Lääninrovastin talon akkunoista vuoti virtanaan valoa, joka loi
himmeitä pilkkuja kadulla sohisevaan raesateeseen. Talo surisi kuin
mehiläiskeko. Mutta kiihkoisa ja meluinen keskustelu salissa vaikeni
heti, kun Iivana pappi seurueineen näyttäytyi. Vain vierushuoneessa
jyrisi vielä joku matalalla naurunäänellä:
-- Voin ilmoittaa teille että hän on... ha-ha! kipperä muija!
Vikkelä naisääni pistihen väliin tähän nauruun:
-- Ettekö muista, ettekö muista, mitä olen sanonut... Krestofkan
papinrouvalta elkää odottako hyvää, sanoin!
Ja aivankuin lattian alle kieri naurunrähinä ja puhe. Vanha
harmaapäinen rovasti nousi hämillään hymyillen vieraita vastaan.
-- Hoo! Isä Johannes! ja isä Mathias! Ja oikein yhdessä emännän kanssa!
Tervetulemaan! Sepä hauskaa, sepä hauskaa!
Hän puristi heidän käsiään ja suudella lopsautti.
-- Olkaa hyvät ja astukaa hökkeliini. Sade taisi teidät tavata? Varmaan
kastelikin? Tehkää hyvin ja kuivailkaa...
-- Sen viheriän käärmeenkö luona?
-- Niin, siellä missä se lie ollutkin! Kaikkea sitä sattuukin...
Ja Iivana pappi selitti sukkelasti rovastille matkalla tapahtuneen
seikkailun ja pyysi kuivaa pukua. Viipymättä ilmestyi jostakin rovastin
kauhtana, etehinen suljettiin ja yleisessä naurunrähäkässä muutettiin
Iivana papille kuivat vaatteet, juhlallisilla tempuilla kuten
arkkipiispalle, mutta valitettavasti oli kauhtana liika ahdas, lyhyt ja
ratisi joka liikahduksella. Sitten avattiin ovi juhlallisesti ja isä
Iivana talutettiin käsivarresta pöydän äpäreen naurulla ja huudoilla:
-- Antakaa tietä Moosekselle, syvyyden kuilusta pelastajalle!
Ja tiakka Sikerov veisata hyräili:
Meren Punaisen ku-ri-mu-us...
Hämmästys oli äkkiä hävinnyt. Huoneissa virisi uudestaan pauhuinen
puhelu.
Viinapöydän ääressä tungeksi enin väkeä. Siellä ryiskeltiin
arvokkaasti, iskettiin silmää toisilleen läpi pullojen, kilisteltiin,
kokkailtiin ja sitten höystepaloja pureskellen ja viiksiä hieroskellen
-- tavattoman suurilla nenäliinoilla -- asteltiin läpi huoneiden
ruokasaliin teepöydän ääreen, jotta päästäisiin sekaantumaan eukkojen
pätevään porinaan, tai piiritettiin miehissä salin nurkassa seisova
korttipöytä, jonka takaa savupilvien keskessä häämötti hengellisen
tuomarin, isä Favorskin lihava olemus, opettaja Sigsaginski ynnä pari
muuta vähäpätöisen näköistä pappismiestä. Favorski, jolla oli pyöreät,
pienet naiskasvot, närä ja hengenahdistus, oli niin muhevanlihava,
että pilkkakirveet hänestä sanoivat että muka autuudenpöhö hänen
päällään lepäjää kuin vesitauti. Usein lasketteli hän sukkeluuksia
keksien harvinaisia nimityksiä korteille, nauroi käheästi omille
oveluuksilleen, niin että kunniamerkit hänen rinnallaan hypähtelivät.
Ja heti kun hän ratkesi nauruun, muikenivat pöytää ympäröivältä
yleisöltä naamat leveisiin hymyilyihin, ja vatsat hytkyivät naurusta.
-- Ruutua-riitua! -- puhui isä Favorski: -- ka hei, mittee sie minun
ruutanoitani vastaan asetat? Ja mittee sie siinä höliset?
Opettaja Sigsaginski ("Vinkkuravääränen"), harmaakasvoinen nuori mies,
jolla oli ankan nenä, säesti hänelle:
-- Mehän, teidän korkea siunauksellisuutenne, iskemme madonreikiä...
Hei vaan te madot, matoseni, matoseni mustat mun!...
Molemmat vähäpätöisen näköiset pappismiehet tokasivat yhteen ääneen:
-- Passia!
Ja sitten yhtaikaa katsahtivat viinapöydällä oleviin makupaloihin.
Isä Favorski pöyristi huuliaan.
-- Vaan entäpäs jos ässäytän sinua pataässällä? Mitäs silloin äliset?
-- Silloin me teidän allenne työnnämme tytön... Jolloin hukka teidät
perii!
-- He-he-he! -- räjähti yleisö nauramaan.
-- Mitä se sanoi? Miten se sanoi? -- kysyi uteliaana nuori tiakka,
jolla oli terävä nenä, mikä ikäänkuin noukki ilmaa, ja joka aikasemmin
oli ollut katketa naurusta: -- niitä kummaa se sanoi, hyvät veljet?
-- Sanoi turmion tulevan neitsyestä...
-- Ahaa, ha, ha, ha! -- pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen
ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä
kutkutettu kainaloiden alta.
Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa
korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli.
Tiakan rouva läpsäytti käsiään.
-- Valehtelet?! -- sopersi hän.
-- Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi
häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä
käsillään selkä kaksinkerroin naurusta.
Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten
vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen.
Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan,
jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta.
-- Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! -- sanoi rovastin
eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan.
-- Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! -- sanoi purren hymyileviä
huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään
ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi.
-- Mikä on totta, se on totta... eikä ole synti sitä salata.
-- Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee!
-- Leskenpä, lesken... täytyy keksiä teräviä sanoja.
