Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia?
Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti
tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa
paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun
möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli
todella mahtava!
Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä
Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka
kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin
ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa.
Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään
yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut
aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät
aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla
väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti
itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista
kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa.
Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä
ottaa lapset pois lahkolaisilta.
-- Herrat papit ja sielunveljet! -- jyristi hän koko kokouksen
täydeltä: -- jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin
rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis
pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa
riistää lapselta kasteen autuuden, -- ryöväri, koskapa surmaa hänen
sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta
me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa
rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen
uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja
esivanhemmat...
Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä.
-- Me emme ole poliisimiehiä! -- huomautti joku nuorista papeista.
Mutta Rudometov ei taipunut.
-- Me olemme korkeimman Jumalan poliisimiehiä! -- sanoi hän: -- sillä
me olemme hänen temppelinsä vartijoita ja hänen laumansa suojelijoita!
Kaiken tämän ohessa oli Rudometov mahtava yhtiökumppani osakeyhtiössä
"Pirogovitsh ja Kumpp." joka lähetteli ulkomaille vuotia ja parkittuja
nahkoja, jonka vuoksi paikkakunnan sivistyneet häntä nimittivätkin: --
Poroporvari pappiskauhtanassa!
Kun Iivana pappi Paulinkan kera astui sisään valoisaan saliin, joka
oli komeasti sisustettu akkunain ääressä rehottavine palmukasveineen,
arkkipiispainkuvineen kullatuissa kehyksissä ja seinäpeileineen, --
vallitsi siellä vilkas mieliala.
Sattui nimittäin olemaan esipapin vanhimman tyttären nimipäivä,
ja tytär soitti juuri pianiinolla "Buurien marssia". Pianiinon
sävelet sulivat yhteen sielunpaimenten matalan puhelun sekä niiden
tahdinmukaisten yskähdysten kanssa, joihin ainoastaan ylidiakooni
Sjeverosapadov (Länsipohjainen) kykeni, mies sylen pituinen,
pyöreäsilmäinen, jonka otsalla paistoi alituisesta jännityksestä
punainen suoni. Useimmiten saattoi hänet nähdä ryyppypöydän ääressä,
jossa häntä kadehti tuomiokirkon diakooni Antilivanov, musta ja lihava
mies, joka käytöksessään lisäksi koetti matkia ylidiakoonia. Sitä
varten hänkin ryki oktaavin mukaan, kuulostellen, eivätkö akkunaruudut
kilise, valitsi itselleen kaikista isoimman juomamaljan, ja mittaillen
läsnäolevia ankarin katsein, kumosi lasinsa aivankuin olisi sen
nielaissut alas kurkustaan. Hänen kanssaan kilisteli lasejaan pari
alidiakoonia, hänen ihailijoitaan, hyvin toinen toisensa näköistä,
molemmat kiharatukkaisia ja molemmat tenorinlaulajia, toinen kuuluva
Paavalin, toinen Pietari Paavalin kirkkoon. He iskivät silmää
toisilleen ja lauloivat puoliääneen ennen joka ryyppäämää:
Tuossa virta, tuossa silta,
Lautta viiltää pitkin virtaa...
Ilon malja juokaamme,
Kippis, veikot, maljanne!
-- Hah-hah-haa! -- nauroi myötätunteisesti ylidiakooni.
Ja joku akkunanruutu taisi hänelle tosiaankin helähtää vastaukseksi.
Rudometov kiersi hyppysillään viiksiään ja sanoi ylidiakoonille:
-- Hei, antakaas kun minäkin koitan!... Hahhah-haa!
Mutta laulunpätkä ei ottanut häneltä lähteäkseen.
Muutamia "hengellisiä" käveli edestakaisin pitkin salin lattiaa.
Matvei pappi istui likellä pianiinoa sen näköisenä kuin tarkasti
kuunteleisi soitantoa. Mutta hänen kasvoillaan oli kovin huolestunut
ilme. Nähdessään virkaveljensä Iivanan tulevan yhdessä Paulinkan
kanssa, karahti hän punaiseksi ja läksi heitä vastaan.
-- Kas tässä saat takaisin papittaresi! -- sanoi hänelle Iivana pappi.
