JUHANNA. Niin on!
JAAKKO. Joka ei paljoa puhu, mutta syvästi tuntee.
JUHANNA. Voi, voi!
JAAKKO. Ja hän on jo kauvan hartaasti toivonut, että se hyvä suhde,
joka teidän välillänne on ollut, tulisi vieläkin paremmaksi.
JUHANNA (huokaa syvään). Ah!
JAAKKO. Hän on huomannut, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla, että
hän tarvitsee kotinsa sulostajan, olennon, joka lempeänä enkelinä —
JUHANNA. Voi, voi!
JAAKKO. Lempeänä enkelinä liitelee kodin seinien sisällä kylväen rauhaa
ja rakkautta elämän orjantappuraiselle polulle. Niin, sellainen hän on,
ja sellaisena hän teidät näkee.
JUHANNA. Voi, hyvänen aika!
JAAKKO. Jumala on avioliiton määrännyt. Kauvan on ystäväni Antti tätä
sääntöä vastaan sotinut, mutta nyt on kouluylihallitus myöntänyt 500
markkaa —
JUHANNA. Minä tiedän sen.
JAAKKO. 500 markkaa palkanlisäystä kaikille naineille opettajille.
Yht'äkkiä selvisi Antille hänen pyhä velvollisuutensa elämää kohtaan.
Suurina laineina vyöryivät tunteet hänen rinnassaan, korkealle ne
kohosivat ja olivat hänet aivan tuhota, mutta silloin hän uskalsi tehdä
päätöksensä, uskalsi lausua vapauttavan sanan. Ja se sana oli: Juhanna.