saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."
"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta
huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan
aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten
ilmoitettavana?"
"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän
viittasi rannalle.
"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat
mennä!"
"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi
punatukkainen levollisesti.
Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli
häntä valtavasti.
"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi
kappaleiksi!"
"Menkäämme lähemmä rantaa", sanoi Niilo. "Siellä tahdon ilmoittaa
ehtoni."
Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten
salmelle:
"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte
minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."
"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni epäluuloisesti katsellen
Niiloa.
"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa
Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta
ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."
"Kyllä ymmärrän", sanoi kapteeni ja katseli tutkivasti punatukkaista.
"No, saanko?"
"Olkoon menneeksi, kun vain ilmaiset ehdotuksesi."
"No hyvä, kapteeni, katsokaa noita hiiltyneitä pölkkyjä. Hakkaamalla ne
erikseen ja sitten liittämällä lujalla köydellä toisiinsa saatte
lautan, joka kuljettaa enemmän kuin puolet joukostanne, ja virta on
kyllä teille silloin avullinen. Toisella puolella on varmaankin
veneitä."
Kapteeni Sergejevitsh löi kiivaasti otsaansa. Kirous oli vähällä päästä
hänen huuliltaan. Miksi hän ei itse ollut tällaista keksinyt! "Niin,
suomalainen on oikeassa", ajatteli hän itsekseen.
"No, kapteeni", kysyi punatukkainen, odotettuaan kotvasen aikaa
vastausta, "miltäs ehdotukseni tuntuu?"
Kapteeni Sergejevitsh ei vastannut mitään. Hän mutisi vain itsekseen ja
poistui kiiruusti.
Puolen tunnin kuluttua venäläiset olivat irroittamassa sillan
pohjoispuolella olevia palkkeja toisistaan. Tähän tarvittiin melkoisia
ponnistuksia. Monet putosivat veteen ja ainoastaan suurella vaivalla
voitiin heidät onkia ylös. Kolme vei virta mukanaan.
Vihdoin oli lautta kuitenkin puolittain valmis.
Hämärän tulo keskeytti lopuksi kaiken työn. Ja väki pääsi hyvin
tarpeelliseen lepoon, jatkaakseen lautan rakentamista päivän
koittaessa.
* * * * *
Keskiyö oli tullut. Hieno sumuharso teki pimeän sankemmaksi.
Pitkin rantapensaikkoa hiipi kaksi miestä palaneelle sillalle. Tultuaan
parin kyynärän päähän sillan paikasta he pysähtyivät.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Onni ja tuijotti läpi hämärän eteensä.
"Missä on silta?"
Jussi kohotti molemmat kädet silmilleen, mutta yhtä turhaa oli
tähystäminen.
"Olemmeko kulkeneet harhaan?"
"Mahdotonta, sillä minä tunnen tämän yhtä hyvin kuin Rajalahden
seudut."
"Mutta silta on poissa."
"Poissa. No niin, sodassahan ei saa mitään ihmetellä", vastasi Onni.
"Sen ovat hävittäneet joko ryssät tahi meidän partioretkeläisemme."
Harkittuaan vähän aikaa mitä olisi tehtävä, rupesivat ystävykset
etsimään venettä. Mutta mistään ei löytynyt. Vihdoin he päättivät uida
salmen yli.
Nopeasti he heittivät päältään venäläiset sotilaspuvut, mutta samalla
Onni viittasi sillalle:
"Mikäs musta esine tuolla on?"
"Mennään katsomaan", sanoi Jussi.
Ilosta huudahtivat molemmat huomattuaan sen lautaksi.
Mutta samassa kuului pyssynhanan napsaus. Ja heti sen jälkeen seurasi
laukaus, ja luoti lensi vinkuen heidän välitseen. Tulen välähtäessä
huomasivat Jussin terävät silmät punatukka Niilon.
"Taivaan tähden", huudahti hän, "nyt olemme joutuneet vihollisten
sekaan. Niilo ampui."
Yhdellä iskulla hän samalla katkaisi puukollaan köyden, tarttui
seipääseen, joka onneksi oli lähellä, ja pian he liukuivat lautalla
jokseenkin vuolaassa virrassa kohti toista rantaa.
Laukaus herätti jok'ikisen venäläisen. Muutamien minuuttien kuluttua he
olivat kaikki jalkeilla, ja kun laukaus kuului rannasta, hyökkäsivät he
kaikki sinne.