-- Puhuvat että kun pitäjällä joku neitsyt synnyttää poikalapsen, hän
ne kaikki ristii Paavaleiksi...
-- Niinpä hyvinkin... niistä tehdään tietysti Paavali Paavalinpoikia...
se sopii sukuperään...
Papineukot nauraa tirskuivat autuaallisesti, mutta tiakan rouva
Ivanovskaja alkoi ihan ulvoa riemusta.
-- Hänenpä pitäisi... sen... -- yritti hän sanomaan.
Mutta yhtäkkiä, vilkaistuaan ympärilleen, huomasi hän Paula
Grigorjevnan istuvan yksikseen akkunan ääressä, puristi huulensa
nopeasti yhteen ja ummisti vasemman silmänsä, tähdäten oikealla
puhekumppaneihinsa.
Nämät pärskähtivät nauruun niin että vähällä olivat lentää istuimiltaan.
Paula Grigorjevna nousi kiivaasti seisomaan.
-- Luulin olevani vieraissa! -- sanoi hän kolkosti. Kaikki vaikenivat
uteliaina.
-- Kuinkas sitten? -- sanoi rovastitar tekeytyen naamaltaan
viattomaksi, vaikka hänen silmissään leikki ilkeä iva: -- mistä te
niin loukkaannuitte, Herra Jumala nähköön? Tietääkseni ei mitään
erityistä... Tietysti on seuranpito meillä yksinkertaista, ei
suurenmailman tapaista...
Hän lisäsi painolla:
-- Me emme ole kaupunkilaisia... vaan maalaisia! Niin, suokaa
anteeksi... me emme ole kaupunkilaisia!
Paula Grigorjevna mittasi rovastitarta uhkaavin katsein.
Heidän katseensa sattuivat hetkiseksi ristitysten ikäänkuin miekkojen
terävät kärjet ennen kaksintaistelun alkua.
-- Vaan eikös pappi, isä Mihail, ole kaupunkilainen? -- kysyi
äkillisen-pilkallisesti Paula Grigorjevna: -- hänhän on tietääkseni
konsistoorin jäsen? Tuo teidän kummi-isänne?
Rovastitar repäsi silmänsä aivan pyöreiksi ja aukasi suunsa, mutta ei
saanut sanaakaan suustaan.
Paula Grigorjevna kääntyi sen kuivalihaisen papineukon puoleen
lävistäen hänet myrkyllisellä silmäyksellä.
-- Mitäs te, rouva, siinä niin epäluottavasti virnistelette? Jollen
erehdy, niin olihan tuo teidän leski-tiakkanne ennen piispan talossakin
käytettävänä?
-- Oh, mitä te, rouva... oh, kuinka te...? -- sopersi kauhistuksissaan
käsiään heiluttaen kuivaverinen piispanrouva ikäänkuin aavetta väistyen
ja valmiina piilottamaan päänsä pöydän alle säästyäkseen yläpuolelta
uhkaavalta iskulta.
Rovastin eukko nousi.
-- Mitä te tahdotte sanoa, rouva?!
-- En mitään erikoista! Yksinkertaisesti vain sitä, ettei teidänkään
ole vallattava jotakin kaupunkilaista... turhaan te itseänne alennatte!
Halveksiva levollisuus oli levinnyt Paula Grigorjevnan kasvoille, ja
hän läksi saliin miesten luo, kääntämättä vähääkään huomiota viuhuvaan
sopotukseen takanaan:
-- Kyykäärme!
Akkunan takaa kujalta kuului samalla kulkusten helinää. Kovasti rykien
ryntäsi etehiseen uusia vieraita, riisuutuivat siellä ähkyen, kuului
suutelun moiskahduksia ja kumeaäänisiä kyselyitä:
-- No, millaiset tulee markkinat?
-- Aika hyvät markkinat!
-- Minä, kuulehan, tarvitsen uudet aisat vankkureihin! Rattaat
seisoivat takapihalla, niin nuo lemmon moukat... varastivat aisani!
-- Ha-ha! Ka sattuuhan sitä...
-- Nykykansa on semmoista... He, he! Mutta kylläpä siellä ulkona on
märkä ilma...
-- Anna olla! Käyhän pöytään, niin kuivaillaan!
-- Taitaa teillä olla kuivikkeita? He-he-he-he-he...
-- Harmaapää lähestyy, harmaapää! -- alkoi kuulua suhina etehisessä ja
sitten pitkin huoneita.
Tiakka Ivanovski kompuroi etehiseen ja lausui tervehdyksen:
-- Harmaapään kasvojen edessä ylösnouskaamme!
Sitten taluttivat Ivanovski ja tiakka Sikerov juhlallisesti huoneeseen
käsivarresta ihramahaisen, läähättävän, vanhan pappismiehen, jolla oli
harmaa harja kuin leijonalla ja pitkä parta kuin Jaakobilla. Hän käveli
onnahdellen kuin jaloille lyöty, tiukasti tirkistellen ympärilleen läpi
silmälasien ja rypistellen sakeita, vielä mustia kulmakarvojaan.
-- Veljet ja isät! Uutisia teille toin, -- puheli hän arvokkaalla
patriarkallisella nuotilla.
Hänet ympäröitiin ja istutettiin sohvaan.
-- Deputaatille paras paikka!
-- Mitä uutisia sinulla on, isä deputaatti?
-- Ensimmäinen uutinen on -- vallan surullinen! Kaikki te tietysti
tunsitte Koslovan tiakan?
-- Kyllä, kyllä! -- toistivat kuorossa kaikki papit: -- mitä hälle on
tapahtunut? Taasko juopotellut? Tai luostariinko mennyt?
Harmaapää pappismies vaikeni efektiä saadakseen ja sanoi sitten:
-- Tullut hulluksi!