Ja väistyi heti syrjään kaukaa tarkastellen aviopuolisoita, jotka
siirtyivät akkunan ääreen, ja heti pannen merkille, että veli Matvei
teki liika voimakkaita liikkeitä ja että Paulinkan kasvot näyttivät
liika kylmiltä. Ja jonkunlainen epämieluinen tunne vihlasi hänen
sydäntään, kun hän heidät yhdessä näki. Hän arveli tätä tunnettaan
vihaksi veli Matveita kohtaan. "Eipä tuo mies ansaitseisi..." sopersi
hän itsekseen ikäänkuin käsittämättä tämän ilmilausumisensa merkitystä.
Hänen vieressään puhelivat Tshugunnikov ja Pirogovitsh.
Edellisellä oli tynnyrimäinen ruumiinrakenne ja punaisen parran sisästä
paistoi punainen naama pulloposkineen.
-- Huh-huh! -- huokasi Tshugunnikov pauhaavasti ikäänkuin mies, joka
juuri on palannut kuumasta saunasta. -- Nykyaikoina sanomalehteä
julkaista... se on vaarallista! Sinä olet komersantti, sinä olet duuman
äänivaltainen, hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäsen, pankinneuvoston
jäsen... Kirjoititpa kenestä hyvänsä, kaikki ovat sinun ystäviäsi ja
kaikki sinuun loukkaantuvat...
Pirogovitsh naurahti pehmeästi.
Hän oli läpeensä pehmoinen, joustava, siro ja kohtelias, lihavanläntä,
mutta ei vielä pilalle asti, naama sileäksi ajeltu, kullankarvaiset
viikset ja nauravat silmät, joista säteili älyä ja viekkautta.
-- Mutta järjestäisittepä asiat niin, Akindin Sakarinpoika! -- virkkoi
hän: -- pohtisitte jokaista ilmiötä noinvain ylipäänsä kajoamatta
yksityiskohtiin. "Ylimalkaisesti" voipi kaikkea pohtia! Sellainen
menettely ei velvoita mihinkään eikä satuta ketään...
-- Koetan! Mutta entäs... aputoimittajat? Ja Tshugunnikov huoahti
raskaasti.
-- Huh-huh-huu...
Aleksandra Porfirjevna lähestyi Iivana pappia.
-- Arvatkaapas, miksi isoisä saapui tänne? -- sanoi hän loistaen: --
hän tahtoo ottaa rahansa yhtiöstä ja antaa minulle!
Hän oli nähtävästi valmis taputtamaan käsiään ja hyppelemään.
-- Ja niitä rahoja on paljon!
-- Mutta mitäs se asia kuuluu Rudometoviin? -- ihmetteli Iivana pappi.
-- No ettekös tuota tiedä? Hänen käsissäänhän on sekä maallinen että
taivaallinen kauppa! Täällähän jo entisajan "omaa etuaan katsomattomat"
ovat keksineet oivallisen rahatulolähteen... Nyt he istuvat tuolla
kabinetissa, -- sanoi neito nyökäyttäen päätään ovea kohti: -- tilejä
tarkastamassa.
-- Taivaallisiako tilejä? -- hymyili hänelle pappi Iivana.
Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti.
-- Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy.
He läksivät sohvan luo.
Sinne oli keräytynyt paljon väkeä.
Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti
nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden
kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot
kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa.
Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan
seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen;
isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia
harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov.
Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen,
hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään
paperossi.
-- Niin puhua, -- arvosteli hän pontevasti, -- merkitsee: kaivaa päänsä
taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää
tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme
niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä
meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten
ja kärsimysten laaksoksi!
-- Se ei ole meidän syymme! -- sanoi pappi Klaudius: -- emme me sitä
niin ole rakentaneet!
-- Tiedän!
-- Siinäpä se! Tekin siis sen myönnätte! Asettukaahan vain oikealle
näkökannalle: oletteko te tämän maan ikuinen asukas? Eikös teidän
isänmaanne sijaitse siellä, missä teidän järkenne näkee ainoastaan
nietscheläistä hiekkaa?
-- Minä en ole venäläis-oikeauskoisen näkökannan puoltaja.
-- Suokaa anteeksi: miksi sanotte venäläis-oikeauskoisen? Sehän
on ylipäänsä uskonnollinen näkökanta, ymmärrettävä ja velvoittava
jokaiselle, joka uskoo, ettei hän ole hetkisen elävä maan matonen,
vaan taivaan ikuinen kansalainen. Ja silloin tuntuu tämä maa vain
kolkolta koululta taivaan tulevista kansalaisista. Kas tältä kannalta
arvostellen te ymmärrätte kaikki kyyneleet ja kärsimykset, lailliset
koettelemukset ja onnettomuudet!