Siellä juoksi punatukkainen Niilo aivan kuin hullu edestakaisin ja
huusi:
"Ampukaa keskelle salmea. Ne lurjukset ovat ryöstäneet lautan."
Kuultuaan tämän kehoituksen heittäytyivät Jussi ja Onni pitkäkseen
lautalle.
Eikä tämä suinkaan ollut tarpeetonta varovaisuutta, sillä pian
vinkuivat venäläisten luodit aivan heidän päänsä ylitse.
Kapteeni Sergejevitshin raivolla oli tuskin mitään rajoja. Hän juoksi
rannalla kuin ärsytetty peto, ja kaikki sotamiehet vetäytyivät sen
vuoksi hiljaa ja varovasti takaisin, niin että kapteeni huomasi vihdoin
olevansa aivan yksin.
Niilo oli kätkeytynyt rantapensaikkoon, josta hän vihdoin hiipi esille
huomattuaan kapteenin alkavan rauhoittua.
"Vai näin, siinä sinä pahanilman lintu", karjui tämä. "Paras että
sidottaisin sinut käsistä ja jaloista ja lähettäisin virran mukana
varastetun lautan perästä."
"Kukas silloin veisi teidät Rothin ja Spofin lymypaikkoihin?" vastasi
punatukkainen levollisesti. "Enpä luule, että tällä paikkakunnalla
toinen suomalainen tahtoisi sitä tehdä."
Kapteeni Sergejevitsh huomasi punatukkaisen sanojen totuuden ja sanoi
sen vuoksi levollisempana:
"Luulen, että voimme aamulla alkaa hakata uutta lauttaa."
"Siitä asiasta ei tarvitse ollenkaan huolehtia", sanoi Niilo.
"Metsässähän on riittävästi puita, ja niistä saadaankin paljoa parempi
ja kantavampi lautta."
Käyskenneltyään hetkisen kiivaasti edestakaisin rannalla sanoi
kapteeni:
"Aamulla heti aletaan tehdä uutta lauttaa, sillä huomenna minun täytyy
olla toisella rannalla."
"Sepä hyvä", ajatteli Niilo itsekseen käsiään hieroen. "Ah, Onni,
pääsitpä kyllä edelle, mutta suoraan oletkin loukkuun joutunut! Sinä
riennät luonnollisesti sotilastorpalle, mutta sielläpä otankin sinut
kiinni. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kaikki käy oivallisesti."
Päivän koitossa alettiin tehdä uutta lauttaa, ja ennen iltaa liukui jo
kapteeni Sergejevitsh joukkoineen samaa tietä, jota edellinen lauttakin
oli kulkenut.
7.
Rothin ja Spofin partioretket maitse ja vesitse ilmaisivat selvästi,
mitä kunnollisesti johdettu rahvas voi aikaansaada.
Kului tuskin päivääkään, jona molemmat partioretkeläiset eivät olisi
tehneet jotakin urotyötä.
Niinpä he olivat tehneet yöllisen hyökkäyksen Tamperetta vastaan ja
olivat vähällä saada tämän kaupungin valtaansa. Ainoastaan suurilla
ponnistuksilla sai siellä oleva päällikkö ylivoimallaan pakoitetuksi
rohkeat partioretkeläiset peräytymään.
Tämä vaikutti kuitenkin niin paljon, että kenraali Rajevskin silmät
aukenivat vaaralle, jonka tämä kourallinen sankareita uhkasi hänelle
tuottaa.
Mutta mitä tekikään ruotsalais-suomalaisen joukon ylipäällikkö,
Klingspor? Ei suorastaan mitään. Sen sijaan että olisi vahvistanut
Rothin ja Spofin osastoja antamalla heille uusia voimia ja aseita, ei
hän edes kuunnellut niitä ääniä, jotka sitä varten kohotettiin. Ei
Adlercreutzin taivuttamiskykykään voinut temmata unteluudestaan tätä
miestä, jolla oli "kaksi leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas."
Vaikea on vapautua siitä synkästä ajatuksesta, että tähän liittyi
petturuuttakin.
Pari päivää partioretkeläisten onnistumattoman hyökkäyksen jälkeen
Tamperetta vastaan olivat Roth ja Spof kahdeksalla veneellä noin puolen
peninkulman päässä "Varassaaresta."