-- Mutta minähän näin hänet eilen majatalossa -- sekaantui pöydän
ääreen rientäen Paula Grigorjevna: -- olisiko mahdollista...
-- Mihinkäs aikaan päivästä te hänet suvaitsitte nähdä?
-- Kello viiden tienoissa...
-- Vai niin, mutta kello 10 tuli hän seminaarille ja alkoi paiskella
akkunoihin kivillä, joita oli kerännyt taskunsa täyteen. Tietysti hänet
otettiin kiinni... Vaan hän huusi: -- "Päästäkää irti... Minä heittelen
kuollutta pääkalloa! Miksi se mullistelee silmiään? Eihän tuolla silmiä
olekkaan, vaan paljaat... kuopat! Niihin on vain petokseksi pantu
hehkuvia hiiliä. Vaan se on valhetta! valhetta!"
-- Se oli hänen mielisanojaan, -- huokasi Sikerov.
-- Me tulimme juuri kokouksesta, minä ja isä Kirik Järventakalainen.
Sähkövalo noinikään valaisi... silloin näimme että jotakin
henkilöä ajetaan takaa torilla. Kuihtunut, kuivettunut olento tuin
sähkölennätinpylväs, pää kuin haarikka, kauhtana roikkuu kuin
vaarnassa riippuisi. Ja tanssia hypiskelee, olisittepa nähneet, kuin
mikähän Daavid liitonarkin edessä. Silloin me näimme että se oli --
tiakka! Ja näimme, kuinka tiakka laukkasi ikäänkuin olisi tähtiä
pyydystellyt, laukkasi ja huuteli: -- "Luut kolisevat! Minä olen
ruumiini hyljännyt... ja nyt kolisevat luut..." Hänet otettiin kiinni,
vaan taas hän hyppäsi karkuun ja loikkasi toiseen päähän toria, silmät
kuin kekäleet päässä, käsiään heiluttaen kuin siipiä ja poristen alati
luistansa: -- "Riennän läpi koko mailman ja kolistelen luitani...
Kuuletteko hälytyksen: -- pom, pom..." Pullisti poskensa ja rumpaili
niitä...
-- Se mies on kaiken ikänsä lasikellolla hälytystä soittanut! --
virkkoi korttipöydän äärestä Favorski.
Kaikki naurahtivat hillitysti paitsi Paula Grigorjevna.
Leimahtaen punaiseksi, kohotti tämä vähän päätään ja lausui
repäisevästi:
-- Sitävastoin ei se mies suotta siittänyt lapsia tähän hyvään
mailmaan, vaan kasvatti ihmisiä niistä, jotka hänellä oli.
Samalla nykäistiin taskuista esiin joukko tavattoman isoja nenäliinoja,
ja aivan kuin äkillisestä vilustuksesta näytti kaikille tulleen nuha.
-- Mikäli koskee toista uutista, veljet rakkaat, niin se on vähän
iloisempaa laatua, -- alkoi kiireesti puhua harmaapää pappismies,
sakeain kulmakarvainsa alta tutkivasti syrjäsilmällä katsoen Paula
Grigorjevnaa: -- eilen istunnon päättyessä arkkipiispa sen johdosta
meille kokonaisen puheen saneli. On olemassa esitys, enemmän kuin
uskottava, että kaikki koulut Hallituksen tahdosta siirretään
hengelliseen hallintoalaan.
Mitä erilaisimpia huudahduksia kuului vastaukseksi tähän tiedonantoon.
-- Onko se mahdollista?
-- Mitäs tyhjää! Mistä semmoista kuuluu?
-- Kas sepä mainio asia!
-- No sepä nyt vasta -- ei olisi hullumpaa!
-- Siihen onkin jo syvästi aika! Syvästi aika!
-- Tervehdimme moista toimenpidettä, sydämmen pohjasta tervehdimme!
Tiakka Ivanovski tyrmistyi alussa, käsittämättä inistä oli kysymys,
mutta sopersi sitten hänkin:
-- Mitä kummaa? mitä tulee tapahtumaan? Kai siis palkkakin nousee?
Jostakin nurkasta joukon takaa tunki isä Matvei esiin.
Hänen naamansa loisti.
-- Isä Sylvester! -- puhui hän: -- onko se mahdollista?
-- Otaksuma tietysti vain!
-- Olipa miten oli, meidän on se oikein käsittäminen: se on suuri
unelma! Se on palausyritys suureen muinaisuuteen. Menneisyydestä tulee
tulevaisuus. Se on ensi askel jumalanvaltakuntaan! Tätä minä olen
odotellutkin... ja uskon syvästi että esitys muuttuu teoksi!
Melu huoneissa kasvoi.
Kaikkien mieltä liikutti uutinen ja sen merkitys.
Shirokosadovin saapuminen tapahtui melkein huomaamatta. Ainoastaan
rovasti otti hänet vastaan etehisessä ja tiakka Ivanovski auttoi
teeskentelevästi hymyillen häneltä kalossit jaloista sekä remautti
varalta molemmat oven puoliskot auki tuon pätevän olennon edessä. --
-- Emmepä kaukaan-aikaan ole teitä nähneet, emme kaukaan-aikaan! --
puheli Aleksandra Porfirjevnalle lempeästi rovasti: -- ihan olemme
ikävöineet teitä!
-- Todellako? -- hymyili Aleksandra neito.
Punehtivin poskin ojensi hän kätensä rovastin pojalle ja puristi sitä
toverillisen lujasti.
Nuorukainen oli keskikokoinen, sangen hoikka ja hermostunut, yllään
kulunut, vanha, harmaa ylioppilaan arkitakki; huulensa olivat usein
lujasti ja ivallisesti yhteenpuristetut; likinäköiset, puoleksi
silmälaseilla peitetyt silmänsä olivat katseeltaan hiukan ilkeät,
joskin älykkäät.
Shirokosadov suostui mielellään pappi Iivanan esitykseen "vahvistaa
lihallisia aistejaan".