-- Ja parkkinahkain kaupan? -- virkkoi seminarilainen Rudometov
hymyilemättä.
Kaikki pärähtivät nauramaan.
-- Totta kai täytyy ylläpitää olemassaoloaan! -- hymyili Klaudius pappi
alentuvaisesti.
-- Koettelemuksia varten kai? -- virkkoi seminarilainen yhtä
kylmäverisesti: -- eikö silloin ole parempi jakaa omaisuutensa ja
lähteä kerjuulle, voidaanhan näet silläkin tavalla olemassa-oloaan
ylläpitää, ja siten kurjuus ja kärsimykset lisääntyisivät... Ja
Kristuksellehan se olisi mieluista!
-- Vääristelijöitä te olette, herrat, -- hiukan loukkaantui Klaudius
pappi: -- ja saivartelevia sofisteja. Ja sofisteja ylipäänsä on koko
nykyajan nuoriso. Etsitään uusia totuuksia silloin kun on ainoastaan
yksi Totuus, ikirauhallinen ja loppumaton, ja yksi tie tähän
Totuuteen... Tämä Totuus on ylpeälle järjelle saavuttamaton! Suurimmat
filosoofiset nerot ovat koettaneet sitä ymmärtää ja määritellä --
eivätkä ole voineet! Vaan levolliselle sydämelle aukenee se itsestään.
Toistan yhä: tämä ei ole yksinomaan venäläisen kirkon näkökanta. Se on
ylimalkaan uskonnollis-filosoofinen näkökanta. Mitä koskee venäläiseen
oikea-uskoisuuteen, niin mikäli siinä on ihmisten tekemää, sikäli on
se kivettynyttä uskontoa, ja minä itse etsin siitä uusia teitä, uusia
sovitelmia Jumalallisen Tahdon kanssa...
-- Voi sinä valhejärkeilijä! sinä vasta ilmestynyt kerettiläinen!
-- nauroi kirkon isännöitsijä: -- viekkaalle tielle olet meitä
viekoittelemassa...
-- Miksi niin? Monet kirkon käytännölliset kysymykset,
avioliittokysymykset, niinhyvin maailman ihmisten kuin hengellisten,
kysymys uskonnollisesta omantunnonvapaudesta ja vihdoin kysymys
ylipäänsä kirkon suhteesta valtioon... Kaikki nämät ovat ajan
paisuttamia kysymyksiä... ja sellaisia on paljon! Ne vaativat
perinpohjaista tarkastusta ja ratkaisua oikeudellisessa hengessä,
uusien elämänvaatimusten hengessä!
-- Siinä olen ihan samaa mieltä arvoisan isän kanssa! -- sanoi
ylioppilas nojautuen tuolin selkämykseen ja heiluttaen itseään: --
on välttämätöntä että elämä uudesta-rakennetaan. Siinä on paljon
puutteita. Mutta satunnaisten maallisten tarpeiden takia ei saa unohtaa
olemassaolon ikuisia juurikysymyksiä. Ei saa kaivautua maalliseen
pölyyn ja siihen tyytyä. Täytyy kääntää katseensa taivasta kohti, päin
tähtiin... Ainoastaan siellä ne palavat loistaen ne tietäjohtavat
kipunat, tuossa mystillisten salaisuuksien mailmassa...
-- Minä en näy voivan kulkea kanssanne yhtämatkaa! -- sanoi
seminarilainen: -- siis hyvästi!
Kaikki nauroivat ääneensä, vaan Aleksandra Porfirjevna taputti
kämmeniään:
-- Hyvä, hyvä, hyvä!
Udalov varisti tuhkaa pöydällä seisovaan kullattuun tuhka-astiaan.
Hän oli totinen ja hiukan synkkä.
-- Taivaan kansalaiset! -- sanoi hän huuliaan kipristäen: -- niin,
jos on olemassa sellainen taivas, niin ei kai meitä ensimäisinä sinne
lasketa. Sentähden että me olemme valhettelijoita! Me kertoilemme
satuja sairaalle lapselle karkoittaaksemme hänestä ilmestyksen joka on
-- juuri me itse!
-- Sepä koko paradoksi! -- huudahti ylioppilas.
-- Ei se ole paradoksi, vaan totuus! Meillä on mainio isänmaa, --
maapallo! Mitä me siitä olemmekaan tehneet? Ah, suokaa anteeksi isä
esipappi! Te kun tietysti sanotte ettemme _me_ sitä ole tehneet.
