Päivä kallistui iltaan, mutta hellettä yhä jatkui. Hehkuva ilma oli
tukahduttava. Taivaan avaruus näytti harmaalta, pölyiseltä; arojen
vihreys oli vaalennut. Taivaan rannat savusivat, ja kuni keltainen
usva suikersi ylös näkymättömistä maanhalkeamista leijuen vainion
äärillä. Keskellä keltaisia, harmaita, tummanruskeita, pölynkarvaisia
värivivahduksia kohosi lännen taivaalla pahaaennustavana mustana
varjona näköpiirin takaa pilvenlonka, suora kuin selkä. Aurinko siirtyi
sitä kohden ja se siirtyi aurinkoa kohden... Ja ikäänkuin kauhistuneena
kalpeni aurinko upoten lämpimiin höyryihin.
Pappi Iivanan virkapuku oli kostunut, muuttunut harmaasta mustaksi ja
hiukan höyrysi, kuten höyryävät hevosten vedellä huuhdotut kupeet.
Iivana pappi kääntyi päin matkavaunuja ja katsahti pyyteliäästi
tavattoman suuren, pölyllä peitetyn auringonsuojaimen alle, missä
aviopuolisot istua kyyköttivät.
-- Paulinkka! Salli minun, vanhan miehen, riisua viittani... olen
puolitukehduksissa!
-- Mitä tuo on, Ivan Vasilitsh, joutavia seremonioja! - naurahti Paula
Grigorjevna: -- omaa väkeähän tässä vain on!
-- Kyllä, kyllä. Mutta sisarenne vaatii seremoniaa! Kaikki hänelle
pitää käydä kuin isossa mailmassa... mutta minä sitä en osaa! --
puheli isä Ivana riisuen viittansa ja jääden avaraan, vaaleaan
karttuuni-paitaan, joka oli vyötetty kuluneella remmipätkällä.
Hän riisui hattunsakin, ja puuskuttaen kuin mikäkin valaskala,
löyhytteli sillä naamaansa.
-- Ku-kuuma! Huh, ukkonen siitä tulee, rakkaat sisarukset! Kunhan
kerettäisiin ajoissa roomulle ja päästäisiin joen yli.
-- Mikset sitten aja kovemmin? -- murahti auringonvarjon alta Matvei
pappi.
-- Koetappas itse olla valjaissa! Mitenkä sitä tämmösellä helteellä
hevosia hoputtaa? Näethän että ovat ihan vaahdossa...
Hän katsahti lempeästi hevosiin.
-- Hevos-kullat!!
Aurinko muuttui kalpeasta punaiseksi. Ilma oli imeytynyt täyteen
veripunaista heijastusta, taivaskin muuttui veripunaiseksi, ja aro
sinne tänne hajalleen heitettyine yksinäisine heinäsuovineen oli
ikäänkuin veren peitossa. Pilvenlonka ainoastaan pysyi yhä mustana. Se
paisui verkkaan, mutta armahtamatta; sen mustasta rungosta ojentelihen
mustia käsiä taivaan lakea kohti, ikäänkuin joku vihamielinen,
itsevarma olento olisi manannut koko mailmaa kaksintaisteluun. Ja
luonto ympärillä värisi hätääntyneenä. Hätääntyneesti liitelivät
pääskyset, ja kurpat lentää lepattivat surullisesti vihellellen
pakoon. Naakat pötkivät kiireesti yösijoilleen äänestäen ilmaa
kirkuvilla huudoillaan. Suovat, pensaat, mäyrien multakummut näyttivät
tarkkaavasti katselevan valaistuilla puolillaan länttä kohti,
jännittävässä odotuksessa; niiden valaisemattomilta puolilta taas
juoksi pitkiä varjoja.
-- Tästä tulee vielä hauskaa! -- virkkoi Iivana pappi pannen
merkille, kuinka nopeasti pilvi kasvoi: -- tänä kesänä ei ukkosta ole
ollutkaan... Tämä korvaa kaiken. Joko pian päästään joelle? -- kysyi
hän rengiltä.
Abdul nousi ajuripukille, läpi luokin tarkastaen tietä.
Virsta! -- tokasi hän lyhyesti.
