuin meriruohot; korskahteli
autuaallisesti säikäyttäen siten ruovostossa piilevät sorsat pahasti
rääkähtelemään. Iso kala tölmäsi hänen jalkaansa vasten. Hän yritti
sitä kiinniottamaan, vaan kiivaasta liikahduksesta nuljahti sekaan niin
että täytyi nielaista vettä suunsa täydeltä. Ja silloin hänelle heti
tuli hauska.
Pukeutuessaan tunsi hän voimansa jälleen virtaavan suoniinsa.
Hänessä syttyi halu elää... elää... Kulkea nopeasti pitkin kasteisia
niittyjä, vasten aamuruskoa, laulaa, huutaa hoilailla... Vetäistyään
rintansa täydeltä ilmaa sisäänsä, alkoi hän keuhkojen täydeltä
hihkailla että:
-- Ho-ho-hei... Pa-et-kaam-me!... Ja itsekkin säikähti.
-- Johannes, Johannes! -- jupisi hän pujottautuen valkoisiin
housuihinsa ja nousten usvaiselle rannalle kuni mikähän aave: -- mihin
asti oletkaan elämässäsi tullut, mitä sinä toimittelet, isä Johannes?
Ja naurahti tavatessaan itsensä tekemässä pilaa tunnetusta saarnasta,
samalla päättäen mielessään ettei hän ainakaan tällä hetkellä tehnyt
mitään rikoksellista.
Vaan niittyjen takaa, kaukaa jostakin vuorirotkosta vastasi hänelle
kaiku kutsuvalla huudolla:
-- Pa-et-kaam-me!!
Hän asteli nopeasti niittyä, pitkin pienen joen rantaa.
Hänen ajatuksensa kävivät rohkeammiksi, vakaantuneemmiksi.
Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulostamaan.
Joku puikkelehti varovasti ruovoston läpi.
Äänet olivat huolellisen selvät: ruovot kahisivat, reunoilla sorahteli
vesi, ja airo hiljaa, mutta heleästi läiskyi.
-- Lieneekö metsästäjä vai kalanpyytäjä? -- arveli Iivana pappi
kurkistaen.
Hän tiesi että tämä kaislaa-kasvava joenpahanen yhtyi jonkun matkan
päässä leveään Pajom-jokeen. "Kalastaja" -- arveli hän, -- "on yöksi
laskenut jokeen pyydyksensä". Jo aivan likellä vavahtelivat kaislat
notkistuen venheen edessä, ja hillitty keskustelu kantautui hänen
kuultaviinsa.
-- Minä en ole samaa mieltä kuin sinä! -- kuului puhuvan nuori ääni,
-- en ymmärrä tuota hitaisuutta! En sulata sisässäni. Jolloinkin,
jotakin... Mokomaa venyttelemistä! Minä ymmärrän äkkirynnäkön, ymmärrän
myrskyn!
-- Myrsky tekee kaiken... sepä tietty... varsinkin helteen jälkeen!
-- kuului vastailevan toinen ääni: -- vaan mitäs sitten? Leimahtaa
liekki, korventaa, polttaa... ja sammuu. Lennähtää tuuli tuhkaan ja
hajoittaa sen! Ei, minä ajattelen näin: -- annas jahka metsä kasvaa!
Työntyy maasta ylös summaton voima, hitaasti... mutta varmasti! Suuri
metsä! Haaroineen, juurineen kiinnikasvaa... Ja yltää pilviin asti...
Kurkistaapa vielä, mitä siellä on, pilvienkin takana!
-- Elämä on laveampi sinun teoriiojasi. Sinä... kuinka sen sanoisin...
dogmatiseeraat sen! Ja siitä syntyy vain paikoillaanpysyvä,
kuolemaakituva ilmiö!
-- Miksi niin! Minä sinulle esitän vain voima-ainekset, kun ne
kootaan yhteisesti, ei turhaan, vaan harkinnan mukaan, se merkitsee,
keskinäisesti... Meneppäs koluamaan moiseen metsään kirvespahasinesi,
kun se on niin korkea, että taivasta hiipoo... juokse ruoskinesi ja
nagaikan-raatoinesi ympäri... Ei älähäkkään!
Äänet kuulostivat sangen tutuilta Iivana papista, mutta keskustelu
tapahtui hiljaa eikä hän saanut selvää, keitä keskustelijat olivat.
Hetken päästä taas kuului puhetta veneestä:
-- Laske vasemmalle, rantaa kohti!
-- Siellä on niittyjä!
-- Sitä parempi. Herttainen paikka... Ja kaislikko tässä on sakeaa niin
ettei venettä voi näkyä tielle, joka suikertelee viiniköynnösten ja
orjanruusujen välitse.