Ymmärrän! Vaan tehän itse kutsutte maata kouluksi, vaikka teette sen
samanarvoiseksi kuin tyrmän. Ja olemmepa me kylliksi tätä koulua
käyneet ymmärtääksemme sekä kyynelten että kärsimysten syyt... Nyt
ovat elämän puun juuret paljastetut parhaiden ihmisten vaivannäöllä.
Ja nuot juuret ovat huomatut mädänneiksi! Ja tuo mätä on tutkittu
mikroskoopilla. Tuo pilautuneen perinnäisyyden mätä...
Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan.
-- Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon!
Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa
kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla
"taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa
ilmassa... Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa
terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon
siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi
kadehtia itse teidän Jumaluutenne?
Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä
keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa.
Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan.
Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta.
-- Terve teille, hyvät herrasväet! -- puhui hän: -- kiitoksia,
kiitoksia vaan! -- vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: -- mutta suokaa
minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta
ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat
vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa... Vaan
minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla.
Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti
puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas.
Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin.
-- Kumma mies! -- sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: -- kun
vaatii rahojaan takaisin... Ha-ha! No, mitäpäs siinä... Antakaamme
hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää.
-- Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! -- sanoi Pirogovitsh
pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen.
-- Elä sinä minua säikyttele tuommoisilla sanoilla. Sellaisia kuulemaan
olen vanha! Mutta minä tarvitsen rahoja, siis anna! Muuta minä en
tiedä. Riittää! Vanha olen operatsiooni-kauppaan...
-- Huh-huh! -- puhalteli Tshugunnikov: -- mutta ettehän te niitä pane
pankkiin! Sillä tuskinpa sieltä saa sellaista prosenttia...
-- Piilotan sukkaani ja istun itse päälle! -- naurahti ukko
Shirokosadov: -- ja kun kuolema uhkaa, syön hunajan kanssa... Tai otan
-- ja kimnaasin rakennutan kaupunkiimme.
Tshugunnikov katsahti häneen kummastellen ja sanoi:
-- Huh-huh!
Shirokosadov kutsui Aleksandra Porfirjevnan ja hyvästeli talonväen.
Silläaikaa oli lukkari Rudometov salaa hiipinyt Paula Grigorjevnan luo.
Iivana pappi tarkasteli ankarin katsein heitä, huomaamatta että oli
karahtanut punaiseksi kasvoiltaan. Paula Grigorjevna lausui jotakin
kirpeästi Rudometoville ja kääntyi poispäin. Samalla hän yllätti pappi
Iivanan katseen, punastui, hymyili ja meni hänen luokseen.
-- Mitäs me oikeastaan täällä teemme? Ikävä täällä on... Niin täällä
kuin kaikkialla muualla... Sielua ahdistavaa!
-- Mitäs tuo Rudometov sinulle sanoi? -- kysyi Iivana pappi kolkosti.
-- Mitäkö sanoi?
Nainen katsahti viekkaasti pappiin.
-- Oletpa sinä mustasukkainen! Sitäpä en tiennyt!
Pappi kiivastui ja silmähti häntä ankarasti.
-- Elä puhu tuhmuuksia! Etkös häpeä!...
Illalla, paluumatkalla Rudometovista, menivät he kaupungin puutarhaan
kahden, sentähden että veli Matvei oli kieltäytynyt seurasta.
Aurinko oli vielä taivaanreunan yläpuolella, vaan puistikossa
ravintolan edustalla käveli jo yleisö juhlakulussaan, ja ravintolan
parvekkeelta kuului marssin säveliä. Tarjoiluhuoneen sisällä
paukahtelivat korkit, kuului naurua ja lasien helinää. Jossakin
kolahtelivat kumeasti biljaardipallot. Ilmassa leijaili oluen ja
keittiön haju... Kaikki katselivat naureskellen ja supatellen papin
korkeaa vartaloa. Pappi Iivanasta tuntui kiusalliselta.
-- Mennään mieluummin jonnekkin, missä on tiheämmässä puita!...
Synkkään käytävään tultua Paulinkka tarttui pappia käsivarresta.
He nousivat rinteelle ja istuutuivat viheriälle penkille.
Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui
veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa
soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui
Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja
tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren
läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, -- siellä tehtiin vielä
työtä.
-- Sovitteko jo miehesi kanssa? -- kysäsi pappi Paulinkalta.
Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän.
-- Kylläpä sinä olet eriskummallinen! -- virkkoi hän surullisesti: --
emmehän toki riidelleetkään.
-- Kai sinä siis lähdet kotiisi?
Paulinkka ei vastannut.
-- Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista!
Haluttaa kaikki unhoittaa... Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit!
Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin... Elämällä olisi
aatetta!
-- Mikäs elämän aate se on maalaamisessa?
-- En tiedä... Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä?
Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa... Jossakin oli työ loppunut.
Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset,
aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet.
-- Niin sitä eletään päivästä toiseen... -- puheli Iivana pappi
miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun:
-- mitä varten elettäneekään...
Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin.
-- Sinäkinkö?...
Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: -- tru-tu-tu-tu-tu...
Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset
kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin
olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin
lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka
tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan
ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä.
-- Katso! -- sanoi Paulinkka: -- itse Udalov!
Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine
juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista,
toiselta puolelta toimitsija, toiselta -- itse ravintola-aseman isäntä,
m:r Chick.
Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi:
-- Minä olen tsaari... minä olen Jumala!...
-- Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! -- kuiskutti toiselle
palvelijalle m:r Chick.
Palvelija lensi nuolena uloskäytävälle ja huusi sieltä:
-- Udalovin ajuri! Hevoset tänne!
Yleisö väistyi tämän juhlallisen menon edestä.
Udalov kähisi, melkein käsien varassa ulos houkuteltuna, ja karustaen
vasten santaa raskaiksi käyneillä jaloillaan, sopersi:
-- Minä olen mato...
"Jumalat" olivat lopettaneet karkelonsa.
Soitto oli vaijennut.
Samalla silmänräpäyksellä kuului joen takaa kuorolaulun säveleitä.
Jotakin juhlallista, suurenmoista liiteli ilmassa ikäänkuin tuntematon
hymni olisi kohonnut salaperäisestä syvyydestä ja noussut nousemistaan
temmaten kaiken mukaansa. Udalov unohdettiin. Kaikki puistikosta
riensivät joenrinteelle. Vieläpä herra Chick palvelijoineen läksi
juoksemaan yleisön perässä. Näkyi, kuinka puutarhan aidan takana
ajurit nousivat pukeilleen iltaruskon valaisemina ja katselivat siihen
suuntaan, jonne juoksevat ihmiset käsiään huitoen osottelivat.
Iltarusko oli kietaissut taivaankaaren valtaansa kuni tulipalon loimo.
Sen veripunaisella laella häämöttivät sysimustina jättiläismäisten
tehdasten ja savottain savupiippujen varjokuvat. Takaliston kadut
tulvehtivat täynnä väkeä. Oli kuin tuntemattomista maan halkeamista
olisi esiinastahtanut mustia kääpiöitä mailmaa uhkaamaan, ja sankoin,
meluisin parvin vitkallisena virtana täyttänyt kadut ilmassa vipajavine
lippuineen. Ja ikäänkuin yhdestä jättiläisrinnasta syöksyivät ilmoihin
juhlailevan hymnin rohkeat sävelet.
-- Voi mennään sinne, mennään! -- sopersi Paulinkka intohimoisesti: --
mitä se on? Ah, kuinka se on hauskaa! Mitähän siellä on?
Hän kiskoi pappia hihasta, tunkeillen läpi väkijoukon.
-- Mennään! Minä tiedän sinne oikotien.
He alkoivat kiireesti laskeutua pitkin polkua, joka vei heidät rinteen
alimmaiselle kadulle, johon yhteen ryhmään, päädyttäin päin jokeen,
olivat rakennetut tunnettujen tehtailijain talot. Nyt näistä taloista
vilahteli tulia, milloin avautui, milloin sulkeutui akkunoita, joista
kurkisteli hätääntyneitä kasvoja. Siellä täällä astahteli pääovista
esiin näiden majojen isäntiä kokoontuen ryhmiin keskustelemaan.
-- Katso, -- kuiskasi Paulinkka viehkeästi Iivana papille: -- tuolla
ovat Shilorojevit, -- tuolla Nagel... tuolla Kondaurovit!
Pappi katseli kummastellen ympärilleen.
Purppuranpunaisen ruskon valaisemina kerääntyivät nämät lihavat,
mahtavat miehet jokiäyräälle ja keskustelivat äänekkäästi ja
levottomasti käsiään viuhtoen. Kun Paulinkka papin kanssa kiireesti
riensi ohi, virkkoi muuan kookas, harmaapäinen vanhus:
-- Siispä täytyy heti ilmoittaa kuvernöörille!
-- Johan tuo Meier sinne ajaa karautti.
-- Udalovilaiset työmiehet ne ovat nostattaneet kaikki tehtaat
kapinaan...