Virstako!... No, anna siis mennä. Ukkosella ei roomu lähde liikkeelle,
eikä ole hauska viettää yötänsä ranta-pahasella koivun-käppyräin alla.
Vaan Bogdanofkaan kai karttuu vielä seitsemisen virstaa? No, emme me
tästä pääse kuivina rovastiin. Kyllä saamme löylyn selkäämme!
Mäet ja pensaat kasvoivat nopeasti.
-- Onpa kuumuutta... kuin uunin paahteessa! -- puhkui Iivana pappi. --
Hohoo! Kunpa pääsisi veteen!
-- Tuolla se suuri vesi kulukoo! -- irvisti Abdul nyökäyttäen päätään
pilveä kohti.
-- Ni-niin-e! Jyräyttää ja leimauttaa... Vaan kuinkas sitä sinun
kielelläsi sanotaankaan, -- kääntyi pappi rengin puoleen: -- miksi
ukkonen jyrisee?
Abdul, muhamettilainen renki, pureskeli huuliaan.
-- Allah on kävelyllä, sanoi hän.
-- Tai kenties itse Muhametti? -- naurahti isä Iivana. Abdul mietti.
-- Kekäties... Heillä ei ole -- työtä! Vuoron makailoot, vuoron
kävelööt.
-- Onpa hyvä elämä!
-- On sitä parempaakin! Meidän Mulla Sarmalainen on siellä toki
ollutkin.
-- Missä niin?
Abdul töykkäsi sormensa taivasta vasten.
-- Tuolla! Kaksi päivää makasi, -- tahtoivat hauvata, -- vaan hän nousi
ylös. Ylen kehui!
-- Mitäs hän vielä teki?
-- Pässin paistia söi, tamman maitoa joi... tyttöin kans leikitsi. Ylen
kehui! Sitten vaimo häitä silmät raappi...
-- Minkä tähden?
-- Tyttölöiden... Sitten Mulla saneli: pässi oi', tammanmaito oi', a
tyttöistä ei ole...
Pappi Iivana naurahti.
-- Ei, Abdul, kuulehan! Sinun täytyy välttämättä kastattaa itsesi
kristinuskoon! Jumalahan meillä on yksi sama, uskonto vain erilainen,
vaan totta kai meidän usko on parempi teidän uskoa! Teillähän nuo
paratiisissakin aivankuin maan päällä pässinlihaa jyrsivät ja
tammanmaitoa latkivat! Onko se paratiisi? Semmoinenko paratiisi?
Rikkaalla miehellä on maankin päällä mokoma: sekä pässejä, että
tammanmaitoa, että naisia täys haaremi... Mutta meilläpä, veli kulta,
on paratiisissa... Au-tuus!
Abdul puisteli päätään.
-- Jummala olla juks, usku er'. Kaikk' usku olla hjuva, ku olla iinmine
hjuva. Jummala tuntema jo turpakarvoist', ku olla hjuva. Ku immine olla
paha immine, tattarko, venakkoko... juks-sama... piru-poru... saitanan
käpälillä kävelöö!
Ja renki huutaa kirkasi hevosille kurkkuäänellään, jota ne hyvin
ymmärsivät. Ne huiskauttivat häntiään ja riuhtasivat vielä vinhemman
vauhdin. Mäki yhä yleni. Joelta kävi viileä uho. Hevoset korskahtelivat
imien sieramiinsa raikasta ilmaa.
Yhtäkkiä synkkä varjo lankesi tielle.
Aurinko upposi pilveen.
Pääskyset katosivat, kurpat vaikenivat, kaukana vain huusi levottomasti
myöhästynyt naakka. Suovat ja kummut ikäänkuin lytistyivät maata
vasten. Pilvi, nielaistuaan auringon, värjäytyi silmänräpäykseksi
purppuranpunaisella valolla, mutta pimeni uudestaan ja muuttui
mustaksi, ja vain sinne-tänne ilmaantui harmaita pilkkuja kuni
tykinkuulan kuluneita reikiä. Hirviön pää näytti kasvavan yli
vainioiden, ja sen hiustöyhdöt, vuoroin hopeanharmaat, vuoroin mustat,
pörröttyivät hajalleen pitkin taivaankantta.