Tuuli oli elpynyt, ja veneet purjehtivat kysymyksenalaista saarta
kohti. Ennen sinne saapumistaan oli heidän kuljettava useiden lähempänä
maata olevien pikku saarien ohi.
Näiden saarien välinen kulkuväylä on ahdas ja purjehtimiselle
vaarallinen, etenkin myrskyssä.
Äkkiä huusi tähystäjä siinä veneessä, missä Roth ja Spof olivat: "Purje
saarien sisäpuolella!"
Tähystäjä viittasi heti näkemäänsä esineeseen. Se oli jokseenkin suuri
purjealus, ja täysin purjein se koetti päästä pohjoista kohti. Vesi
kuohui vaahtona keulan ympärillä, ja sen kallellaan olevasta asennosta
saattoi päättää, että päällikkö teki kaiken mahdollisen joutuakseen
sekä että se ei ollut lastissa.
Viimeksimainitun seikan johdosta ehdotti Spof, että sitä ei
seurattaisi.
"Sen ahdistamisesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä", sanoi hän.
"Saalis tulee kuitenkin niin pieni."
"Kukaan ei voi tietää, mitä sillä on kätkössä laiteittensa sisällä",
vastasi Roth. "Sitäpaitsi on kai aluskin jonkin arvoinen."
Neuvottelun tulokseksi tuli, että takaa-ajo päätettiin aloittaa.
Suomalaiset alukset ohjasivat heti kulkunsa saarien väliseen kapeaan
salmeen ja olivat pian niiden sisäpuolella.
Kolme aluksista (ensimäisessä olivat molemmat johtajat) kiiruhti
ampumaan suurta purjealusta edestä päin. Toiset viisi ajoivat suoraan
takaa.
Mitä lähemmäksi suomalaiset veneet tulivat, sitä suuremmaksi tuli
sekamelska aluksella. Veneiden miehistö saattoi selvästi nähdä, miten
väki aluksella juoksenteli peljästyneen lammaslauman lailla.
"Onko pikkukanuuna kunnossa?" kysyi Roth.
"On, vääpeli. Valmis käytettäväksi minä hetkenä hyvänsä."
"Hyvä, annammepa sitten heille lämpöisen tervehdyksen näyttääksemme,
että täysi tosi..."
Vääpeli ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, ennenkuin tuli välähti
purjealuksesta ja luoti sinkosi veteen ainoastaan parin kyynärän päähän
suomalaisten veneestä.
"Vai niin, te tahdotte aloittaa leikin", huudahti Roth, "Mutta minä
luulen, että tämä kanuuna lennättää hieman kauemmaksi." Ja hän komensi
ampumaan.
Samassa laukaistiin. Ruudinsavu hälveni heti, mutta vielä olivat
purjeet jäykkinä ja jännityksessä. Lisääntyvästä liikkeestä aluksen
kannella saattoi kuitenkin selvästi huomata, että luoti oli osunut,
mutta näytti siltä, kuin jotakin olisi laahustettu pois.
Toisistakin aluksista ammuttiin kiivaasti, mutta vähemmällä
menestyksellä.
Vihdoin Roth käski jälleen ladata pikkukanuunan. Kun tämä oli tehty,
tähtäsi vääpeli itse ja laukaisi myöskin.
Samalla kuului purjealuksesta rytisevä ääni suomalaisten veneisiin.
Aluksen suurmasto oli pitkänään kannella. Raikas hurraahuuto kajahti
suomalaisten veneistä. Ilo häiriytyi kuitenkin heti, kun uljaat
partioretkeläiset huomasivat, miten vesille laskettiin vene, joka oli
täynnä soutajia ja miten se sitten ohjasi kulkunsa suoraan rantaa
kohti.
"Nopeasti perästä", huusi Roth, "maihin viedään varmaan nyt joku
merkkihenkilö, koska he soutavat henkensä edestä."
Sekä airoin että purjein kiitivät suomalaisten veneet purjealusta
kohti, joka nyt oli kääntänyt kokkansa maata kohti ja koetti päästä
turviin kahdella jäljelle jääneellä pienellä etupurjeella.
Se ei kuitenkaan onnistunut, jonka vuoksi päällikkö rupesi luovaamaan
käydäkseen vihamiehiään vastaan. Hän antoi myöskin kerran laukaista
ainoan pikku kanuunansa, joka hänellä oli, mutta luoti lensi yli
veneiden eikä sen vuoksi tehnyt mitään vahinkoa.
