Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia,
punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja
vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät,
ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut
tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin
mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut
ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa
naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien
edellä kulki kaksi miestä rinnakkain.
Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä
nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja
joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia
ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan
hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään.
Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä
"Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku,
joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta
sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että
elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten
pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa
törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin
hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut
iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset
kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea
punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset.
-- Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, -- alkoi hän puhua
ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: -- sinä olet siellä ainoa
järkevä ihminen... aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa
toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin
sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse.
-- Mitä te, herraseni, minulta tahdotte?
-- Ole armollinen, tule välittäjäksemme! -- pauhasivat äänet: --
muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen
tietää, kuinka se sinulle onnistui.
-- Mikä Muhapelli?
-- Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: -- meillä on hälle oma
liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut.
-- Muhapelli tosiaan on olemassa! -- hymyili Ljaksanitsh: --
kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia
hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori
Petrovitsh! Kullakin on pereensä... Tuolla Potapovilla esimerkiksi on
kuusi lasta.
-- Kuusipa hyvinkin! -- säesti Potapov: -- ne täytyy kasvattaa...
opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua
puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin...
Potapov pyöritti vihaisesti päätään.
-- Ehei, miksi niin... emme me ole lainkaan petoja! Se että me
teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella
työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää
rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan
maassa makaisi...
-- Oikea ajatus! -- hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle.
-- Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta
voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi
oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa.
-- Mitä oikeuksia te tarvitsette? -- tokasi levottomasti kämmeniään
hieroen Perehvatov.
-- Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! -- huudahti Ljaksanitsh: -- onko
oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään?
Meille sanotaan -- oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan
päällä, mutta... kätkettynä!
-- No sinä, hyvä herra, et ole oikein, -- säikähti Perehvatov: --
semmoisista puheista eivät kiitä...
-- Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on
kielletty, lukeminen on kielletty... kohta tulee ajatteleminenkin
kielletyksi!
Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät
auringolle, ja lisäsi:
-- Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta,
kuinka hän voipi käydä sovitteluihin...
-- Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, -- alkoi
taas Potapov puhua: -- ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa
on meidän mahdoton toimeentulla, -- sen sinä itsekkin näet, Grigori
Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty.
Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi.
Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan
meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, -- vaan palkka on
entisellään... Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon
kaikellaista kansaa, -- työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä...
Kaikki on kallistunut, -- asuntovuokrat ja ruoka-aineet... Mutta palkka
on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun?
Potapov vaikeni.
-- Herrat toverit! -- alkoi Perehvatov puhua: -- kun minä itse palvelin
rahatoimikamarissa... Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen
vanha, vanha... minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä!
Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa.
Vaan hän vain häkätti mulle: -- "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle".
No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä... Silloin kun
minä itse palvelin rahatoimikamarissa...
-- Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? -- pauhattiin joukossa.
-- Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä
mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla
työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut
numeroihin... ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia
laskea... No niin, -- vaan elkää huoliko minua vaivata enempää...
Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille
muutaman salaisuudenkin: -- oli puuhassa kutsua tarjokkaita
päiväkaupalla... tulityöhön.
-- Niinkö? -- sanoi Potapov synkästi.
Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan.
-- Jos niin... niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! -- ja hän
teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin
raskasta.
-- Ei heillä ole siihen oikeutta! -- huusivat työmiehet: -- me teemme
työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai
aikovatko he meidät kadulle viskata?
-- Nähdäänpäs vielä! -- virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja
ikäänkuin karvat pystyssä vihasta:
-- He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa!
Voimaan on pakko vastata voimalla, -- vaan kuka on väkevämpi, se on
vielä koettelematta!
Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään.
-- Kaikki me nostatamme lakkoon! -- huusi hän: -- sekä
shilorojevilaiset että neimannilaiset... Loukkaukseen emme taivu!
Hän kääntyi ympäri.
-- Toverit! Oitis tehtaalle!
-- Oitis!!
He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät.
Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli
heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista
vastustamatonta voimaa.
-- Vaatikaamme itse Muhapelliä! -- kuohui Ljaksanitsh. -- Tulkoon ulos
puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan!
-- Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! -- huusivat työmiehet.
-- Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! -- koetti Perehvatov
vakuuttaa.
He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin
erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille.
Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät
päitään Aleksandra neidille.
-- Hyvästi Aleksandra Porfirjevna!
-- Hyvästi, toverit! -- vastasi tämä.
Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa.
-- Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! --
sanoi Perehvatov.
-- Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle
kaikki tuttua väkeä...
Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua,
jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut.
Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen
mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten
aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja
alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa.
-- Pelkään, -- puhui Perehvatov, -- ettei tämä hyvällä lopu. Heikki
herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet
jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille...
Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle,
ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo.
He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja.
-- Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! -- virkkoi
Aleksandra Porfirjevna Iivana papille.
-- Mistä ihmeestä te hänet tunnette? -- kysyi pappi.
-- Miten mistä? -- kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna,
katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa.
Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä
asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti
äkkäsi erehdyksensä.
-- Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, -- nauroi
hän.
-- Miksi te niin luulitte?
-- Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi.
Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä.
Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti
naurahtaen häntä kasvoihin:
Tosiaanko? -- virkkoi hän viekkaasti.
-- No kaikkea!--sanoi pappi pitkään, rykien: -- minä kun en tuota
vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen!
-- Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi
pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi...
-- Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista...
-- En minä läsnäolevia tarkoittanut.
-- Se ei muuta asiaa!
-- Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä.
-- Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti... löylyttäkää vain! Minulla
on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies...
Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan.
-- Millenkäs te nauratte?
-- Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan
hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan!
-- Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa!
-- Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan
äskettäin ette minua miellyttänyt...
-- Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti.
-- Nythän tuota olette kokolailla... Minä tunnen teitä kohtaan
myötätuntoisuutta... kuten oikeaa ihmistä kohtaan.
-- Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi.
Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo.
Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine
puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän
seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut,
aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä
tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo
näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna:
-- Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän
hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin
leveästi...
Iivana pappi katsahti Paulinkkaan.
-- Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä.
He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut
ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös
sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho.
Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet
kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi
kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa
seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui
kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi
raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit
narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne
valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia
kynkästä...
-- Mikäs sinulle tuli? -- kuiskasi pappi.
-- Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut...
Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He
tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain
läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin
makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen
epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu
kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten
sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet
ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan;
pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen
napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso
kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala
ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan
oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja
arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia.
Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen
halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa,
pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen
vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan
paistoi tännekkin -- noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin
akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu;
ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä
kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät,
myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma
pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille.
Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin
viittansa rinnuksia.
-- Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka
nälkäiselle viskataan! -- alkoi hän puhua.
Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy.
-- Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan...? -- alkoi Iivana
pappi.
-- On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! -- naurahti vanhus,
vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin
hypähtelevällä katseella: -- en tunne, pyhä isä, en teitä enkä
teidän arvoisaa muorianne... Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä!
Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä.
Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi... Kiitos että tulitte vanhaa miestä
katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan...
heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä!
Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua... Tilanomistajat...
maanviljelijät... tehtailijat...
Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta.
Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja
leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti
vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään
ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen
kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen:
Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa... Voimmehan
puhella perästäpäinkin.
Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa
seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin
etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä
olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan.
Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein.
Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut.
-- Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! -- kärisi ukko: --
ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?!
-- Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! --
sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa
tarttuen häntä kädestä.
Neito suuteli vanhuksen kättä.
Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin.
-- Sandra kulta! Sandra pieni! -- jupisi hän: -- Sinun tähtesi juuri
isoisä näin yhä taistelee.
-- Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin
minä toivoni asetan, -- puheli neito lempeästi: -- totta tosiaan, vaari
ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän!
Ukko suli miltei lapselliseen nauruun.
-- Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? -- sanoi hän ojentaen
Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen
bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi
huohottavan rintansa: -- kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun
kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta...
talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan
olemme tallukanpunojien sukua... Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi
kehittäneet... emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa
tuolla seinällä!
Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista
talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine
katseineen.
-- Se on maanmuokkaaja... minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en
hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen,
Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että
kauppiaat, että talonpojat... ovat kaikki samasta savesta tehtyjä!
Järki... kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan
ainoastaan järki... ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain
on lavea ja puhdas, ja järki terävä -- se totisesti on ruhtinas ja
aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka...
Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa.
-- Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani... niin en rakasta
häntä!
-- Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? -- kysyi Aleksandra neiti
johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne.
Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes
autuaallisella hartaudella suuteli häntä.
-- Sinä olet minun ainukaiseni! -- puheli hän mieli liikutettuna: --
kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä
yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on
syntinen ihminen... varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä... Mutta
yhden asian vain isoisä osaa... Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi!
Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä.
-- Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton?
Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan.
-- Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva
Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko
autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen
kokoon kylmine sisuksineen.
Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään.
-- Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! -- alkoi hän puhua
jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään
silmiin: -- minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille.
Puhutaanpa siis asia heti loppuun... Varsin mukava että täällä on
Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa... Arvoisa pappi
voipi myös jonkun järkevän sanan lausua.
Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen
jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen.
-- Aleksandra! -- sanoi hän: -- etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt?
-- Mitä vehkeilyitä? -- katsahti tytär kummastellen.
-- Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan... Neidon kasvot
muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin.
-- Minä en muuttele päätöksiäni! -- sanoi hän kuivasti.
-- Mutta jos minä... käsken?!
-- Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla
on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta
polultani!
Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan.
-- Mutta jos minä... käsken?! -- toisti hän itsepäisen-karkeasti: --
minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen
kasvattanut... minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on
pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!... Isäsi näkee kaikki! Ja jo
nyt olet sinä huonolla tiellä...
-- Millähän huonolla tiellä minä sitten olen?
-- Kyllä minä tiedän... kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän!
Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä
roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset,
joilla on valta... Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä!
Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti.
-- Eikö jo riitä? -- toisti hän: -- olet käynyt lukion läpi... siinä
on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää
hyvälle morsiamelle!
-- Morsiamelle?! -- huudahti tytär: -- mitä se merkitsee?
-- Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov...
kauppaneuvos! Tehtailija... Udalov... miljoonanomistaja! Ymmärrätkös?
Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa.
-- Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä,
tytär... eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään
päästää. Paras pari koko läänissä! Me... nousemme kuin vuorelle!
Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et
osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva
jaloissasi sentähden että rahoissa on voima... Ääretön voima! Ja valta!
Ja kuta enemmän on rahaa, -- sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa!
Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni... Kaiken jätän sinulle!
Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain
järkeen! Udalov -- on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen
käsissään... käypi vieraissa... Ministerinkin on vastaanottanut!
Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita.
-- Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi
ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov!
Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa...
sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve
briljanteissa!
Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä
vihastuksessa:
-- Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?!
Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän.
Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä.
-- Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! -- puhui hän: -- isäsi
marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut
suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin... Meitä vastaan!
Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, -- me sinun
kanssasi taistelemme!
Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään.
-- En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! -- sanoi
Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: -- ei tämä
meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette...
ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne.
Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut?
Huonostikos kävi?
-- Kadun Herran edessä! -- virkkoi vanhus laskien päänsä, --
niin tosiaan, poika parka!... Olen minä ansainnut tämän nuhteen.
Toisellainen minä silloin olin... En ymmärtänyt. Järjen vain laskin,
vaan sydäntä halveksin... Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin...
Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka... mutta sinulle
en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se
on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään...
kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä...
-- Te olette tullut hulluksi, isä parka! -- nousi Shirokosadov sanomaan.
Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa:
-- Minä tahdon näin!!
Shirokosadov vimmastui.
-- Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt!
Menköön, menköön... omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on
kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa!
Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän... Roskaa ja moskaa!
-- Eikö teitä hävetä noin puhua! -- leimahti Aleksandra neiti vihasta
paisuen puhumaan. -- Jos minä... jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo
salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on
minun sulhaseni!
-- Kas, kas... kas noin sitä mennään! -- kiljui Porfirius Vlasitsh
osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: -- siinä sen kasvatuksen
hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan!
Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako
kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin!
-- Vai rahaa, vai rahaa! -- kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan
Aleksandra, Porfiriuksen tytär: -- vai rahaa! Teidän rahanne! Minä
en teidän rahojanne tarvitse... pitäkää ne itse! Minä en tarvitse!
Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni
omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne!
Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan.
-- Ovatko minun rahani sitten... varastettuja, häh?!...
Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa,
lausui häijyn-käheästi:
-- Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy
vielä joku kolikka mustan päivän varalta... Löytyy kyllä, poika
parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja?
Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun
rahasi ovat -- köyhiltä puserrettua mehua...
-- Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! -- keskeytti hänet Aleksandra
neiti: -- elä huoli noin puhua!
Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin.
Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä
ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta
ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään
pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää
olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan.
Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää,
joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään.
Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven
jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa
töminällään.
-- Kolistele! Kolistele vaan! -- kähisi vanhus kopeloiden seinältä
lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. -- Sandra pieni! -- puhui hän
sieltä: -- avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta.
-- Mihin te aijotte, rakas isoisä?
-- Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä... Rudometovin luo. Ole
vaiti, Sandra kulta.
Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena
ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä
sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta
koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon
kaulan päässä...
Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon
rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa
Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein
katsein...