Auringon suojaimen alla kävi keskustelu. -- Sanoinhan minä ja sanon
vieläkin, -- murisi tyytymättömänä Matvei pappi: -- että parempi on
olla ensimmäisenä maalla kuin viimeisenä kaupungissa. Täällä minä olen
isäntä paikallani. Edessäni moukat lakki-kourassa seisovat! Täällä minä
tunnen oman valtani. Täällä minä olen oikea pappi ja hallinnonhoitaja
ja jossakin määrin tuomarikin. Yhtaikaa! ja ylipäänsä...
-- Ja ylipäänsä mitä? -- halveksimisen vivahdus äänessään toisti Paula
Grigorjevna.
-- Ja ylipäänsä minä en missään tapauksessa mene kaupunkiin!
-- Minäkö sinua sitten sinne houkuttelen -- kuinka? -- sanoi
kummastellen Matvei pappi: -- mitä sinun siis sinne oli pakko lähteä?
Mikä sinulta puuttuu? Mikä ahnas sielu sinulla lieneekään!
Paula Grigorjevna oli vaiti.
-- Minä kysyn sinulta vihdoinkin! -- huudahti ärtyneesti Matvei pappi:
-- miksi vaikenet? Meidän täytyy puhua asiat selville!
Vastaamatta hänelle kurkisti Paula Grigorjevna varjostimen alta.
-- Ukonilma tulee! -- huudahti hän: -- sepä vasta ihanaa!
Hän laski kiireesti varjostimen kokoon, puhuen kiihkoilevasti:
-- Tuossa tuokiossa tulee ukkonen! Ukkonen... ja salamat! Myrsky!
Kuinka minä rakastan! Minua haluttaisi yhä olla merellä ukonilmalla...
Oikeassa "Sturmissa"! Ivan Vasilitsh, katsohan, kuinka tuo pilvi on
musta... kuinka se on musta!!
Hän osoitti kädellään.
-- Aivankuin linnan muuri liikkuisi... Ja tuolla ovat taistelijat!!
Kohta räjähtää yhteislaukaus! Pommeja ja nuolia lentää! Vaan
alhaalla... taivaanrannalla savuaa jotain harmaata! Ikäänkuin nelistävä
ratsuväki! Nuori papinrouva läiskäytteli kämmeniään.
-- Ukkonen!
-- Kohta saadaan löylyä! -- pilaili isä Iivana.
-- Ei haittaa... en minä sokerista ole!
Matvei pappi kiskoi aitansa ison saalin ja alkoi peitellä vaimonsa
hartioita.
-- Tulee kylmä helteen perästä... Peitä itsesi! Irroittamatta silmiään
pilvestä, työnsi rouva luotaan miehensä käden.
-- Elä koske...
-- Hevoset kiitivät eteenpäin.
Tie yleni vihdoin mäen päälle asti ja kaukaa näkyivät jo joen leveät ja
tummat vedet. Ilmaan levisi kosteutta.
-- Kun minä olin pikkunen tytön letukka, -- puheli Paula Grigorjevna:
-- niin näin ukonilmalla aina lähdin arolle... Meidän talomme sijaitsi
juuri metsän reunassa... Minä mennä tipsutan pilveä vastaan... Myrsky
tulla tuprahtaa, repii ja kiskoo minua yltympäri, mutta minä vain
menen! Ja hauska on... Ja samalla ikäänkuin ikävä jotakin... Niin
i-ikävä, niin i-ikävä! Kunpa joku tulisi -- ottaisi kädestä, veisi...
ihan hirmumyrskyn keskelle, -- sinne, missä ukkonen jyrisee ja salama
leimuaa... Toisinaan tulin läpimärkänä kotiin... Eikä sitten nukuttanut
yöllä... Ja tyyny oli märkä kyynelistä: vaan miksikä itkin, en
tiennyt...
-- Sinun päässäsi on aina ollut tuhmuuksia: -- murisi Matvei pappi
kääriytyen saaliin, joka hänet paikalla muutti mustalaisen näköiseksi.
Vaunut tekivät kolme käännähdystä hiekkaisella tiellä matalan tammisten
keskellä ja vierivät alas roomurantaan.
