Toisena päivänä juuri ennen lähtöä meni Onni jälleen läntiselle
rannalle luoden kaipaavia katseita hauskaa pikku torppaa kohti.
Seisoessaan siinä syvissä ajatuksissaan huomasi hän äkkiä pienen
aluksen lähenevän saarta. Se liiti nopeasti juuri kohti sitä paikkaa,
missä Onni seisoi.
Suuri oli Onnin hämmästys, kun hän veneen tultua lähemmäksi huomasi
soutajan naiseksi. Voimakkain vedoin hän souti kohti rantaa. Vihdoin
hän tunsi siinä istujan Vappu-muoriksi.
"Jotakin on varmaan tapahtunut, koska eukko noin rientää", ajatteli
Onni itsekseen. "Mutta mitä?"
Pian kolahti veneen kokka rantaan, ja yhdellä hyppäyksellä oli
Vappu-muori maalla.
"Mitä näen, Onni", huudahti hän iloisena. "No, olipa hyvä, että sinut
tapasin. Minulla on sinulle oikein tärkeää ilmoitettavaa. Mutta
katsoppa miten mitali sinua kaunistaa. On varmaa, että Yrjönkin suu on
hyvällä paikalla, jahka saa sinut nähdä."
"Luuletteko niin, Vappu-muori?" kysyi Onni, ja hänen entinen
hilpeytensä alkoi palata.
"Luulen kylläkin, mutta nyt minulla on pieni uutinen sinulle
kerrottavana."
Samassa tuli eukon ilme niin vakavaksi, että Onni peljästyen huudahti:
"Mitä sitten on tapahtunut, Vappu, koska olette niin ylen juhlallisen
näköinen?"
"Niin, Yrjö tahtoo heti naittaa Ilman Pekkalan Eerikille."
"Pekkalan Eerikille", huudahti Yrjö hämmästyneenä, "milloin on ollut
puhetta siitä?"
"Heti lähdettyäsi sotaan." Ja Vappu kuvasi tarkoin käyntinsä Rajalahden
torpassa vakuuttaen, että Ilmaan ei pysty Yrjö Kinnusen enemmän kuin
Pekkalan Eerikinkään rukoukset. "Siksi ei sinun tarvitse ollenkaan
peljätä", sanoi hän lopuksi, "että tuo kitupiikki veisi hänet sinulta."
Eukon viimeisissä sanoissa oli sellainen äänenpaino, että se sai Onnin
levottomaksi. Hän kysyi sen vuoksi:
"Miksi puhutte niin, Vappu-muori? Onko mitään muuta tapahtunut?"
"No, poikaseni, älähän peljästy, ei kai se ole niin vaarallista. No
niin, kuulehan sitten. Poikettuani sotilastorpasta metsäpolulle näin
väkijoukon, joka piiloutui pensaihin. Huomasin selvästi, että se oli
sotaväkeä, mutta en voinut ensiksi huomata, olivatko ne venäläisiä
vaiko suomalaisia. Pian kuitenkin tunsin heidät vihollisiksi.
Kätkeydyin niin hyvin kuin voin ja huomasin nyt punatukka Niilon noin
kahdenkymmenen sotilaan etunenässä kulkevan Yrjö Kinnusen kotia kohti.
Minä..."
"Niilon", keskeytti Onni jyrisevällä äänellä. "Niin, tuo konna on
tullut salmen poikki ja viholliset hänen mukanaan!"
"Niin, Onni, se on totinen tosi. Nähtyäni tuon heittiön vihollisten
joukossa aavistin hänellä olevan konnanjuonia. Päätin sen vuoksi
ilmoittaa vääpelille vaarasta ja nyt olenkin kohdannut sinut. Oli onni,
sillä..."
"Kiitos, kiitos, Vappu-muori!" huudahti Onni ja tarttui eukon molempiin
käsiin. "Jos onnistun pääsemään kaikista koetuksista, jotka ovat
edessäni, on teillä oleva leipää ja lepoa kuolinpäiväänne asti."
"En tee sitä oman voittoni vuoksi", vastasi kelpo eukko, "vaan siksi
että pidän sinusta ja Ilmasta ja vihaan pahuutta. Mutta nyt kiiruhda
sinne mahdollisimman nopeasti!"
Näin sanoen Vappu-eukko riensi jälleen veneeseen, viittasi
ystävällisesti jäähyväisiksi ja sousi kaikin voimin mantereelle.
Onni taasen kiiruhti mahdollisimman nopeasti vääpeli Rothin luo ja
selvitti muutamin sanoin mitä eukko oli kertonut ja lausui pelkäävänsä,
että punatukka Niilo pääsisi ennen heitä.
"Ole rauhassa, poikani", vastasi vääpeli levollisena, "ennen meitä hän
ei pääse."
Hetkisen kuluttua oli suurin osa Rothin joukosta matkalla mantereelle.
9.
Pekkalan Eerikin huuto: "Herra Jumala, venäläisiä, venäläisiä", oli
kovin kauhistuttanut Yrjö Kinnusta ja Ilmaa, mutta ainoastaan
hetkiseksi.