Laulu paisui, ikäänkuin satoihin alkuperäisiin ääniin olisi liittynyt
tuhansia muita. Ja ilman värähdyksistä tuntuivat talot tärisevän.
-- Joudu, joudu! -- sopersi Paulinkka.
Heidät saavuttivat maata tömistäen eräät puseropäälliset miehet.
Juoksi poliiseja. Nelisti ratsulla poliisimestari. Jostakin kuului
sotilaskomentokin.
Sillalla heidät tavotti Aleksandra Porfirjevna. Hänen tavallinen
rauhallisuutensa oli kadoksissa. Kasvonsa leimusivat, silmät säteilivät.
-- Kuuletteko! kuuletteko? -- hoki hän, -- joutukaa, joutukaa...
Sillan takana sattuivat he hitaasti ja säännöllisesti marssivaan
joukkoon.
Siinä kulki ihmisiä työpukimissa, muutamat eivät olleet edes riisuneet
esiliinojaan. Mikä oli kalpea, mikä päivettynyt kasvoiltaan, mutta ne
olivat rauhallisen-juhlallisia kasvoja. Paisuvien sävelten vihuriin
joutuivat vaeltajat.
-- Tuossa kulkevat shilorojevilaiset työmiehet... ja tuossa
udalovilaiset! -- näytteli kiihkeästi Aleksandra Porfirjevna, -- ne on
nuo mustat... katsokaahan! Nämät taas tässä ovat nagelilaisia...
Monet nyökäyttelivät iloisesti neidolle päätään, paljastivat ne ja
heiluttivat lakkejaan...
-- Tuleeko neiti mukaan?
-- Tulen!!
Eräs hänen vieressään innostui heläyttämään "eläköön"...
Siihen tarttuivat muutkin kauvempana. Ne äänet muuttuivat eräänlaisiksi
uhkaaviksi huudoiksi, joista saattoi erottaa ainoastaan yhden sanan:
-- Alas!... Alas!!!
Ja nämät huudot ulottuivat aina sille rannalle, jossa seisoivat nuot
peljästyneet pomot, joita illan veripunainen rusko valaisi kuin
tulipalon loimotus, mikä myös akkunaruuduissa heijastui.
Paikotellen vilahti jo pappi Iivanallekin tuttuja kasvoja. Kuin
maanmöykky vyöryi mustassa esiliinassaan Potapov. Lujasti astua
tömisteli hänen rinnallaan Ljaksanitsh, kantaen lippua, ja hänen
kasvonsa hehkuivat mielenliikutuksesta.
Iivana pappi luki päällekirjoituksen lipusta ja vavahti peljästyksestä.
Kuni unissa katsahti hän ihmettelevin silmin ympärilleen, ensikerran
elämässään selvittäen itselleen tapahtumain uhkaavan merkityksen:
huomasi ikäänkuin ensikertaa kuilun, johon hänelle tuttu mailma oli
vierähtänyt! Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kieppunut
tuuliaispää pyörittäen eräänlaisten kuihtuneiden aatteiden pilviä,
mutta rintaan nousi avara tunne, jota hän ei koskaan ennen ollut
kokenut. Hän antautui mukaan tähän soreasti marssivien ihmisten
valtavaan virtaan, katseli noita totisia, jännittyneitä kasvoja,
tarkasteli, kuinka sekasortoinen poliisikunta hääräili hätäyksissään ja
kuinka plutoona sotamiehiä, joka oli piirittänyt yhden poikkikaduista,
tarttui kivääreihin komennuksen mukaan, mutta jähmettyi asentoonsa
liikahtamatta. Hän luuli että joku uusi voima oli kehittynyt maailmaan
sillä aikaa kun hän oli elänyt syrjäisessä sopessaan, uhkaava
voima, jota hän ei vielä käsittänyt... Mutta muistaessaan elämän
todellisuutta, arveli hän, että tuo uusi käsittämätön voima kasvaa
kaikkialla...
Ilta hämärsi.
Joukko hajaantui sulaen lauluineen, jotka riutuivat etäisyyteen.
-- Haluatteko että tutustutan teidät hyviin ihmisiin? -- puhui
kiihtyneesti Aleksandra Porfirjevna: --
Haluatteko?
He astuivat vaijeten neidon jäljessä erääseen pihaan.
-- Onko Vasjenkka kotona?