Roomulta huusivat kymmenet eri äänet:
-- Joutukaa-aa!! Ukkonen tulee-ee!!
Silmänräpäyksessä päästettiin pappien hevoset valjaistaan ja
matkavaunut vieritettiin lauttaan, jossa muutamia talonpoikain
vankkureita kaikellaisine kamssuineen seisoi aisat pystyssä, niin että
vaunuille vielä riitti sijaa. Pappi itse piti silmällä, kuinka hevoset
talutettiin roomuun.
-- Varovammin, hyvät miehet! -- puheli hän: -- minun hevoseni ovat
arat... varsinkin aisahevonen! Hampaansa särkee...
-- Mepä kuulimme että aisakello soi! -- kertoi papin vieressä häärien,
vaikka mitään tekemättä ja toisia vain häiriten, lyhytkasvuinen
roomumies, jolla oli tummansininen nenä ja kyynelöivät silmät: -- ihan
varmaan, ajattelimme, on se pappi! Esivallalla näet on kova-ääninen
kello, vaan pappien aisakellot ne laulavat kuin kuoripojat kirkossa.
Hän mennä kyhnysteli pitkäkasvuisen talonpojan luo.
-- Mihin sinä sitä ohjasta kiskot... pirunpenikka! Silkistä se on
hengellisten suitsi! Ei mikään köydenpätkä!
-- Ka, ka, sinä! -- sadatteli jurosti talonpoika: -- lempsatin nahjus!
Roomu läksi liikkeelle.
Se kynti vielä kirkasta joenpintaa, mutta länsipuolelle, josta pilvi
läheni, näytti jokeen valuvan verellä sekoitettua mustetta. Pilvenlonka
oli jo kadottanut kaikki muotonsa. Se oli kuin kasvava pimeyden valta,
liikkuva kaaos, -- joka vielä oli vaiti ja salasi kauhunsa, joista
ennen itse maapallo oli tärissyt.
Istuen matkavaunuissa ei Paula Grigorjevna päästänyt pilvestä irti
noita suuriksi avattuja, loistavia silmiään, kädet ristissä ikäänkuin
rukoillen jotain tuntematonta, häntä viehättävää jumaluutta.
-- Mitritsh! Vedä kovemmin! -- huusivat talonpojat lautturille.
-- Tulkaa auttamaan! -- kähisi Mitritsh.
-- Kunpa Jumala soisi keretä ennen rajuilman puhkeamista! Katsokaahan
miten pilvet ryömivät...
-- Ei haittaa, pappeja on matkassa!
Talonpojat nauroivat.
-- Mitä tavaraa teillä on kuormissa, veljet? -- kysyi Iivana pappi,
hypistellen kuormaa: -- markkinoillekko matka, vai minne?
-- Bogdanofkaan, markkinoille. Markkinat ovat huomenna. Onhan meillä
kaikenlaista kalua ja kilua... lusikkaa, kuppia, savivatia, lakkia...
-- Hyvinkö käy kaupaksi?
-- Roskatavaraa! -- virkkoi vaunuista isä Matvei.
-- Eikö mitä, siinähän tuo menee! -- puhuivat talonpojat: --
takavuosina oli varsin hyvät markkinat... Mutta nykyvuosina, tiettypä
tuo, on kansa kaikkialla rappeutunut. Ei ole leipää, ei heinää... karja
on muuttunut...
-- Ja rahvas suuttunut! -- kivahti nyreästi pitkä kasvuinen talonpoika
työntäen lakin niskaan ja katsoen pilveä: -- kaikellaisista
ahdistuksista...
Nämät sanat kuullessaan akat kuormilta ikäänkuin sopimuksesta
huokasivat, vaan ukot painoivat päänsä alas.
-- Maapäällikkö... tietysti niin nimitetty hänen jalosukuisuutensa...
on liian ankara... vieläpä sortaakin... eikä aina toimita asioita
oikein!
-- Hänen suhteensa täytyy menetellä itsenäisemmin! -- virkkoi eräs
rauhallinen, pilkallinen ääni: -- ken lakki kourassa selkäänsä
taivuttaa, on itse altis kaikellaiseen sortoon.