-- Mitä puhetta se on... Niitytkinhän teillä alkavat suoraan aittojen
takaa... Vaan tästä tarvitsee vain emäjokeen asti... soutaa... Juuri
tässä joku äsken kuului huutelevan.
-- Jostain kaukaa se ääni kuului. Aamuruskon aikaan äänet niin
hajaantuvat...
-- Taitaapa niin olla...
-- Laske nyt rantaan, Aleksi!
Vene kaivautui kovalla kahinalla kaislikkoon. Iivana pappi oli neuvoton
kuulemansa keskustelun suhteen ja odotti uteliaana, kuka tulee näkyviin
venheestä. Hänen kummastuksekseen hyppäsi siitä maalle ylioppilas ja
hänen perässään sama talonpoika Aleksi, joka oli auttanut Iivanaa
roomuretkellä. Ylioppilas oli pitkävartisissa saappaissa ja sinisessä,
remmillä vyötetyssä puserossa, jonka ylle, hartioille, oli heitetty
arkiunivormu. Hän työnsi haaltunut-reunaisen lättälakkinsa takaraivolle
ja kädet kylkiä vasten painettuina näytti huokuvan yksistään
huulillaan, katsoessaan venheeseen.
-- Sido se kiinni, Aleksi, niin että ei näkyisi, ja pane merkki. Ja
peitä pyssy ruoholla.
Aleksi rupesi asettelemaan venettä ja huomasi yhtäkkiä isä Iivanan.
-- Papin ryökäle! -- huudahti hän pystyyn ponnahtaen. Ja heti samalla
oikasi, tunnettuaan henkilön:
-- Gnjesdofkan pastori!
Ylioppilas kääntyi nopeasti Iivana pappia kohti ja loi häneen ilkeän,
tumman katseen.
-- Kuinka on selitettävissä että te, herra pappi, näin aamun koitteessa
jo olette liikkeellä?
-- Uimassa kävin.
Ja yhä ymmärtämättömänä kysyä tokasi vuorostaan:
-- Mitäs te itse täällä puuhaatte?
-- Eipä niin erikoisia...
-- Taisitte saapua johonkin lemmen kohtaukseen? -- naurahti pappi
hyväsydämmisesti.
Ylioppilas punastui ja näytti taas häijyltä.
-- Sellaiset eivät minun alaani kuulu! -- sanoi hän repäisevästi.
Iivana pappi vaikeni hämilleen joutuen. Puheltuaan jotain puolihiljaa
Aleksin kanssa, sanoi ylioppilas äänekkäästi:
-- No kiitos, Aleksi! Jos vastakin sattuu minulla mieli tekemään
soutelemaan, niin elä kieltäy. Kyllä maksan, elä hätäile...
-- Kiitoksia paljon...
Ylioppilas nostaen lakkiaan Iivana pappia kohti, alkoi nopeasti astua
sumussa ja joutui pian piiloon tuuhean tammiston rikkaruohostoon.
Mutta hänen keskustelussaan Aleksin kanssa oli ollut jotain muuta
kuin mitä viimeiset sanat ilmaisivat eikä isä Iivana voinut käsittää,
kuinka tälle oli päähän pälkähtänyt lähteä yöllä soutelemaan? Eikähän
Aleksikaan ollut tämän puolen väkeä... Vai jahdillako olivat olleet? Ja
mitä hän niin loukkaantui minun sanoistani?
Hän pyrki Aleksin puheille.
-- Terve, terve!
Tämä ahersi veneineen ja vastasi jurosti kääntymättä päin:
-- Päivää!
-- Mitä sinä siinä... noin! Mikset tervehdi kuten pitää?
-- Kuinkas tässä vielä pitäisi?
-- Ka niin että minä pappina voisin antaa siunaukseni... äh sinua!
Aleksi oikasi vartalonsa suoraksi, katsahti pappiin ja taipui sitten
vaijeten ja verkalleen siunauksen saantiin.
-- Missä te äsken kävitte?
-- Ilman vain... tuolla kuljettiin... Oli tarvis kuulemma... erääseen
paikkaan...
Aleksi näytti sangen epäystävälliseltä.
-- Metsästämässäkö, hä? -- uteli pappi.
-- Niin, niin! -- sanoi Aleksi sukkelasti: -- metsästämässä.
-- Annappas tuo pyssy tänne! Anna, sanon... minä vain katson. Minähän
myös olen ennen metsästellyt... entisaikoina!
Aleksi haki pyssyn venheestä. Iivana pappi asetti sen olkaansa vasten,
tähtäsi venheeseen, puuhun, sitten aamuruskoa kohden.
Ja jälleen tunsi mielitekoa jonnekkin vapaampaan.
-- Onko tämä latingissa?
-- Latingissa on...