Jätettyään seitsemän venettä vartioimaan purjealusta kiiruhti Roth
kahdeksannella ajamaan takaa pientä venettä, joka tosin oli melko
lailla edellä, mutta jonka hän yhtäkaikki oli vähällä saavuttaa. Onni
venäläisille oli myöskin, että ranta ei ollut kaukana ja että se oli
niin matala, että syvempikulkuinen suomalaisten vene ei uskaltanut
tulla sen perästä.
Mutta siitä huolimatta ei pakeneva vene ollut vielä välttänyt vaaraa.
Sen ollessa ainoastaan muutamain sylien päässä rannasta mursi hyvin
osunut pikkukanuunan luoti sen takaosan ja singahutti perämiehen ja
kaksi muuta sotilasta veteen.
Suomalaisten vene läheni kauhistavalla nopeudella. Kuolema ja vankeus
uhkasi miehistöä. Onnettomuuden lisäksi vajosi venäläisten vene niin
nopeasti, että miehistö ainoastaan töin tuskin ehti pelastua joutumasta
pyörteeseen.
Kaikeksi onneksi ulottui vesi haaksirikkoontuneille ainoastaan
kainaloihin asti; ja pian he pääsivätkin maihin ja katosivat heti
läheiseen viidakkoon.
Miehistön joukossa oli mies, jolle kaikki osoittivat mitä syvintä
kunnioitusta. Hän oli kookas ja ryhdikäs, ja hänellä oli ankarat
soturin piirteet.
Kun hänen mukanaan olevat upseerit toivottivat hänelle onnea vaarasta
pelastumisen johdosta, vastasi hän:
"Niin, hyvät herrat, myönnän kernaasti, etten koko edellisenä
soturiaikanani ole koskaan ollut pahemmassa pinteessä kuin tänään.
Olisi kyllä saattanut tapahtua, että venäläisen armeijan päällikkö
kenraali Rajevskin jälkeen ei olisi koskaan saanut ryhtyä tehtäväänsä."
Kun Roth ja Spof palasivat purjealukselle, olivat toiset veneet sen jo
anastaneet.
Täällä saivat rohkeat partioretkeläiset tietää, millainen saalis oli
ollut vähällä joutua heidän käsiinsä. Sanotaan, että molemmat siitä
päivästä lähtien tulivat sulkeutuneemmiksi ja harvapuheisemmiksi.
Aavistivatkohan he kenties muutosta siinä voittoradassa, jota he niin
onnellisesti olivat kulkeneet.
Tultuaan "Varassaarelle" huomasivat he jonkun matkan päässä rannasta
vajoavan veneen ja siinä kaksi miestä, jotka kiihkeästi viittoillen
pyysivät apua.
Roth käski heti rientämään heille avuksi. Jonkun sylen päässä
katosi vene aaltoihin. Kumpaakaan miestä ei näkynyt muutamaan
silmänräpäykseen, mutta vihdoin he ilmestyivät jälleen vedenpinnalle ja
uivat nopein vedoin venettä kohti, jolloin heidät heti vedettiin ylös.
Luotuaan heihin silmäyksen huudahti Roth ylen hämmästyneenä:
"Mitä näen, Onni ja Jussi, oman komppaniani miehiä!"
* * * * *
Niilon edelläkerrotun käynnin jälkeen vanhan Yrjön luona oli tämä
tullut yhä kärtyisemmäksi poikansa tyttärelle. Siitä, että Ilma tästä
kärsi, ei vanha soturi paljoa välittänyt. Hän pysyi vain lujasti
päähänpistossaan, että tytön piti välttämättä tulla Pekkalan Eerikin
vaimoksi.
Eräänä aamuna hän sanoi tytölle:
"Pane pöytään nopeasti mitä sinulla on. Puolenpäivän aikaan minä tulen
kotiin vieraita mukanani."
"Keitä sitten, isä?" uskalsi nuori tyttö kysyä.
"Sittenpähän saadaan nähdä", vastasi Yrjö Kinnunen ja nilkutti pois
puujalallaan niin hyvin kuin taisi.
"Hyvä Jumala, nyt hän menee Pekkalan Eerikin luo", huudahti Ilma
itsekseen katsellessaan ikkunasta isoisän kookasta vartaloa. "Ah, jospa
Onni nyt olisi täällä! Mutta hän on kaukana vaaroissa, ja Luoja tietää,
onko hän edes hengissä." Näin sanoen hän peitti kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti puoliääneen.