Pappi Iivana katsahti puhujaan. Se oli tanakka, kyyryselkäinen
talonpoika, jolla oli levolliset, hiukan kesakoiset, sileäksi ajellut
kasvot. Harjasmaiset viikset peittivät hänen ohuet, päättäväisiksi
puristetut huulensa, vaan katseensa oli kolkon-pilkallinen.
-- Sinäpä urhoollinen olet... mikä on nimesi? -- sanoi Iivana pappi.
-- Nimeni on Aleksi, -- vastasi talonpoika, -- vaan urhoollisuus on
joka miehelle tarpeeseen. Tulista ratsua ei lyödä eikä ruoskita, eikä
irvistävään koiraan ole hyvä koskea! Kalkkuna on iso lintu, vaan ei
siitä ole paljon taikaa, -- mutta hanhi suhisee ja kaulaansa kuikistaa
-- ja sitä syrjätään...
-- Se on oikeata puhetta! -- sanoi pitkäkasvuinen talonpoika: --
maanmoukka on tottunut toraan, -- ei irvistele... Ja sentähden
kaikellaiset roistot hänen seljässään ratsastelevat... Vaan annahan
olla! -- lisäsi hän äkkiä nyreästi: -- se aika on menevä!
-- Älykästä sanaa on hauska kuunnella! -- lausui Aleksi: -- jospa vain
kaikki maanmoukat noin ajatteleisivat... Yksimielisesti!
-- Pian tulevat niin tekemään! -- sanoi jäykästi talonpoika.
Pappi Iivana kuunteli ihmeissään moista keskustelua. Mutta äkisti
tarttui hän hattuunsa ja huusi:
-- Ähäh! Nyt pitäkää varanne, veikot!
Lautta oli saavuttanut jo joen keskikohdan.
Joki karehti kuni rypistäen kasvojaan. Pahaaennustava hiljaisuus
syleili tummia rantoja. Aivankuin linnut olisivat kuolleet, pudonneet
hiekkaan kurpat, jähmettyneet kaislistoonsa sorsat; vimmatusti kirkuen
leijaili vain yli virran kalalokki kuni radaltaan eksyneenä. Hevoset
korskahtelivat säikähtyneesti ojennellen kaulojaan aavistaessaan
ensimmäisiä iskuja, jotka nopeasti ryntäsivät päin yhä mustenevasta
pimeydestä. Mustana varjona syöksähti pilvi jokeen, ja lautta
näytti kantautuvan suoraan hirviön kitaan, tuulen valtaan, joka oli
puhkeamaisillaan hirmumyrskyksi, räiskeineen, vaahtopäisine aaltoineen,
pölypilvineen...
Ja se puhkesikin!
Jo kaukaa näki Iivana pappi, kuinka liikkumattomat puut alavalla
rannalla repalehtivat, mustenivat, pieksivät ilmaa kaikilla
oksillaan, ja sitten yhtäkkiä sujahtivat maahan. Ikäänkuin leikkien
kyykistysleikkiä, karkasivat niiden ylitse maantien ja peltojen
pölypatsaat, nousi hirmuinen vihuri ja huimasti pyörien pärskähti
veteen.
Silmänräpäys vain...
Ja kaikki sekaantui tuhannen-tuppuraan: taivas ja maa, vesi ja rannat,
ja puut...
Kuni joku jättiläisolento olisi puhaltanut mustaa, kosteaa, tomuista
henkeään ilmaan. Ulvovin vihellyksin raastoi tuuli veden pintaa,
rikkoen sen räiskeisiin ja riepottaen ylös pilviin...
Hevoset tömistivät jalkojaan ja karskuttivat hampaitaan.
Kameelinkarvaisten kauhtanoiden liepeet läiskyivät kuin kämmenet; oljet
rippelehtivät kuormissa; akat painautuivat niitä vasten sanellen:
-- Taivaallinen Hallitsijatar! Millaiset himot sinulla on! Ristin voima
olkoon meidän kanssamme!
-- Mitritsh! Vedä! Vedä lujemmin! Ljaksei... auta häntä! Auttakaa
kaikki, veikkoset!
Huutavilta talonpojilta oli tuuli kiskoa parrat irti ja vei ne
näkymättömin käsin yli hiusten...