-- Kuinkas teidän asianne ovat, Vasiljefkan suhteen, Porfiri
Vlasovitsh? -- kysyi mielistelevästi alakuloisennäköinen musta pappi,
joka muistutti muodoltaan mustalaista: -- kulkee huhu, että heidät
huomenna kuljetetaan tuomittaviksi läpi markkinain?
Hän huojutti murheellisesti päätään:
-- Inhimillisten himojen opettavainen näytelmä, kahleihin kytkettyjen
himojen...
Shirokosadov katsoi häneen samein silmin.
-- Miljoona, -- sanoi hän hitaasti pureskellen sanojaan, -- on maahan
kaivettuna hyödytön. Pitää älytä se löytää, kaivaa ylös ja ottaa se
käsiinsä! Vaan mitä tekeekään talonpoika? Makaa nurmensa päällä, jota
ei itse syö, ja haukkuu muita!
-- Todentotta! -- kiemuroi pappi.
Shirokosadov katsoi häneen yhä samein ja tutkivin silmin, jonka vuoksi
papista jo tuntui kiusalliselta.
-- Mistäs te olette kuulleet, -- kysyi verkalleen Shirokosadov: -- että
heidät huomenna tuodaan?
-- Niinhän nuo puhuvat. He kilauttivat marjojaan.
Iivana pappi kaataessaan kurkkuunsa viinamaljaa, säpsähti äkkiä
Aleksandra neidon häntä seuraavasta katseesta. Hänenkin tuli
kiusallinen oltava.
-- Taidanpa olla kovin harras! -- sanoi hän ja läksi pois pöydän
äärestä.
Hän siirtyi akkunan luo, niin että saattoi kuulla Aleksandra
Porfirjevnan keskustelun ylioppilaan kanssa salin autiossa nurkassa,
jonne nuoret olivat piiloutuneet suojaan.
-- Mitä järkeä on noissa väittelyissä ja riidoissa? -- kuului puhelevan
neito: -- varsinkin näinä raskaina aikoina, jolloin meidän kaikkien,
karvoihin katsomatta pitäisi yhtyä yhteistä tarkoitusperää ajamaan!
Ja emmekö me kaikki pyri samalle kaukaiselle rannalle? Toiset vain
tahtovat matkustaa purjelaivassa, toiset höyrylaivassa... Kaikki
väittely tähtää siis samaan!
-- Ei, Aleksandra Porfirjevna, kiitoksia paljon! -- virkkoi ylioppilas:
-- ensinnäkin höyrylaiva kulkee kurssin mukaan järkähtämättömällä
vauhdilla. Vaan purjelaiva on alttiina tuulille ja kulkee niiden
mukaan. Ja minkä tähden minun pitäisi tunnustaa tuollaisen romulaivan
hegemoniiaa, joka tahtoo ennättää tuollaiselle kaukorannalle,
rakentaaksensa sinne mallikeittiön pihvipaistin valmistamista varten?
Minä tahdon työskennellä taattua pihvipaistia varten enkä purjelaivaa
varten, -- ihannetta, ihmisyyttä varten!
-- Kaikki me työskentelemme ihmisyyden hyväksi! lausui neito.
-- Niin, ja olemmekin velvolliset työskentelemään, -- sanoi ylioppilas
lujasti, -- sulautumalla yhteis-rakkauteen ja yhteis-vihaan!
Hän vaikeni hetken.
-- Kuka tietää, -- virkkoi hän miettiväisesti ikäänkuin kurkistaen
omaan tulevaisuuteensa: -- tapaammeko toisemme syksyllä...
Neidon käsi sukelsi vaistomaisesti nuorukaisen käteen ja puristi
sitä ikäänkuin salaa vannotussa valassa, samalla kun silmät
katselivat semmoisella ilmeellä kuin olisi hän saatellut nuorukaista
vaaralliselle, tuntemattomalle tielle... Ja isä Iivana, joka vaivihkaa
heitä tarkasteli, näki neidon silmissä lemmen, avonaisen, kirkkaan
lemmen, vaan samalla omituisen pistävän kivun...
Hän meni nuorten luokse.
-- Mistä te siinä väittelette?
Ylioppilas kohtasi pappia epäystävällisin silmäyksin, mutta Aleksandra
Porfirjevna hymyili hänelle pehmeästi.
-- Me puhumme siitä, mitä ei vielä ole ollut.
-- Tulevaisuuden lauluistako? -- hymyili pappi neidolle.
Tämä nyökäytti hänelle naurahtaen päätään.
-- Mitä te siitä tiedätte, te, tuollainen nuorehko tyttö? -- puhui
pappi leikillä: -- kun teitä katson, niin näytätte te päältäpäin niin
rauhalliselta, vaan sielussa on... kuume!
-- Onko se sitten paha?
Pappi hymyili ja mietti.
-- Ei, eihän se ole paha! -- sanoi hän: -- voi sitä, joka ei ole lämmin
eikä kylmä!
-- Meidän aikanamme liikkuvat yleisen mullistuksen ja höltymisen
aatteet, -- kuului joku kimakasti julistavan yleisen keskustelun
pauhinassa: -- meidän onnettomalla vuosisadalla uhkaa jumalattomuus,
jota nerokkaat vääräuskoiset profeetat istuttavat, ja joka jo on
saastuttanut sivistyneen säädyn, niin että se munaskuitaan myöten
on epäuskoinen, uhkaa tarttua koko meidän hyvään venäläiseen,
oikeauskoiseen kansaan...
Isä Iivana kääntyi nopeasti.
-- Meidän kylvömme on kaikkialla kypsynyt... Vaan nyt se
ristiinnaulitaan.
Puhetta johti Matvei pappi piirissä, joka oli muodostunut sohvan
ääreen. Sohvalla pöydän ääressä, jolla oli teekojeet, likellä
kortinpelaajia, istui rovasti isä Sylvesterin rinnalla.