Harmaapäinen juutalaisvanhus katseli heitä tarkkaavaisesti, hymyili
Aleksandra neidille ja osoitti ääneti korkeata, mustaa vajaa, josta
kuului ääniä. He tunkeutuivat sinne. Vaja oli avara, laipiota puuttuva
rakennus, mustine, paksuine parruineen. Siellä lampun valossa, joka
seisoi pöydällä, asennoi mikä höyläpenkillä, mikä jakkaroilla, mikä
lastuläjällä tai keskellä vasta höylättyjä lautoja -- enimmäkseen
nuorta väkeä, kasvot jännityksissä. Pappiin loivat kaikki ankaran ja
epäilevän silmäyksen, mutta Aleksandra neiti nyökäytti päätään ja
ilmoitti:
-- Omianne ollaan! Elkää peljätkö!
Puhuja, nuori juutalainen, sairaloisuuteen saakka hermostunut
kasvoiltaan ja käsienliikkeiltään, alkoi puhua intohimoisesti ja
kiihkeästi, mielenliikutuksesta korottaen sanakorkoja.
-- Minä sanon... tapaukset paisuvat!!! Minä sanon... nyt on hetki,
jolloin me olemme velvolliset esittämään vaatimuksemme, muodostamaan ne
repäisevän selviksi, tarkasti määritellyiksi, ilman orjan pelkoa. Minä
halveksin raukkamaista kohtuullisuutta, joka pelkää nimittää ruoskaa
ruoskaksi silloinkin, kun se läiskähtää vasten selkää!
Hän ojenteli vihaisesti käsiään.
-- Minä hal-vek-sin!!!
Aleksandra neidon luo tuli nuorukainen, jolla oli vaalea pieni parta.
Hänestä uhosi liiman haju ja hänen vaatteissaan värisi vielä höylän
lastuja.
-- Vasili ystävä! -- kääntyi hänen puoleensa Aleksandra Porfirjevna, --
tutustukaapas kaikki toisiinne...
Neito esitti hänet Iivana papille.
Vasili katsoi lempeäntutkivasti pappi Iivanaa likinäköisillä, suopeilla
silmillään ja alkoi puhua jotakin saksalaisesta valtiosta, Bebelistä,
viimeisestä suuresta sosiaalidemokratian voitosta...
Iivana pappi katsoi kummastuneena ja kuunteli.
Hän etsi silmillään Aleksandra Porfirjevnaa. Mutta tämä oli jo pöydän
ääressä, ja lampunvalo lankesi hänen riemusta kiihtyneille kasvoilleen.
Hänelle paukutettiin käsiä ja huudettiin jotakin joka suunnalta, ja
neito vain nyökäytteli päätään.
-- Hyvät toverit -- puheli hän: -- minä olen tänään niin onnellinen,
niin tyytyväinen! Sillä ei ole korkeampaa onnea kuin nähdä kasvavaa
voittoa, järkevän, järjestetyn voiman voittoa sorron peljästyneestä
hirviöstä... vieläpä lisäksi yhtä uuden mailman voittoa vanhasta.
Mutta minä tahdon kuitenkin lausua muutamia sanoja Mooses Abramitshin
esiintymisen johdosta...
Ja neito alkoi puhua jotakin isä Iivanalle käsittämätöntä.
Pappi silmähti Paulinkkaan.
Tämä katseli ympärilleen avariksi avatuin, kuumeesta loistavin silmin.
* * * * *
Myöhään samana yönä saatteli Iivana pappi Perehvatovin luota Aleksandra
Porfirjevnaa. Paulinkka oli jäänyt yöksi isänsä luo.
Pappi astui miettiväisenä, hämärissä tunnelmissa.
-- Mitäs te siinä mietiskelette? -- kysyi Aleksandra Porfirjevna hiljaa.
-- Tuota niin... Kaikki on vähän kummallista... Jotain uutta on
ympärillä! Jotain tuntematonta! Ikäänkuin kaikki ajatteleisivat ja
eläisivät eri tavalla kuin ennen... Kaikki tahtovat jotakin. Ja myös se
on minusta kummallista, että minä... en tahdo mitään.
Hän katseli miettiväisesti neitoa tummilla silmillään hattunsa alta.
-- Ja puhuakseni suoraan, on minulla tästä ikäänkuin omantunnon
vaivoja. Aivankuin ensikertaa olisin alkanut ajatella. Jonkunlaisia
kuolleita ihmisiä olen tähän asti nähnyt... Tai itsekkö minä olen
ollutkin kuollut?! Ja olen nyt nähnyt eläviä... tulisia kuten Makkabeus!
Hän vaikeni.
-- Aivankuin en olisi elänytkään!