Paula Grigorjevna oli tyrmistynyt äänettömään riemuun.
Hän katseli suoraan riehuvain elementtien syvimpään kurimukseen,
seurasi jännittynein silmin mustien ja harmaiden, tuulen repimien
pilvenpärskeiden hurjaa lentoa, ja vavahti iloisesti, kun salamat
aivankuin räjähtävät granaatit hänen päänsä yläpuolella vinkkuroiden
sinkoilivat ja ukkosen jyrinä iski veteen halkaisevalla painolla.
-- Mene piiloon, mene piiloon! -- änkytti hänelle peljästynyt pappi
Matvei, -- mene vaunujen alle... tuossapaikassa lankeaa rankkasade!
-- Mene tiehesi! -- sanoi nuori rouva vuorostaan kärsimättömästi.
-- Vedä, Ljaksei, vedä! -- mörisivät talonpojat: -- Mitritsh!
-- Pappi paras! Autappas! -- kääntyi isä Iivanan puoleen Aleksi
nauraen: -- sinähän näytät väkevältä mieheltä...
-- Ka olenhan jonkunlainen! -- arveli Iivana pappi käärien hihojaan: --
hännästä minä hevosen pysäytän!
-- Ihanko laukasta?
-- Pilttuustako sitten luulet, häh?
Ja Iivana pappi yritti tarttumaan köyteen. Mutta samassa
silmänräpäyksessä putosi ylhäältä pilvistä ikäänkuin raskas paino:
-- raivokas tuulenpuuska pusersi lauttaa vasten vettä, syleili sitä
sen kaikilta tervatuilta kupeilta -- kallisti kyljelleen ja syöksi
vimmatulla voimalla eteenpäin. Korskahdellen horjahti Aleksikin
paikoiltaan ja rymähti raskaasti lautanpohjaa vasten, vaan hänen
ylitsensä pyllähti kuperkeikkaa lautturi Mitritsh.
Suristen luisui köysi, retkahtaen höllänä alas.
Monta vuotta siedettyään kahleiden orjuutta, tärskähti nyt lautta,
tuntiessaan olevansa vapaa. Se heilahteli, pysähtyi hetkeksi miettimään
ja läksi sitten nopeasti liukumaan pitkin joen uomaa, hiljalleen
pyörien. Rannat luisuivat ohi, niiden puut notkuivat epätoivossa
ikäänkuin valmistautuen vyörähtämään syvyyteen, ympäri lauttaa
kuohuivat uhkaavina mustat aallot.
-- Köysi on katkennut! Köysi!!
Ihmiset ja eläimet tempasi sekasortoinen pakokauhu.
Pilvet repeilivät, salamat rätisten iskivät rannoille.
Rankkasade kaatui päälle.
Hevoset teutaroivat ja hirnahtelivat surkeasti.
Akat ahersivat kuormainsa päällä, kirkuen rukoussanojaan. Heidän
epätoivoiset huutonsa sulivat yhteen tuulen ulvonnan, sateen sohinan ja
talonpoikain sekasortoisen puhelun kanssa.
-- Hyvät ihmiset!... Nyt ollaan hukassa!
-- Tuolla... alempana... kallioranta!
-- Siellä on salakareja... Ja kosket! Mitritsh touhusi neuvotonna
roomun reunoilla.
-- Herrajumala! Herrajumala! Herrajumala! Kuolema kurja nyt tulee...
Herrajumala! Annushkani, Annushkani, armas akkani! Ja tyttäreni mun...
jääkää hyvästi... tyttäryiseni!...
-- Oi voi voi! -- säestivät häntä akat parkuen. Ja he juoksivat
kuormiltaan roomun laidoille, jossa hääräili Mitritsh, ja matkivat
lautturin liikkeitä...
-- Jumalan sallimus! Jumalan tahto... tämä on sinun tähtesi! -- kiljui
läpisäikähtänyt ja kalpea Matvei pappi vaimolleen: -- tee parannus
rikoksistasi! kadu kuten Joonas...
-- Ei täällä ole valaskaloja! -- sanoi papinrouva halveksivasti.