Rovasti oli täyteläinen mies, joka näytti ikäänsä vanhemmalta,
hiuksensa olivat hyvin harmaantuneet ja kasvot hiukan turvoksissa,
nuot älykkäät kasvot, joissa oli jälkiä joistakin salaisista huolista
ja kentiesi entisistä suruista. Kuunnellessaan puhetoveriaan hän koko
ajan oli vaiti tai teki huomautuksensa hiljaisella äänellä, jolloin
hänen kasvoillaan leikki hyvänsuopea hymy. Mutta väliin näytti kuin tuo
hymy olisi ollut jähmettynyt naamari, ja ikäänkuin hän itse keskellä
lukuisaa joukkoa, joka aina täytti hänen huoneensa, olisi ollut vain
vieraana, jolla ei ollut mahdollisuutta poistua ja joka ajatuksineen
harhaili kaukana omilla maillaan. Ja silloin tuo hymy vähitellen
haihtui hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat laihoiksi, rasittuneiksi,
ankariksi, ja silmistä singahteli mielettömyyden vivahduksia. Mutta
samalla hän heti hiukan rypisti kulmiaan, hymy vaihtui entiselleen, ja
hän kiiruhti tekemään jonkun huomautuksen näyttääksensä että kuunteli
tarkkaavaisesti. Aika-ajoittain hän kirkossa niin unohti itsensä että
oli pakko hänelle muistuttaa esiintymisvuorosta ja silloin tiakka
Sikerov hiipi varpaisillaan köörilavalta alttarille ja keveästi
koskettaen häntä hihaan, kuiskasi:
-- Herra rovasti... alttaripalvelus!
Säätyneuvostossa häntä paljon rakastettiin, varsinkin alempi
kirkonmiehistö. Hän osasi mieskohtaisesti sovittaa kaikki
epäsointuisuudet ja pani tarkastajana paljon huolta kirkkokouluihin.
Mutta huhu kertoi hänen perheriitaisuuksistaan ja mainitsi suopeasti
jostakin vanhasta historiasta opettajattaren suhteen, -- historiasta,
joka ulottui aina rovastiin saakka, jonka jälkeen opettajatar oli
lähetetty piirikunnan äärimmäiseen sopukkaan ja siellä pian kuollut.
Ja siitä saakka hän oli alkanut ryypiskellä ja pitää siitä, että seura
häntä ympäröitsi. Sentähden hänen virkamatkansa pitkin rovastikuntaa
olivatkin papistolle loppumattomien juhlien ja kekkereiden aikaa,
joihin hän itse otti osaa ainoastaan suopeasti hymyilevän varjon
muodossa, varsinkin niistä ajoista asti, kun erään jyrisevän
talonpoikaisrettelön jälkeen hänen vanhin poikansa, joka palveli
Staromirskissä prokuraattorin apulaisena, oli itsensä ampunut.
Mainitsemanamme iltana tuo tavallinen hymy katoili useammin hänen
huuliltaan, ja kaikki huomasivat, että rovasti oli rauhaton ja jostain
syystä kovassa mielenliikutuksessa. Tiakka Sikerov, jolla oli punainen
harja, verhottu katse ja pitkä pukinparta, ja joka aina pysytteli
rovastin läheisyydessä, ollen hänen kirjurinsa ja virkatoverinsa,
huomasi itsekseen, että lusikka vapisi rovastin kädessä, kun tämä
hämmensi jäähtynyttä teetä ja että silmät rauhattomina huomaamatta
seurasivat poikaa että mitä tämä teki: kävelikö huoneessa vai puheliko.
Ja kun poika sattui poistumaan huoneesta, niin rovastin rauhattomuus
yhä kasvoi.
Keskustelu koski päivän uutista ja sentähden vähitellen kaikki
ryhmittyivät sohvan ympäri, vieläpä Iivana pappi ja alakuloinen
pappismies menivät sinne, ja yksin Shirokosadov jäi kuin muistopatsas
mököttämään puolipimeään, virvoituspöydän ääreen.
-- Todentotta, -- kirkui isä Matvei: -- todellinen Jerusalem, toisin
sanoen Kristuksen kirkko, lepää johonkin määrin ikäänkuin raunioina.
Hyenat ja shakaalit vaeltavat välitse seinäin, joita peittää
tuhatvuotinen sammal; mykrät, jotka salassa asuvat, kaivelevat käytäviä
ampumareikiin ja torneihin, koettaen saada perustukset järkytetyiksi.
Ja Jeremian valitusvirsi kuuluu kauvas... Sentähden ovat tulleet
ajat, jolloinka helvetin portit koettavat voittaa kirkon!... Se on se
taistelu karitsan ja louhikäärmeen välillä! Isä Matvei oli hypännyt
mieliratsunsa selkään, ja nyt kiiti hän sillä hillitsemättä, nelisti
huitoen käsiään pitkin noita jumalattomuuden erämaita, uskon raunioiden
keskitse, ratsasti itsevarmana, ilman kauhua ja epäilystä, noille
sepposeljälleen avatuille porteille, joiden takaa hänelle häämöittivät
"Jumalan valtakunnan ankarat rakennukset". Oli tullut, hänen sanojensa
mukaan, "pilkkaajain roviollapolton" aika, myrkyllisten yrttien,
rikkaruohon ja "Jumalan peltoja" pahentavien ohdakkeiden perinpohjaisen
hävittämisen aika.
-- Sillä mitä näemmekään joka-suunnalta ympärillämme? -- kysyi hän
hujautellen laihoja kädenkäppyröitään ja ankarasti rypistäen pieniä
kasvojaan: -- tuo intelligenssi tuolla... tuo niinkutsuttu suurmailman
luokka... Puhdasveristä voltääriläistä ateismia, parhaassa tapauksessa
muodotonta panteismiä -- kas siinä sen uskonto! Tolstoilaiset...