Jokapäiväiset tehtävät eivät olleet koskaan ennen hänestä tuntuneet
niin raskailta kuin nyt.
Hänen kattaessaan yksinkertaista päivällispöytää, joka isän käskystä
oli tehtävä jokapäiväistä hienommaksi, aukeni ovi ja pieni ryppyinen
eukko astui sisään.
"Ah, Vappu muori", huudahti Ilma ja juoksi vanhusta vastaan, "minä olen
niin onneton, niin onneton!"
"Sinä, tyttöseni, joka olet niin kaunis ja kaikkien suosima! Mutta sinä
et välitä muista kuin yhdestä, minä tiedän, Onnista, joka juuri on
taistelemassa karkoittaakseen venäläisen maahansa: no etkö voi häntä
saada?"
"En, isoisä ei sitä salli", sanoi Ilma vielä surullisempana.
"Mitäs joutavia! Pian Onni ja Jussi tulevat kotiin kunniamitalit
rinnassaan."
"Se ei ole totta, Vappu!" huudahti Ilma, ja hänen kauniit silmänsä
loistivat ihastuksesta. "Sanokaa, Vappu muori, puhutteko totta vai
ettekö?" huudahti hän ja tarttui vanhuksen käsiin.
"Puhun, Ilma, puhun täyttä totta. Ruoveden kirkonkylän Antti, joka
haavoittui pahoin Lapualla ja lähetettiin kotiin, näki omin silmin,
miten kenraali omakätisesti ripusti Onnin ja Jussin rintaan mitalit,
kirkkaat kuin hopearahat. Mutta miksi noin innostut?"
Ilman ilo hävisi kuitenkin pian eukon kosketellessa toista aihetta.
"Isäkö? Niin hän on ulkona ja sanoi tulevansa vieraan kanssa
päivälliselle."
"Kenen?" kysyi Vappu ja näytti kovin hämmästyneeltä.
"En tiedä", vastasi nuori tyttö ja käänsi äkkiä pois päänsä,
Mutta juuri tämä nopea liike herätti vanhassa eukossa epäluuloja.
"Kevennä minulle sydämesi", sanoi hän. "Kenties voin auttaa sinua."
"Sitä ette voi, Vappu muori, mutta kerronhan kuitenkin. Isoisä tuo
mukanaan erään kosijani."
"Kuka se mahtaa olla?"
"Pekkalan Eerikki", vastasi Ilma ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Pekkalan Eerikki", toisti vanhus, ja hänen hyvänsävyiset kasvonsa
synkkenivät. "Vai niin, se kitupiikki. Mutta muista minun sanojani,
tyttö: jos tulet hänen vaimokseen, niin et saa välttämättömintäkään
mitä tarvitset, kun olette olleet kuukauden tahi pari naimisissa. Mutta
tuollahan Yrjö ja Eerikki tulevat. Pidä siis vaan puoliasi, tyttö, ja
koeta mitä Onnin mitalikin saattaa vaa'assa painaa."
Näin sanoen Vappu läksi.
8.
Yksinkertainen ateria viinoineen oli nautittu, jonka jälkeen Ilma toi
esille piiput ja vaahtoavan oluen ja läheni ovea mennäkseen ulos.
"Mihin, lapseni?" kysyi vanha Yrjö ja loi poikansa tyttäreen vakavan
katseen.
"Menen kastelemaan kukkapenkkejäni", sanoi nuori tyttö, ja hieno puna
nousi hänen poskilleen.
"Niillähän ei ole mitään kiirettä. Istuppa nyt tarinoimaan hetkeksi.
Älä siihen", jatkoi ukko ja viittasi Eerikin vieressä olevaan tuoliin.
"En", vastasi Ilma niin päättävästi, että ukko oli vähällä tulla
hämilleen. Ja muitta mutkitta hän istuutui puusohvaan mahdollisimman
kauaksi vihatusta kosijasta.
Yskiskeltyään hetkisen voimatta heti aluksi koota ajatuksiaan sanoi
hän:
"Ilma, sinä tiedät, miten pyhässä sanassa sanotaan, että miehen ei ole
hyvä yksinänsä olla. Sen vuoksi on Pekkalan Eerikki nyt..."