Yö kietoi hellään syleilyynsä Takaliston.
Heidän askeleensa kaikuivat kauvas pitkin autioita katuja.
Heidän sivutseen luiskahti katuhuora, joka hiljaa tuntui naurahtavan
jollekkin.
-- Miksi te rupesitte papiksi? -- kysäsi puoliääneen Aleksandra
Porfirjevna.
-- Miksikö?
Pappi oli hetken vaiti.
-- Mihinkäpäs hänestä pääsi?...
Isä Iivana tunsi outoa painoa sielussaan.
-- Ivan Vasilitsh! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna, ensi kerran pappia
näin nimittäen.
Ja hän kosketti hiljaa häntä käteen.
-- Suokaa minulle anteeksi! Minähän olen... sellainen hillitsemätön...
Minä loukkasin teitä tuonoin.
-- Miten niin? -- sanoi pappi kummastuneesti katsahtaen neitoon.
-- Lausunnollani... papeista! Minä olen niin tottunut pitämään
pappeja... kansan vihollisina.
-- Ei! -- sanoi äkkiä kuumasti isä Iivana, tuntien terävän pistoksen
sydämmessään: -- ei, minä en ole kansan vihollinen! Että rupesinkin
papiksi... niin kuka tietää... kuinka se tapahtui? Kummallista
tosiaan... Minusta tuntuu kuin olisin kauvan vaeltanut maan alla...
vaan nyt näkyy omituinen valo. Mutta minä en vielä voi ymmärtää, mikä
valo se on... Vaan ponnistanpa kaikki ajatukseni... ja käsitän!
Mutta neitoa yhä kiusasi joku salainen luulo.
Kun olivat jo likellä Shirokosadovin taloa, sanoi neito:
-- Kyllä minä kuitenkin teitä loukkasin! Sitä vähemmin oli minulla
siihen oikeutta, kun minun oma isänikin...
Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin kovassa kivussa.
-- ... kuuluu sortajien luokkaan... Mutta minkäpäs sille... täytyy
hänelle anteeksiantaa. Hän ei siinä kenties ole niin kovin syyllinen...
Hän on vanhan mailman ihmisiä. Tämä mailma on jo meidän suhteemme
voimaton, mutta se on laskenut taakkansa meidän isäimme päälle ja
painanut heidät maan mutaani. -- Ja olenhan kiitollinen isälleni: hän
on minulle antanut elämän ja antanut sivistyksen? Kaksi äärettömän
kallista lahjaa! Sitävastoin minä parannan sen pahan, minkä hän tekee...
-- Kuinka? -- katsahti pappi kummissaan.
-- Te kuulitte mitä äsken puhui Udalov? Hän on mainio poika... eikös
olekkin? Kaikki elämässä on alta-mädännyttä, itse valheen juuret ovat
mädänneet. Tätä valhetta, joka siittää kyyneleitä, suojelevat vielä
vahvasti vanhan mailman ihmiset. Antaakseen sille loistavan näyn, ovat
olemassa työnteettäjät, jotka perustavat suuria rikkauksia, joita eivät
yleis-hyväksi käytä. Antaakseen sille voimaa, ovat olemassa sotamiehet
pistimineen ja tykkeineen; ostaakseen sen vapaaksi -- ovat olemassa
pörssit ja pankit. Laillistuttaaksensa sen -- ovat olemassa tuomarit
ja papit... suokaa minulle taas anteeksi! Jotta tämä valhe saataisiin
hävitetyksi... sitä varten olemme me tulleet!
-- Me! -- toisti pappi ihmetellen tuota tyttöä, joka niin
auktoriteetillisesti opetti hänelle ennen käsittämättömiä asioita: --
ketkä... me?
-- Me! -- sanoi neito kiivaasti: -- kaikki me, jotka vihaamme
vallitsevaa valhetta, jotka janoamme taistella sen kanssa rinta vasten
rintaa... Me, jotka olemme luopuneet meidän isiemme ennakkoluuloista,
hyljänneet ne väliaidat, jotka jakavat ihmiset rikkaisiin ja köyhiin,
ylimyksiin ja orjiin! Me, jotka kumarramme tulevaisuuden aurinkoa...
Me... demokraatit!
Talon jalkaportilla heittivät he hyvästit toisilleen.
-- Aleksandra Porfirjevna, -- pidätti pappi häntä keveästi kädestä: --
mitä te tuonoin lauloitte?
Neito naurahti hiljaa.
-- Tulevaisuuden lauluja!