-- Tule toveriksi! Mennään yhdessä tuonne nevalle!
Ammuskellaan...
-- Tuota... näes... Olemme kaiken ampuneet loppuun... ei ole ruutia, ei
haulia...
-- Mitäs sitten... Onhan pyssyssä yksi latinki? Aleksi virnisti
harjasmaisine viiksineen ja sanoi:
-- Ka mennään, koska mielenne tekee! He astelivat nevan laitaan.
Aamurusko laajeni. Se oli kalpea kuin sairaan kasvot unen jälkeen.
Siitä uhosi kevyt tuulonen, jonka puhallusta tuskin kuului, mutta joka
kuitenkin karkoitti usvan, hajoittaen sen riekaleihin. Koko luonto
ympärillä virisi kalpeaan valonhohtoon, ääriviivat tulivat selvemmiksi.
Mutta etäällä, kylän yläpuolella, kohosi musta pilvi: talonpoikaisakat
näet lämmittivät uunejaan.
-- Hiljaa! hiljaa! -- kuiskasi Iivana pappi.
Hän kyyristyi alas ja pakotti Aleksinkin istuutumaan: kaislikon takaa
aivan likeltä kuului näet sorsan sorahduksia ja äänestä saattoi arvata,
että se oli iso, ja että se oli levoton. Nyt oli Iivana pappi täynnä
iloa, sillä nyt olivat äskeiset kiusalliset ajatukset haihtuneet kuin
sumuriekaleet, ja yhdessä levollisuuden kanssa kasvoi vapaan tahdon,
voiman ja elämännautinnon tunne samoinkuin sen kielletyn nautinnon,
jota hän paraikaa harjoitti.
-- Ole hiljaa!
Sorsa raakahteli yhä hätäisemmin, ja saattoi ihan tuntea, kuinka
se ojenteli kaulaansa ja tarkasteli ympäristöä mustilla, pyöreillä
silmillään.
Hevonen hirnahti jossain kaukana aamuruskon suunnalla, josta kuului sen
kavioiden kumeaa kopsetta.
Kylältä kaikui kukkojen kiekuntaa.
Yhtäkkiä kajahti ilmassa kahaus ja siipien viuhina.
Sorsa läksi lentoon.
Isona, kaakottavana se kohosi kaula ojona, kaartaen korkealta yli
kaislikon, teki valtavan kierroksen ja läksi sitten liitämään yli nevan
rauhattomasti rääkkyen.
Vaan sen perään singahti kuula. Tuntui kuin neva olisi äkkiä
voihkaissut ja sitä niityt säikähtäen säestäneet.
Pilvi höyheniä ja untuvia lensi ilmassa,ja sorsa putosi viuhinalla
lähelle metsästäjiä.
-- Mainiosti! -- karjui Iivana pappi, heittäen pyssyn ja rientäen
juoksujalkaa saaliille.
Ja samalla heti huudahti:
-- Mitä tämä merkitsee?!
Sorsa oli räpäleiksi rikkoutunut ja repeytynyt ja paistoi hänen
silmäänsä yhtenä ammottavana verihaavana.
-- Millä sinun pyssysi oli ladattu? Aleksi katsoi jurosti.
-- Kuuleppas! Eihän siinä ollutkaan hauleja... Vaan mitä?
-- Lyijyä...
-- Kuulia!!
Pappi remautti silmänsä suuriksi.
-- Ketäs te olette olleetkaan metsästämässä?
-- Ka niin... sattuuhan sitä toisinaan... että kettu... tai, susi...
Rovastin sekavat epäilykset johtuivat äkkiä Iivana papin mieleen. Hän
katsoi tutkivasti Aleksiin. Tämän harjasviikset värähtelivät keveästä
hymystä ja kesakoisille kasvoille ilmaantui vivahdus luottavaisuutta.
-- Eilen me sinun kanssasi, herra pappi, yksissä miehin ihmisiä
pelastelimme, -- alkoi hän puhua. -- Minä köyttä pitelin... ja
sinä minuun uskoit! Mutta tänään sinä minuun et usko... pahaa vain
ajattelet! Vaan asia voi vielä kehittyä niinkin pitkälle, etten
minäkään sinuun usko! Käy huhu talonpoikain kesken että sinä olet hyvä
mies, -- siis on parasta että sinulle puhun suoraan. On meillä Dmitri
Viktorotshin kanssa asiahko muuan... keskenämme. Ehkäpä tosiaan olemme
olleet susille sankoja panemassa tai kettuja vahtimassa... tai jotain
muuta... kuka hänet tiennee! Mutta sinua emme ole kutsuneet joukkoomme,
itse sinä olet tullut ja nähnyt... Jos et ole tutkintotuomari, niin
miksipä sinun tarvitsee tietää?
-- Kauniisti puhut!
Aleksi katsoi häneen nauravin silmin.
-- Kauniisti, vaan en kauheasti! Jos se olisi kauheata, niin puhumatta
jäisi. En näet ole mikään lörpöttelijä... Minkä olen nähnyt, en sano
kenellekään! Jos huonolle ihmiselle hyvänkin sanan sanoo, niin hän
kääntää sen huonoksi...
-- Ymmärrän, ymmärrän... Kyllä piisaa! Aleksi käänsi silmänsä pois ja
katsahti aamuruskoon.
-- Kuulkaahan pappi, eikös ole kauniita aamuruskoja tänä kesänä? Kun
sitä ajattelee, niin oikein surku käy että sellaisten taivaanruskojen
alla ihmiset niin huonosti elävät...
-- Huonostiko mielestäsi elävät, Aleksi?
-- Huonosti, herra pastori.
Pappi katsoi häneen läpitunkevasta.
-- Oletko lahkolainen, Aleksi? Toinen naurahti.
-- Mistä sinä niin päättelet? Äskenhän juuri otin sinulta siunauksen!
-- Mitäs sitten! Sinä et ole oikein tavallisen talonpojan kaltainen. Ja
puhuikin niin säännöllisesti... et talonpoikaisesti!
-- Olenhan mailmanrantaa kierrellyt... ja paljon nähnyt! Minähän olen
karkulainen, shirokosadovilainen! Paljon olen ihmisiä nähnyt... hyviä
ihmisiä. Tehtaissa olen elellyt... Lukenut paljon... Hyvä kirja,
herra pastori, nostaa ihmisen aivan kuin vuorelle. Katsot... koko
mailma on kämmenellä! Ja päässä ikäänkuin kasvaa jotakin... suurta ja
voimakasta! Ja alkaa tuntua ahtaalta elämässä... herää halu vapauteen,
suureen tahdon vapauteen... Ja sointuisat aatteet kasvavat päässä...
suuret aatteet... Ja kaikki näkyy uudessa valossa! Jospa kaikki,
herra pastori, saisivat hyviä kirjoja lukea, vapaasti hyvien ihmisten
kanssa sydämmensä pohjasta keskustella, ilman vaaraa, niin ihmiset
ymmärtäisivät toinen toisensa ja oman huonon elämänsä... ja elämä
muuttuisi suureksi, vapaatahtoiseksi... Ja kerran onkin sellainen aika
tuleva!
Iivana pappi katsoi miettiväisesti häneen.
-- Tuleekohan, Aleksi?
Jonkunlainen itsepäinen ilme kasvoillaan virkkoi toinen:
-- Tulee varmasti, herra pastori!
Ja alkoi heti kiirehtiä.
-- Aika on lähteä! Hyvästi!
-- Hyvästi, Aleksi!
Aleksi yritti mennä, vaan kääntyi äkkiä takaisin.
-- Pastori!
-- Mitä sanot?
-- Jos... tuota... siellä sattuu tapahtumaan jotakin...
-- Mitä tapahtumaan?
-- No siellä... kaikkeahan voi sattua! Voi tapahtua ja voi olla
tapahtumatta... Niin elä sano kenellenkään, että olet venheen nähnyt!
Pappi aikoi jälleen kysyä: "Miksikä?", mutta naurahtikin ja sanoi:
-- Käyhän se laatuun! Enhän minäkään ole mikään lörpöttelijä!
Aleksi kääntyi taas menemään ja läksi astelemaan pitkin nevan syrjää.
Iivana pappi katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli että elämä on täynnä
arvoituksia. Kaikki esiintyi hänelle ikäänkuin uudessa valossa, ja
hän ihmetteli niitä uusia aatteita, aatteita jostain viehättävästä
vapaudesta ja toisellaisesta elämästä, joita nyt heräsi hänen päässään.
Kaikki hänen ympärillään pyrki johonkin, tempoi ja riuhtoi, ja hän
itsekkin antautui tuohon näkymättömien ajan siipien tuulahdukseen.
Hän katseli sorsaa jalkojensa juurella ja hänen kävi lintua sääli.
Olihan hän siltä riistänyt kaiken, mitä sillä oli, ja nyt se lepäsi
hänen jaloissaan niin nöyränä...
Nyt tästä avaruuden vapaasta linnusta voipi tehdä millaisen pöpön
tahansa, antaa sille minkä mieli-asennon hyvänsä, ja se on seisova
liikkumattomana siellä, minne se asetetaan! Ja jos sen sisuksiin vielä
pistetään vieteri, niin se osaa kaakattaa kuin elävä, alati samalla
äänellä kuin mikä sille on annettu...
Hän tarttui sorsan raatoa jalasta ja lennätti sen menemään kauvas
nevalle.