"Mitäs se minuun kuuluu?" keskeytti Ilma hilpeästi, sillä nyt hän
huomasi koko aseman hullunkuriseksi.
"Hän tahtoo sinut vaimokseen."
"Minut!"
"Niin, juuri sinut!"
"Ha ha haa!" nauroi nuori tyttö, ja hänen häikäisevän valkoiset
hampaansa loistivat. "On sekin mies, joka ei osaa itse kosia. Mutta
minä tiedän, hän pelkää rukkasia, ja kyllä hän ne ainakin minulta saa."
Silloin kimposi vanha Yrjö tuoliltaan kuin nuoli ja alkoi pikamarssin
ympäri tupaa. Hänen otsasuonensa paisuivat, ja puujalka paukkui
lattiaan kuin pistoolinlaukaukset. Vihdoin hän pysähtyi Ilman eteen.
Tässä oli linnoitus, joka hänen nyt oli valloitettava.
"Oletko suunniltasi, tyttö?" karjaisi hän kaikkein karheimmalla
äänellään. "Katso tuota miestä", ja näin lausuen hän viittasi Pekkalan
Eerikkiin, "eikö hän todellakaan ole sen arvoinen, että voi astua
vihkituolin eteen."
"Enhän ole sitä kieltänytkään", vastasi nuori tyttö levollisesti.
"Mutta ei minun kanssani."
Nyt kimposi Pekkalan Eerikkikin paikoiltaan.
"Mi... mitä sanot? Enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Tahi mikä minussa on
vikana?"
"On montakin vikaa", vastasi Ilma vakavasti, "mutta ennen kaikkea olet
ahne ja ilkeä alustalaisillesi. Joku sanoi minulle, että pian kidutat
minut nälällä kuoliaaksi, jos saat minut vaimoksesi."
Polttava puna lensi Pekkalan Eerikin kasvoille. Hän yski hetkisen eikä
tiennyt mitä sanoa.
Saatuaan nähdä, miten kosija joutui tappiolle, saapui Yrjö-ukko avuksi
apujoukkoineen.
"Ne ovat vain pahoja puheita", sanoi hän.
"Sitä ne eivät ole", vastasi nuori tyttö. "Koko pitäjä siitä puhuu ja
tietää sen."
"Mutta olkoon miten hyvänsä", vastasi Yrjö Kinnunen. "Pekkalan Eerikki
sinun on otettava mieheksesi."
"Sinä olet siis myynyt minut kuin kauppatavaran. Mutta tiedä, että
siitä ei tule mitään."
"Mutta Onnille, tuollaiselle kirkonrotalle, sinä olet myynyt itsesi",
sanoi nyt kosija vuorostaan kiivaasti.
"Niin, minä olen myynyt itseni hänelle ja hän minulle", vastasi nuori
tyttö, "Ja jos hän olisi täällä, niin olisipa hän yhtä komea kuin
isoisäkin, sillä hänelläkin on mitali!"
Tytön viimeisiä sanoja lausuessa ponnahti Yrjö Kinnunen muutamia
askeleita taaksepäin.
"Mitali! Onnilla mitali! Hah -- haa, nyt on minun vuoroni nauraa."
Ja Pekkalan Eerikkikin nauroi.
"Se on totta", vastasi Ilma. "Jussikin sai mitalin samalla kertaa."
Sen jälkeen Ilma kertoi mitä Vappu oli puhunut. Hänen lopetettuaan
lausui Yrjö Kinnunen miettiväisenä:
"Niin, niin, Lapualla oli kauhea taistelu, ja porilaiset
kunnostautuivat kaikkein enin. Niin, niin, voi olla mahdollista. Hm!"
Nähtyään ukon mielialan muutoksen sanoi Pekkalan Eerikki:
"Sitten kai minulla ei ole enää syytä avata teidän oveanne, isä Yrjö."
Yrjö oli pahemmassa kuin pulassa. Vihdoin hän keksi hyvän ajatuksen.
"Kuule nyt", sanoi hän rikkaalle kosijalle, "ensiksikään ei ole aivan
varma, että Antti on oikeassa, ja toiseksikaan", nyt hän kuiskasi
kosijan korvaan, "ei ole varma, että Onni enää tulee kotiin sodasta."
"Voitte olla oikeassa, Yrjö-vaari", sanoi kosija, ja hänessä heräsi
uusi toivo.