Sosialistit... avioliiton, omaisuuden ja valtakunnallisuuden kieltäjiä!
Jumalien Jumalan sijalle, Isä Luojan ja kaikkeuden rakentajan paikalle
asettavat he itselleen kuten oikeat pakanat... kenet? Hullun filosoofin
Nietschen tai jonkun muun valtiollisten perusteiden musertajan, Saksan
juutalaisen Marxin mallia.
Iivana pappi tunsi yllänsä Paula Grigorjevnan katseen. Ei ensimmäistä
kertaa illan kuluessa kohdannut hän tämän naisen itsepäistä ja
tutkivaa, levotonta ja etsivää katsetta, jossa oli hänelle joku uusi
ilme, mikä häntä sekä pelotti että viehätti ja saattoi neuvottomaksi.
Ja heti kun hän tämän katseen kohtasi, niin oli kuin jotakin olisi
kasvanut hänen rinnassaan, esineet verhoutuivat sumuun ja hän alkoi
hämillään ja epäilevästi viskoa viistoja silmäyksiä tovereihinsa.
Mutta Matvei pappi se sillä-aikaa ennätti ratsastaa konillaan kauvas
vieraille tanterille, kuuntelijainsa jännittyneen huomion alaisena.
-- Katsokaa, kuinka Ranskassa papistoa vainotaan. Tosin ne nyt ovat
tuota mustaa katoolilaista sotajoukkoa! Vaan sielläkin ilmestyy
sama sivistyneiden ja uskomattomien mieletön röyhkeys. Unhotetut
ovat historialliset ansiot. Jumalan palvelijat, hänen totuutensa
kannattajat, karkotetaan koulusta, risti kannetaan ulos tuomiosaleista!
Hän ojensi intohimoisesti kättään.
-- Ja heidän temppelinsä jää tyhjäksi! Se on aikamme ilmiö, aikamme
tuntomerkki että Antikristus on nostanut päänsä! Vaikka se ilmestyykin
vieraassa, puolipakanallisessa valtakunnassa! Entäs meidän venäläiset
saivartelijamme? Hetipaikalla he vastaavat tuohon huutoon! Kohottavat
päänsä, alkavat vainon kirkkokoulua vastaan. Oletteko kuulleet,
lukeneet, kuinka esimerkiksi Tverin kunnallishallitus itsensä kunnosti!
Ja onko se ainoa, joka niin teki? Mutta pilanteko Jumalan kanssa
ei onnistu! Ja Tverin kunnallishallitus on sen saanut kokea... Ja
Ranskanmaa myös on sen kokeva! Sillä, tulkoon Antikristus kuinka
väkeväksi tahansa, mutta sen on pakko tulla sidotuksi ja voitetuksi!
Väkevä on meidän Jumalamme!
-- Suuri ja väkevä on meidän Jumalamme! -- sanoi isä Sylvester
miettiväisestä, hiljaa rummuttaen pöytää sormillaan.
-- Jos olet Jumala, niin tee ihmeitä! -- -- Mutta samalla yhtäkkiä
ja ikäänkuin säikähtyneeltä pääsi nikotus isä Favorskilta aivankuin
häntä olisi hämmästyttänyt tuollaisen järkähtämättömän Jumaluuden
mainitseminen, jota hän sielussaan suuresti pelkäsi.
Kaikki naurahtivat.
-- Arvoisa pappisveljemme tahtoi luultavasti sanoa "Aamenen", vaan se
ei lähtenyt! -- tuli avuksi Favorskille Sigsaginski...
-- Elä valehtele! -- sanoi Favorski! -- se oli vain rommi, joka
mahassani törmäsi piirakaista vastaan...
Iivana pappi katsahti Favorskin vesimäiseen olentoon, ja kohtasi sitten
taas Paula Grigorjevnan silmät. Tämä tuijotti häneen hämärin katsein,
niin että kaikki veri syöksähti papin kasvoihin ja sydän ikäänkuin irti
repesi ja vierähti pois. Ja tuntui kuin olisivat he nähneet ainoastaan
toinen-toisensa koko huoneessa. Pappi huokasi ja siirsi raskaasti
katseensa poispäin. Rauhaton aavistus valtasi hänet, raskas, hidas aate
alkoi kietoa hänen tajuntaansa ikäänkuin usvalla peittäen...
-- Mitä se tuo... onko se niinkuin minä... tappanut jonkun...?
Mutta kuuntelijain huomion terästämänä oli Matvei pappi jo työntänyt
tonkivan kärsänsä pohjaan asti, kaivautunut pyhyyksiinsä perustuksia
myöten ja nelistänyt päätähuimaaviin korkeuksiin, silmät fanaattisessa
kiillossa, viskellen käsiään ikäänkuin manaten taisteluun jotakin
vihattua olentoa.
-- Oikeauskoisuus! Itsevaltius! Kansallisuus! Kas siinä kolme
kulmakiveä meidän elämässämme! Ja niistä ensimmäinen on --
oikeauskoisuus! Sillä mikä on koonnut pyhän Venäjän yhdeksi laumaksi
ja luonut itsevaltiuden? Juuri se! Mikä on yhdistänyt erilaiset
kansallisuudet yhdeksi kansallisuudeksi? Juuri se! Venäjä on aina ollut
oikeauskoisen kirkollisuuden Venäjä, ja siinä on sen voima, sen kunnia,
sen pyhyys, sen etevämmyys muihin kansoihin nähden. Voittamaton ja
vahva on se ollut sisällisille ja ulkonaisille vihollisille niinkauvan
kun luostarit olivat sen valolähteinä, niinkauvan kun hehkuivat
siinä sellaiset uskon auringot kuin patriarkat! Ainapa todellisen
valistuksen aamurusko, uskon ja voiman alku, on lähtenyt kirkollisista
kouluista! Ja minä toistan vielä... minä tervehdin tätä korkeimman
hallituksen aikomusta: antaa koulut _meidän_ haltuumme! Sillä meille
ne historiallisella oikeudella kuuluvat! Eivätkä ainoastaan alemmat
koulut... myös kimnaasit ja yliopistot pitäisi luovuttaa meidän
käsiimme, meidän tarkastuksemme alaiseksi...