Riemuisin väristyksin hengitti hän sisäänsä ukkosen ilmaa ja sen
vaaroja, asettaen päänsä rankkasateelle alttiiksi ja ainoastaan
läsnäolevien tähden arastellen paljastamasta poveansa täyttävää iloa.
Pappi Iivana seisoi neuvotonna kädet puuskassa ja suu puoleksi auki.
Hän harkitsi sitä, että vielä on pari virstaa, niin lautta välttämättä
töytää koskeen ja särkyy kiviin.
-- Jumala siunatkoon! -- kajahti äkkiä kuoleman kammottava huuto.
Ja Iivana pappi huomasi, kuinka Mitritsh, rajusti ristien silmiään,
valmistautui hyppäämään veteen. Hänen takanaan tekivät akat ja
talonpojat myös ristinmerkkejä ja ahtautuivat samoin roomun reunalle...
Iivana pappi koppasi Mitritshiä kiinni paidasta, samalla kun Aleksi
sieppasi syliinsä paksun akan-lyllerön, joka myös aikoi hypätä veteen.
-- Mihin sinä ryömit, sen ryöväri? -- huusi Iivana pappi, -- vai
tahdotko hukkua?
Lautturi Mitritsh seisoi silmät muljollaan, mitään älyämättä ja
tutisten kauhusta.
-- Pöljä! -- sanoi pappi samaan nuottiin.
Ja tukkien suun myrskyltä, huudahti hän yli lautan:
-- Väki kaikki! Seis alallanne!!
Josta oli se seuraus että kaikki, yksin hevosetkin, asettuivat ja
vaikenivat, tuntien mahtavan voiman ja jäivät syrinkarin, verestävin
silmin tuijottamaan mieheen, joka oli noussut lautan isännäksi ja
heidän kohtalonsa ohjaajaksi.
-- Lempoko teitä riivaa? -- huusi pappi: -- kun tahallanne hukkua
aijotte! Hei, kiireesti köysiä tänne! Antakaa köysiä!
Ei kukaan ruvennut kyselemään -- miksi.
-- Köysiä! Akat hoi! Köysiä papille...
-- Anna ohjakset! Kierrä, kierrä! -- komensi Iivana pappi. --
Lahonneita ei tarvita! Anna vahvimmat! Sukkelaan!! Abdul, sido! Tänne
kaikki! Sitokaa kiinni! Hoi Aleksi!
Lakkaamatta jyrisi ukkonen. Sadekuuro roiskui alas pilvistä pauhaavana
pimeytenä, jossa rannat näyttivät pyörivän ja vilistävän ohi ja lautta
seisovan paikallaan.
Iivana pappi kiskasi yltänsä kauhtanan.
-- Pastorin rouva! Kääntykää poispäin! -- huusi hän. Hän riisti
saappaansa ja leveät valkoiset housunsa. Paljas paita päällään,
kömpelösti liikkuen, viskellen kädellään kasvoiltaan syrjään märkiä
hiuksiaan, jotka olivat pitkät kuin aallottarella, sitoi hän
ympärilleen rinnan alitse nuoran ja tehtyään ristinmerkin paiskautui
veteen kuni raudan raskas sukeltaja, -- puhalsi korskahdellen veden
sieramistaan, pudisti harjaansa ja alkoi karjua:
-- Löysätkää köyttä... elkää torkkuko! Aleksi! Ryhdy toimeen!
-- Kyllä maar! -- huudahti Aleksi.
-- Laske kovemmin! Ja kun huudan, rupea kiristämään!
Papin suoniset kädet soutivat tahdissa -- yks-kaks -- tasaisesti ja
raskaasti kuin aironlavat, aaltoja halkoen. Hän korskui ja läähätti
kovasti. Pinnistetyllä huomiolla, kauhulla ja toivolla seurasivat
talonpojat ja akat, kuinka hän vähitellen peittyi sadekuuron usvaan,
ulvovien luonnonvoimien mustaan kitaan ja myrskyn pimeyteen.
Pimenneiltä rannoilta näyttivät puut häntä uhkailevan mustilla
haaroillaan, taipuen mataliksi yli veden, ja mustat aallot kuohuivat
ympärillä ilkkuvin loiskein. Salamain räjähtäessä vilahti hänen
pörröinen päänsä vielä pari kertaa ikäänkuin loistaen fosforivalolla.
Sitten se katosi...
Luistava, värisevä nuora vain ilmaisi äänettömällä kielellään että
pappi vielä ui, ja kaikki seurasivat jännitetyin mielin sen värisevää
soljuntaa.
Kamala hiljaisuus syntyi yhtäkkiä taivaalla ja samoin roomussa. Tuuli
hervahti, jyrinä taukosi, sade vain pauhasi...
Köysi retkotti avuttomana.
Kymmenet silmät tähtäytyivät siihen aueten yhä avarammiksi -- kauhulla,
epätoivolla, rukouksella ja toivolla... Ei ukkosen pamahtava jyrinäkään
saanut ketään paikaltaan hievahtamaan aivankuin olisi lautta ollut
täynnänsä patsaiksi muuttuneita vainajia, ja ainoastaan uudelleen
päälleryntäävä rajutuuli pääsi riepottelemaan hiuksia, partoja, saaleja
ja vaatteita.
Yhtäkkiä köysi vavahti, irtautui veden pinnasta, pingottui -- hölleni,
ja jälleen pingottui kuni soittimen kieli. Sukkelasti väänsi Aleksi sen
pylvääseen. Lautta vavahti, heilahti ikäänkuin nöyrästi huoahtaen, ja
kääntyen hitaasti, alkoi hiljakseen lähestyä rantaa!
... Kun kaikki olivat päässeet rannalle, niin Iivana pappi, joka
vaivoin sai itsensä pujotetuksi märkään kauhtanaansa, virkkoi heikon
sointuvasti:
-- Kylläpä nyt tekisi hyvää lämmitellä, veikkoset! Olisikkohan kellään
viinan tilkkaista, pojat?
Silmänräpäyksessä ojentui kuormilta akkojen käsiä pulloineen. Ikäänkuin
taikavoimalla nousivat liepeet ja ukkojen taskuista alkoi työntyä
pulloja ja puolipulloja.
-- Hehheh! Tepä olette hyvin varustettua kansaa!
-- Pappi kulta! Sinun hyväksesi vain! Herra siunatkoon sinua!
-- Oma isämme!!
-- Hyvä, hyvä! Antakaapa vähän purastavaakin! Ämmät! Eikö ole mitään
kuivaa!
Ja hän loi vinon silmäyksen Matvei pappiin, joka surkeana vapisi
vieressä...
-- Haluatko lämmitystä?
-- En ikipäivinä semmoista moskaa ole juonut! -- ähkyi Matvei pappi: --
kunhan tästä pääsisi ensin jonnekkin lämpimään, niin...
-- Vaan minäpä ryyppään! -- sanoi papin rouva, heilauttaen reippaasti
päätään.
Hän meni pappi Iivanan luo, lumoavasti ja riemusilmin häntä kasvoihin
katsoen.
-- Se vasta papinrouva! -- hyväksyi Iivana pappi: -- paloviina on
terveellistä... panee hyytyneen veren kiertämään! Vaan suo anteeksi
ettei ole astiaa!
-- Minäpä juon niinkuin sinäkin... pullonsuusta!
Rouva kohotti pullon kuin maljan huulilleen ja sanoi luonnottoman
korkealla äänellä, hiukan vaaleten, ja katsoen hehkuvine silmineen isä
Iivanaa kasvoihin:
-- Sankarien malja... ja kaiken elämän sankarillisuuden malja!
Ja maistaen paloviinaa, alkoi yskiä niin että kyynelet kihosivat
silmiin.
Hätäilemättä, kallistaen päänsä taaksepäin ja pulputtaen kaatoi Iivana
pappi alas kurkustaan puolisko-pullon koko sisällön, pyyhki sitten
partansa, röyhkäsi ja sanoi:
-- Jo välttää! Vaan nyt me metsänpirua vähän säikäytämme, jott'ei
toista kertaa tule ilveilemään.
Talonpoikain nauraessa kääntyi hän päin pauhaavaa jokea ja vallaten
myrskyltä äänivallan, alkoi karjua:
-- O-hoi-ho-ho-ho-ho-hoo-i...