"Siksi arvelen, että kernaasti voimme lykätä naimasuunnitelmat sodan
loppuun. Vai miten?"
"Mi-miten tahdotte, Yrjö-vaari", vastasi Pekkalan Eerikki taipuvaisena.
"Minä suostun siihen."
Hän otti sen jälkeen hattunsa ja rupesi lähtemään, mutta peräytyi
ovelta takaisin kalmankalpeana ja huudahti:
"Herra Jumala! Herra Jumala! Venäläisiä, venäläisiä!"
* * * * *
Partioretkeläisten saavuttua "Varassaareen" puettiin Onni ja Jussi
jälleen sotilaspukuihin. Mitalinsa he olivat kumpikin paetessaan
kiinnittäneet nauhaan ja ripustaneet kaulaan lähimmäksi ruumistaan.
Nämä olivat heille kauniita ja kalliita muistoja, joita he eivät
mitenkään tahtoneet kadottaa.
Levättyään parisen tuntia ja virkistyttyään hieman ponnistuksistaan
läksivät he kiertelemään saarta. Tosin olisi Onni suoraapäätä halunnut
rientää hänelle niin rakkaaseen sotilastorppaan, jonka turvekaton
saattoi eroittaa läntisen rannan puitten välistä, mutta hänen täytyi
vielä malttaa mieltään jonkun verran. Roth aikoi tehdä retkeilyn
ympäristöön, ja hänen oli kai tehtävä seuraa.
Jussin puhellessa muutamain kotikylän tuttujen kanssa käveli Onni yksin
saaren läntistä rantaa katsellen alakuloisena kohti pientä
sotilastorppaa, jonka piipusta vaaleansininen sauhu kieri taivasta
kohti. Mutta yhtäkkiä hänen mietteensä keskeytti miehevä ääni:
"Mitäs siinä niin surkean näköisenä kuljet. Mikä sinulle on tullut?"
Onnin kohottaessa päätään seisoi vääpeli Roth hänen edessään.
"En... en... ajattele juuri mitään", änkytti nuori sotilas ja
punastui korviaan myöten.
"Etpä vaan! Totta totisesti punastuit kuin nuori tyttö", keskeytti Roth
hilpeästi. "No, no, sellaista kai ajattelitkin?"
Onnin koettaessa puolustautua keskeytti vääpeli hänet lausuen:
"No no, jättäkäämme se asia. Tuleppa nyt kertomaan minulle
seikkailuistanne."
Onnin lopetettua kertomuksensa hykersi vääpeli käsiään pelkästä
tyytyväisyydestä ja huudahti:
"Voisinpa minä antaa mitaleja, niin olis teillä kummallakin vielä
toinen rinnassanne. Mutta kuka on se punatukkainen, josta puhuit?"
"Muuan Rajalahden talonpoika."
"Tiedätkö, miksi hän on antautunut viholliselle?"
"Luulen tietäväni sen", vastasi Onni viivytellen. Ja sitten hän kertoi
koko jutun Niilon onnistumattomasta kosimisesta.
"Onko hän myöskin kierosilmä?" kysyi vääpeli.
"On."
"Siinäpä se. Heti tultuani tänne näin tuollaisen otuksen piilevän
rantapensaissa. Annoin hänen olla alallaan, koska luulin, että hän
pelkäsi minun pistävän kiväärin hänen käteensä ja pakoittavan tulemaan
mukaani. Tuo konna on vakoillut olinpaikkaani ja ilmiantanut sen
vihollisille. No no, toivonpa saavani hänet vielä kerran käsiini. Mutta
kuuleppa, Onni, asiasta toiseen. Olen kuullut kerrottavan, että Yrjö
Kinnusen pojantytär rakastaa sinua. Onko asia niin?"
"Kyllähän se niin on", vastasi Onni.
"Rakastatko sinäkin häntä?"
"Kyllähän minä."
Samassa kavahti vääpeli Roth pystyyn ja ojensi Onnille kätensä
huudahtaen:
"No hitto vieköön, ota hänet silloin myöskin vaimoksesi. Sinähän olet
oiva poika niin kauniille tytölle!"
"Mutta... mutta..." änkytti Onni nolona, "vanha Yrjö ei siihen
suostu!"
"Miksi ei?"
"Siksi että minä olen köyhä."
"Se vanha kettu. Mutta kyllä minä opetan hänet suostumaan."