-- Suokaa anteeksi! -- kajahti yhtäkkiä kimakka, ivallinen ääni! --
puhutteko koko papiston puolesta vai oman itsenne?
Matvei pappi kääntyi päin puhujaa. Nojautuneena uuniin seisoi
ylioppilas ja hiljakseen huojuttaen ruumistaan hieroi selkäänsä uunia
vasten sekä puhui:
-- Jos te puhutte papiston nimessä, niin olen varma siitä, että papisto
parhaalta osaltaan itse kieltäytyy teidän sanoistanne; jos taas itsenne
puolesta, niin mokomat puheet ovat papin suussa inhoittavat! Te
ruoskitte maan parhaimpia ihmisiä, te koetatte riistää heiltä sen, mitä
he raskaassa taistelussaan ovat luoneet sinä aikana, jona te olette
keräilleet vain sämpylöitä ja kalakukkoja niiltä köyhiltä orjilta,
joita te itse ylistätte lampaiksi...
Hän leimahti vihaan omista sanoistaan:
-- Te väärän nimen käyttäjät, te petturit! Miksi te ojentelette
orjankäsiänne kouluja kohti? Mitä te kykenette opettamaan kansalle?
Henkisen orjuuden kahleita te kutsutte taivaalliseksi Totuudeksi,
ijänikuista halpaa elämän Valhetta -- korkeimmaksi Oikeudeksi! Isä
Matvei pörhistyi ja huudahti parkuen:
-- Maltta-kaa!!!
-- Mitja! Mitja! -- kehoitti rovasti rauhattomasti: -- olenhan sinua
pyytänyt... joko sinä taas...
Hän kohottautui sohvalta ja kaasi lasin, johon oli satuttanut kätensä.
-- Mutta enhän minä voi hillitä itseäni, isä kulta! huudahti ylioppilas
tehden roiman liikkeen käsillään: -- olla vastaamatta mokomiin
puheisiin on häpeällistä!
Isä Matvei astui häntä vastaan:
-- Maltta-kaapa!!
Mutta samalla irtaantuivat intohimot kirkon miestenkin omissa riveissä.
Kuni vihuri oli rynnännyt hengellisten omaan laumaan, heidän laveat
hihansa alkoivat lepattaa, ja itse he kaikki ikäänkuin joutuivat
päästään pyörälle.
-- Oikein, oikein! -- huusivat nuoret: -- me emme ole solidaariset
sellaisten katsantokantojen suhteen!
-- Se on fanatismia!
-- Me teemme tehtävämme ja maallikot omansa! Me itse olemme työntäneet
luotamme sivistyneen säädyn suvaitsemattomuudellamme.
-- Mutta olemmeko me nyt sentään pettureita?
-- Malttakaa! Malttakaahan!
-- Isä Samuli! Elkää vimmastuko!
-- Totta puhuit, isä Matvei! Samassa nousi isä Favorski ja lausui:
-- Se mikä on otettu, täytyy saada takaisin. Se on totinen tosi!
Vaan se että me olisimme pettureita, se on... se on... se on teidän
puoleltanne, Dmitri Viktorovitsh, liikaa sanottu... ja epäviisasta!
Sillä itsekkinhän te olette niin sanoakseni Jessen suvusta lähtöisin...
Kummallista on minun kuulla teidän sanojanne tässä talossa, joka on
ikivanhoista ajoista tunnettu jumalatapelkääväiseksi...
Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa.
"Keittipäs Matvei puuron!" -- ajatteli hän.
Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti
vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan.
Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi
hänen jälkeensä.
Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi
häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti
jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen
jäljessään.
Se oli talon säilytyshuone.
Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä
siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen
arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien
läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli
munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät
tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta
ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään.
Katon rajassa olevasta akkunan pahasesta kurkisti sisään yö läpi
hämähäkin verkkojen.
-- Mitä salaisuuksia sinulla on mielessä? -- kysäsi Iivana pappi.
Paulinkka katsoi häneen alhaalta ylös, asettuen hyvin likelle, mutta
oli vaiti. Kynttilänpätkän värisevä valo varjoineen leikki hänen
kasvoillaan. Hänen katseensa oli yhä yhtä tumma ja etsivä, mikä niin
pelotti ja viehätti pappia. Ja tässä puolihämärässä pappi hänet
ikäänkuin ensi kertaa oikein näki: tuon uhkean poven, nuot välkkyvät
silmät, suloisen ja hellän kasvojen soikon.
Kevyt, mutta terävä neula myrkkyineen pisti hänen sydämmeensä.
Hän väistyi hiukan syrjään.
-- No?
Intohimoisesti, vaan kuni unessa, työntyi nainen häntä kohti.
-- Salli minun...
-- No? -- toisti pappi tuntien omituisen heikkouden puuskan.
-- Minä niin... niin sinua... Niin kunnioitan sinua! Salli minun...
kaikesta sielustani... suudella sinua!
-- Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin:
-- Mitäpäs siinä... no?
Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin
kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan
kaivatulla, ahnaalla syleilyllä.
-- Minä en voi... en saata enää hillitä! -- läähätti hän hänen
rintaansa vasten: -- minä tahdon sinua... rakastaa! Minä... sinua...
rakastan! Sankari! Sinä olet... sankari!
Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta
häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi
voitonsaajaksi, väkeväksi.
-- Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin
sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi,
poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen
menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä
mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi
humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen,
mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon
naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä
korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka
intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen
väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään.
-- Paetkaamme! paetkaamme! -- kuiskasi nainen.
-- Paetkaamme! -- matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa.
Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän
olisi ollut rakastamatta tuota naista.
-- Sinä olet väkevä... väkevä! -- toisti nainen intohimoisesti: --
mennään pois... jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä...
että minä!
-- ... Että minä! -- toisti pappi kuin kaiku.
-- Me luomme paremman elämän! Me osaamme sen luoda! Miksi meidän täytyy
kitua! Miksi! Etkö sinä kidu sen painon alla? Ja haluathan toki sen
heittää pois?
-- Kenet?! -- kysyi pappi hämmästyneellä säikäyksellä,
-- Pappiskauhtanan!! Pappi havahtui ja säpsähti. Kalpeni ja työnsi
hänet syrjään.
Kaikki hänen entisyytensä kuohahti hänessä.
-- Päästä irti! Sinä olet tullut hulluksi! Unohtanut, kuka minä olen ja
kuka sinä itse!
Ja hän viskasi hänelle sanan, jonka hän tänä silmänräpäyksenä sai
sanotuksi kaikella kastillisella menneisyydellään:
-- Babyloonilainen!
Kuin unessa, vapisevin käsin, vaelsi pappi takaisin saliin ja alkoi
nopeasti kävellä väljällä tilalla, huomaamatta että siellä paraikaa oli
tapahtumassa skandaali.
Korttipöydän ääressä oli peli lakkautettu. Kovasti seisoi ojennetuin
käsin voimattomana vakuutellen:
-- Mitja! Mitja!
Poika ei kuunnellut isäänsä.
Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa
noille vasten silmiä koko katkera totuus.
-- Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta,
-- huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. --
Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola,
vaan maan rapa!
Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne
ja länsimaisen papiston välillä... Teillä ei ole oikeutta tähän
vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta,
sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen,
taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen
kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia
ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te?
Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen
kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan,
unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen
kunnianne ja omantuntonne!
-- Mi-mitä te puhutte! -- kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja
melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: -- tuohan on jumalallisinten
elämänperustusten järkyttämistä... Pyhyydenherjausta!
-- Mitja! Pyydän sinua! -- ulvoi rovasti.
-- Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! --
sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester.
Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan.
-- Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea?
Kyllä minuun käy kipeää!... Minussa virtaa teidän verenne... se
perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten
esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet
kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta
missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on
teidän suolanne?!
Hänen äänensä muuttui rinta-ääneksi ja hän aivankuin läähätti.
-- Teidän järkenne ja omattuntonne ovat kahleilla kytketyt! Ja te
suutelette niitä! Te notkistatte heikkoja polvianne tyrmäläisten edessä!
-- Dmitri Viktoritsh! Malttakaahan...
-- Te olette orjia!! Ja tahdotte tehdä muutkin orjiksi. Mutta
mahdotonta on, sanon minä teille, sammuttaa henkeä loppuun asti!
Se virkoaa... Se on jo herännyt, vastustuksen henki, vapaa, ylpeä,
voitokkaan älyn henki... Ja siitä solahtavat irti helisten teidän
ruostuneet kahleenne!! Nousee vapaita Totuuden saarnamiehiä... Vaan te
suistutte pimeyteen...
-- Ei! Mitä tämä on, isä rovasti? -- vinkui ja vihelsi Matvei pappi
muiden pappien muristessa: -- nehän ovat puheita, jotka kuuluvat
sellaiselle vääräuskolaiselle ja Pyhän Kirkon viholliselle kuin on
Tolstoi!
Ylioppilas syöksähti vimmastuneena pöydän ääreen ja kaatoi itselleen
lasin viinaa.
-- Esitän tämän maljan... Leo Tolstoin kunniaksi!!
Ikäänkuin pommi olisi heitetty pappien keskelle!
Salissa syntyi murinaa, melua ja huutoa.
Isä Favorski viskasi pöytään korttinsa ja ilmoitti, että hän lähtee
pois. Missä noin kohdellaan hengellistä säätyä, siellä ei hän, ollen
pappi ja sitä paitsi hengellinen tuomari, voi viihtyä! Mutta rovasti
etsi vuoroin silmillään kadonnutta poikaansa muristen: -- "Mitja,
Mitja! kuinka sinä voitkin!", vuoroin kehoitti isä Paavalia jäämään
alalleen eikä kääntämään liiaksi huomiota tapahtumaan.
-- Nuorison puheita! -- puheli hän: -- meidän vanhusten on pakko antaa
heille anteeksi!
Mutta Paavali pappi vain raivostui näistä sanoista.
Ensinnäkin: mikä vanhus _hän_ oli?
Samalla vaihtui tämä mieltä järkyttävä melu naurun-hohotukseksi. Tiakka
Ivanovski näet kiemurrellen naurusta sopersi juosten toisen luota
toisen luo:
-- Eihän hän ole vanhus! Hi-hi! Se oli oikein! Siihen on paljon
todistajia! Varsinkin hänen omassa pitäjässään...
-- Suu kiinni! -- sanoi yrmeästi tiakka Sikerov repien häntä hihasta.
-- Arvoisat virkaveljet! -- rukoili rovasti, -- jättäkäämme kiistelyt
ja riidat. Pyydän isiä pöytään!
-- "Ja olevi heillä päivisin pikkaraiset kekkerit juominensa ja
kyrsinensä", -- pilaili Sikerov jyrisevällä äänellään.
Vaan Favorski lisäsi yleisessä naurun rähinässä:
-- Kuka kieltää juomasta paksun Paavalin maljaa? [_Paksu_ on venäjäksi
vanhemmassa muodossaan "tolstoi", jota tässä käytetään pilavertauksena
kreivi Tolstoin nimestä.]
Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään.