Oli kuin neva olisi savunnut... Usva levisi sitä pitkin kuni talven
luminen vaippa.
Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille
valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva
kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat
taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä
kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka
kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään...
-- Isä Iivana!
Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin
ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä.
-- Taisitte ampua linnun?
-- Huvikseni... vanhalta muistilta säikäytin ilmaa.
-- Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette?
Mennäänpä yhdessä.
He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa
aamunkoittoa kohden, päin kylää.
-- Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen
kunnostitte itsenne roomulla... Sukkelasti te sen teitte!
Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella.
-- Tiedättekö... jumaliste! Sehän oli urotyö!
-- Ka no! -- katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: -- kuka nyt
tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset.
He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi.
-- Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? -- alkoi Dmitri
Viktorovitsh puhua: -- Enkös haukkunut terveellisesti?
-- Tuimasti, joltisesti!
-- Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu... ja aina aavistamatta!
Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset --
ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi
tietysti... Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta
puhunut, vai mitä?
Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten
häntä ärsyttää.
-- Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, -- sanoi pappi.
Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan.
-- Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset
olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä... kuin mitähän nilviäisiä!
Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista... hän on
sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut,
kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa
suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni... "Ei
milloinkaan... ei milloinkaan... ei milloinkaan! britannilaiset
orjiks saa!" Ei milloinkaan! -- toisti hän: -- minua miellyttää
tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista
rakkautta vapauteen, -- ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön
viha sortoa vastaan... Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me
venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja
lentosuuteloita -- silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä
vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella... Sillä
tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla... kuin
orjat!
Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti.
Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli
keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan,
kultautuivat jo reunat.
-- Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? -- virkkoi pappi
kysyväisesti: -- emmehän me ole tätä elämää rakentaneet!
-- Emme me! -- takertui kiinni sanoihin ylioppilas: -- vaan mepä sitä
siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii,
-- sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää
pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta,
vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden
kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja.
Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan,
ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen -- se on innostuneen toiminnan
mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon,
joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti
luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma --
aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä
kysymyksillä... Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy
nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi!
-- Tuo on hengen ylpeyttä! -- sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen
ylioppilaaseen.
-- Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi,
parempi kuin vapaan hengen ylpeys?
Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan
jonkun vihatun olennon kanssa.
-- Olkoot kirotut, -- huudahti hän, -- vaikuttimet, jotka sammuttavat
tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat
aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo
vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: -- tahdon
vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain
lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen
purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, -- mutta
ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa
-- se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät
kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, -- milloin
satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin
syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin!
-- Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!... -- lausui odottamatta
ja kiihkeästi Iivana pappi. -- Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme
jonnekkin... vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville
seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon
ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta
papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni... niin en olisi
ruvennut!
-- Taitaa olla raskasta? -- katsahti tutkivasti häneen Dmitri
Viktoritsh.
-- Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta... koko elämä!
Koetan pettää itseäni talouspuuhilla... niillä näillä... Vaan ei
vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee... Pakeneisin... vaan minne?
Mitä varten elän? Se on tietämätöntä!
-- Onhan teillä elämässä kai joku ihanne?
-- Ihannekko?
Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti.
-- Minulla on... kuoleman tuska! Ei sen enempää!
-- Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin
olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille
tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa!
-- Minkäs sille taitaa! -- huudahti Iivana pappi. -- Sellainen on
kohtaloni... Sallimus!
Ylioppilas pudisti hartioitaan.
-- Sallimus? -- se on täysin määrättyjen syiden seuraus, -- sanoi
hän. -- Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan
syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten
ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas
huolellisesti teidän elämäänne -- niin te selvästi huomaatte nuot
syyt... Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut...
kaikille!
Hän kiivastui jälleen.
-- On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia...
aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen!
Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu -- se on
ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun
sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet,
elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan
temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja
verta on jo kylliksi vuodatettu... Se ei jaksa enempää. Se hengittää
raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan... Ja sen vihan
tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman
kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla!
Hän ojensi kätensä sumua kohti.
-- Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa!
Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet
suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat.
Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta.
Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan!
Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle
lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien
lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun.
-- Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!!
Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa.
He seisoivat tienhaarassa.
-- Minä menen oikealle, -- te vasemmalle. Hyvästi!
-- Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme?
-- Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella
soutamahan -- ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo..."
Sopiiko?
-- Sopii! -- vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten
jostakin...
Ja he erkanivat.
Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri
ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi
suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla.
Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen
kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä
pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen
oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen
pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis
pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui
heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset
nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin
erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa,
kopsahti kovasti puuta vastaan ja -- rauhoittui. Jostakin ilmestyi
pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän
yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että -- pitää
juoda!
Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse.
Iivana papilla sydän kouristui.
Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama
valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi
mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja
laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään
Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan.
-- Tiesin kyllä! -- sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen
tätä kasvoihin.
Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen,
ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi
ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka
kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on
omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä.
-- Hyvää huomenta! -- virkkoi pappi: -- Kävelyssäkös olet?
Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö.
-- Mitä sinä siinä tirskut? -- sanoi pappi nyreästi katsahtaen.
-- No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi!
Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä:
-- "Babyloonilainen!"
Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että
kyynelet kihahtivat silmiin.
-- En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen
babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet...
-- Millainen?
Nainen vaikeni, mutta niin ilmaisevasti että toinen sanoi uskomattoman
ankarasti:
-- Paula! Mihin saakka sinun sekasotkusi ulottuu? Etkö häpeä... olethan
papinrouva! Ja koetat minut vietellä syntiin! Mikä paholainen sinut
onkaan vallannut? Olen aina sinua pitänyt... kunniallisena naisena...
Paulinkka tunkeusi likelle häntä.
-- Sinähän... rakastat minua? Sano!
Pappi väistyi.
-- Tietysti rakastan... kuten hyvää, suloista naista... ja lisäksi kuin
papinrouvaa.
-- Ah, papinrouva, papinrouva! -- yltyi Paulinkka aavistamattoman äkkiä
ilmaisten kaiken mielensä täyttävän hermostuneen jännityksen: -- vai
papinrouva, "maatushka!" Kunniallinen nainen! Koko elämäni ajan on
minua noin koetettu sanoilla solmita sallimatta askeltakaan minnekään
päin! Aivankuin mitkä etiketit on kaikkien päälle liistaroidut
kuin olutpulloihin! Vai olenko minä itse tuon päällekirjoituksen
liistaroinut? Minäkö sen olen tehnyt? Maatushka! Kunniallinen nainen!
Mutta entäpä en tahdo ollakkaan -- en papinrouva enkä "kunniallinen
nainen!" Tahdon olla oma itseni!!
-- Paula! Sinä olet järjiltäsi! Mitä sinä puhut?
-- Ei, en minä ole hullu! Vaan kaikki ovat tulleet hulluiksi aikoja
sitten ja sopertavat sisällyksettömiä sanoja! Elämä on kaikilla
ruokotonta ja valheellista, kaikki pettävät toinen toisiaan. Kaikki
ovat sotkeutuneet aatteettomiin sanoihin, kaikki järjestään! Mikä
papinrouva minä olen? Mieheni Matvei on minulle vastenmielinen. Minut
saatiin houkuttelemalla rupeamaan hänen vaimokseen! Sinäpä se juuri
kehoititkin! Sinä! Erinomaisen sopiva pari! Sinusta tulee pa-pin
rou-va!! Mutta minähän vihaan kaikkia hänen sanojaan, kaikki hänen
ajatuksensa minua inhoittavat... en saata kuulla, kun hän puhuu!
Ymmärrätkö sinä tätä?! Minä kuulen hänen askeleensa kaukaa, kun hän
tulee... ja aivankuin käärme luokseni matelee! Kentiesi, kentiesi
hän on hyväkin mies... kyllä kai! Hyvä mies, mainio mies... mutta
huomenna minä kuitenkin menen pois hänen luotaan ja ikipäiviksi hänet
unohdan... sillä vieras on hän minulle! En rakasta sitä miestä... vaan
toisinaan minä häntä intohimoisesti, vimmatusti vihaan! Ja sentähden
minä tuolle... Rudometoville tuonoin... Minä toimin kuin unessa... Etkö
sinä sitten itse nähnyt sitä minun kaunista avioelämääni? Papinrouva...
kunniallinen nainen! Mutta minä olen yksinkertaisesti vain ihminen...
ymmärrä se! Pelkkä ihminen ja kärsin kauheasti, kauheasti! Enkä jaksa
enempää tällä tavoin, en jaksa! Kyllä minä olen koettanut niinkuin
muutkin... mutta se on minulle vastenmielistä. Kaikki minua inhoittaa.
Läpiläpeensä kaikki! Oma mieheni! Oma kotini! Omat taloustoimeni! Tuo
kirottu talous! Nuot kirotut ihmiset! Kaikki yltympäri ovat kirottuja!
Minä vihaan!
Hän puristi lujasti huuliaan. Hänen silmänsä olivat himmeät ja kuivat,
vaan huulensa vääristyivät ikäänkuin kivusta.
-- Minä vihaan kaikkea ja kaikkia! -- toisti hän intohimoisesti.
Pappi katsoi häneen kauhulla, tahtoen jotakin sanoa, mutta toinen ei
hänen sallinut, vaan tarttuen kädestä puhui:
-- Rakastathan sinä minua?... Miksi sen tahdot siis salata? Miksi sinä
pelkäät totuutta?...
-- Se on syntinen totuus! -- lausui pappi synkästi.
-- Näytä siis minulle, missä totuus on vanhurskas! Minä en voi
enää näin elää! Minä tukehdun. Näin jääden ei tämä elämä ole minun
mukainen... se ei ole minun omani!
-- Millaista elämää sinä kaipaat, Paulinkka?
-- Niin millaista? Mistä minä sen tiedän! Kas minusta näyttää siltä
kuin elämään kasvaisi jotain uutta... Mutta me kuljemme sivu kuin
sokeat emmekä näe!
-- Mitä niin? -- virkkoi pappi miettiväisesti.
-- En tiedä! Tunnen vain! Ja jos sinä tietäisit, millainen, --
mil-lai-nen tuska minua ahdistaa toisinaan! Kuin ruumisarkussa minä
lepään... Ja kansi hiljaa lasketaan alas! Ja naulataan kiinni! Ja
minä kuulen, kuinka vasara paukkuu... kumeasti paukkuu! Ja sitten se
kannetaan ja lasketaan maahan... Ja maanmöykyt synkästi putoilevat
ylhäältä... Tyhjää ja kylmää! Minä olen yksin!!
Hän tarttui pappia kädestä.
-- Paetkaamme! Vie minut pois tästä elämästä! Minä en siedä sitä! Minä
menehdyn! Teen itselleni omankäden oikeutta. Mehän rakastamme toinen
toistamme. Olemme aina rakastaneet. Äsken minä sen ymmärsin, tunnustin
sen itselleni... Me olemme toinen toisemme omat... vaan kaikki muut
ovat vieraita, outoja! Sinä olet väkevä! Heitä pappiskauhtanasi!
Mennään pois! Paetaan yhdessä, käsikädessä sinun kanssasi! Sinä löydät
kaikkialta tien itsellesi!
-- Koeta nyt itse käsittää, -- sopersi hänelle särkyneesti Iivana
pappi: -- mitä sinä puhut?! Tutki ja tunnustele! Kuka on tuo
Matvei? -- pappi! Mutta minä... kuinka mailmassa minä... Sinäkinhän
minulle... ymmärrä oikein... Minä -- olen pappi! Tokihan minulle käy
omalletunnolle että näin olen... täällä sinun kanssasi.
Paulinkka päästi kätensä hervottomina alas ja huudahti sitten äkkiä
vihaisella epätoivolla:
-- No, mennään nyt... Ja pannaan maata omiin hautoihimme! Sinä omaasi
ja minä omaani!...
Hämmästyneenä naisen epätoivon vimmasta, täynnänsä jotain hämärää
ja kummallista sääliväisyyttä häntä ja itseään kohtaan sekä jotain
pakenevaa kohtaan, ojensi pappi väkinäisesti hurmaantuneena kätensä
Paulinkalle.
Ja jälleen hänestä tuntui kuin tulinen myrsky olisi kiertänyt ympäri
lehtoa ja hehkuvat aallot ilmassa läikkyneet. Kaikki hänen aatteensa
ja epäilyksensä vierivät jonnekkin syvään kurimukseen, mailma hukkui
ja -- hän jäi kahdenkesken tämän naisen kanssa, näki ainoastaan hänen
kalpeat kasvonsa eikä mitään kauniimpaa ollut koskaan nähnyt kuin nämät
kasvot. Eikä mitään kalliimpaa ollut hänellä mailmassa... Hän kumartui
sivelemään hänen hiuksiaan, kosketti niitä hehkuvin huulin kallistautui
vasten hänen korvaansa, vasten hänen kiehtovaa poskeansa. Ja jo etsivät
hänen huulensa ystävän huulia...
Kumiseva kellon helähdys kajahti kirkon tornista.
Aivankuin ankara aate olisi liukunut ilmassa, kylmä ja raskas, leviten
pitkin maata ja iskeytyen ilmanrantoihin.
Isä Iivana työnsi luotaan Paulinkan ja poistui lehdosta, kompastellen
polun juuriin kuni sokea.
* * * * *
Seistyään aamumenojen ajan kirkon etehisessä, meni Iivana pappi
rippileivän siunausajan tultua alttarille. Rovasti, jonka yllä
oli punainen, silkkinen messukasukka, vyötetty kultatähtisellä
samettivyöllä, toimitti leivänsiunauksen. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, väsyneet ja rauhattomat. Vartijat kantoivat tuontuostakin
esille tarjottimilla rippileipiä värssyineen ja muistokirjoituksineen,
joiden päällä hohti hopeisia rahoja tai kuulsi monissa käsissä
kuluneita kuparikolikoita. Mukana palvelevat papit -- isä Paavali ja
isä Sylvester, -- riisuttuaan kasukkansa keskustelivat hiljaa. Heidän
keskustelunsa saapui kuin läpi unen Iivana papin korviin.
-- Tuo Ivanovski se kaikki nuuskii! -- puhui isä Paavali: -- tuolla
kellotornissakin se jo miksi lie käynyt ja äsken hiipi takaoven
kautta... Kavala ihminen! Oman pappinsa kanssa lakkaamatta käräjöipi!
-- Niin, niin! -- vahvisti isä Sylvester: -- niinhän tuo minulle on
kertonutkin. Sanoo olevan rauhattoman ajan... Talonpojilla on jotain
mielessä... Ne supattelevat keskenään, tietää hän!
-- Mistä niin? -- tiedusteli uteliaana Paavali pappi.
-- Ka sitäpä hän ei tiedä...
Isä Sylvester naurahti pehmeästi, liikuttaen kulmiaan:
-- Eipäs ole vielä haistanut!
Rovasti lopetti siunauksensa ja puki kiireesti toisellaisen kasukan
päällensä. Papit myös paneusivat juhlatamineisiin ja asettuivat
alttarin molemmille puolille. Asettuessaan alttarin eteen huomasi
rovasti Iivana papin ja viittasi luokseen.
-- Ettekö ole nähnyt Mitjaa? -- kuiskasi hän ja katsoi häntä kasvoihin
hätäytyneesti.
-- Juurikaan kuljeskelin hänen kanssaan jokirannalla.
-- Vai niin! -- sanoi rovasti keveästi huoahtaen. Ja hän yritti
vielä jotain lisäämään, mutta samalla tiakka Sikerov juhlallisena ja
arvokkaana tempasi pois esiripun, suuteli rovastin kättä ja kiivettyään
laululavalle, julisti jyrisevällä äänellä, jollaista ei olisi häneltä
odottanut:
-- Her-ra siu-naa mei-tä!
Rovasti otti evankeliumin ja tehden sillä pyhitetyn alttariliinan
päällä ristinmerkin, alkoi puhua veisaamalla, kohottaen kalpeat,
rauhattomat, säikähtyneen näköiset kasvonsa:
-- Siunattu olkoon valtakuntasi... nimeen Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen... nyt ja ijankaikkisesti ja ijankaikkisesta
ijan-kaik-ki-se-een...