"Ah, se ei varmaankaan ole niin vaarallista", vastasi vanha soturi
hieman toinnuttuaan, "missä niitä on?"
"Tuolla, tuolla", huusi Pekkalan Eerikki ja viittasi pieneen
puutarhatilkkuun. "Kas vaan, tuolla ne tulevat."
Yrjö Kinnunen oli sillä välin mennyt ikkunan ääreen.
"Niin, tuolla niitä lurjuksia on. Sulkekaa hyvin ovet. Hyväpä että saan
vielä kerran temmeltää heidän kanssaan!"
"Mitä!" huudahti Pekkalan Eerikki, ja hänen katseensa ilmaisi sillä
hetkellä mitä syvintä epätoivoa. "Aiotte tapella niin monen kanssa? Te
yksin."
"_Minä yksin_", huudahti Yrjö vanhus korostaen viimeistä sanaa.
"Etkös sinäkin ole mukana, emmekö voisi pidättää heitä, kunnes Roth ja
Spof kuulevat laukaustenvaihdon ja rientävät avuksemme! Kiiruhda, Ilma,
ja ota kiväärit. Ne ovat latingissa. Luoteja ja ruutia voit ottaa
isosta arkustani."
Pahemmassa pulassa ei Pekkalan Eerikki ollut koskaan ollut. Sydämessään
hän kirosi sitä hetkeä, jona astui Kinnusen Yrjön kotiin.
"Kas tässä", sanoi Yrjö ja ojensi Eerikille pyssyn.
Pekkalan Eerikki vetäytyi taaksepäin ottamatta vastaan kivääriä. Nyt
hän ei välittänyt halveksivista silmäyksistä, joita Yrjö loi häneen.
"Mikä hitto sinua vaivaa?" huusi vanha soturi suuttuneena. "Miksi sinä
et tahdo..."
"Rikas Pekkalan Eerikki on raukkamainen pelkuri", sanoi Ilma
ivallisesti.
"Minä en tahdo tapella, sillä minä olen rauhan mies", vastasi rikas
talonpoika ja vetäytyi yhä kauemmaksi nurkkaan.
"Niin, niin", vastasi nuori tyttö halveksivaisesti. "Kun on kysymys
torppareista ja niistä raukoista, jotka ovat sinulle velkaa, niin
karjut villipetoakin pahemmin ja olet kiveäkin kovempi. Isoisä, nyt
näet, minkä raukan tahdoit antaa minulle mieheksi."
"Eikä hän siksi pääsekkään", huudahti Yrjö Kinnunen vihaisesti, "mutta
tapella hänen täytyy."
Pekkalan Eerikki oli vetäytynyt nurkkaan niin pitkälle kuin taisi.
"Kas niin, ota pyssy nyt!" huusi Yrjö ja kävi kauhistuneen miehen
kimppuun.
Mutta tämä torjui molemmin käsin huutaen: "Minä en osaa ampua! Minä en
ole koskaan opetellut ampumaan!"
"Se ei ole ollenkaan vaikeata. Minä näytän. Opit muutamissa
minuuteissa."
"En, en, en, en!" huusi rikas talonpoika kauhusta käheällä äänellä ja
teki käsillään torjuvia liikkeitä.
"No, seiso sitten siinä, raukkamainen pelkuri", karjui Yrjö Kinnunen,
"mutta muista minun sanani, että joka raukkamaisena ensiksi karttaa
vaaraa, sitä se myös ensiksi kohtaa."
Venäläiset olivat sillä välin hiipineet lähemmäksi sotilastorppaa.
Sotamiesten takana kulki punatukka Niilo.
Nähtyään aamupäivällä joukon veneitä risteilevän Näsijärvellä arveli
hän Rothin ja Spofin olevan partioretkillä, jonka jälkeen hän päätti
tehdä uskaliaan retkensä pientä sotilastorppaa vastaan.
Pahimmillakin rikollisilla on hetkiä, joina heidän parempi "minänsä"
pääsee voitolle, ainakin vähäksi aikaa. Niin oli Niilonkin laita. Hän
oli rikollinen pahinta laatua, sillä hän oli isänmaanpettäjä. Kauan hän
oli koettanut nukuttaa omantunnonnuhteita, ja aluksi se oli hänelle
onnistunutkin.
Mutta nyt tullessaan tuottamaan tuhoa pienelle sotilastorpalle rupesi
hän hetkiseksi epäröimään. Hän oli jo kutsumaisillaan pois
hiiviskelevät sotilaat, mutta silloin Onnin kuva äkkiä ilmeni hänen
eteensä. Hän oli näkevinään hänen kuiskivan helliä sanoja Ilman
korvaan, ja äkkiä hänen kostonhimonsa heräsi uuteen eloon.
Ja hän käski sotilaita hyökkäämään torppaa vastaan. Itse hän tuli
viimeisenä, sillä hän tunsi vanhan Yrjön päättäväisyyden ja pelkäsi
hänen tarkasti ampuvan kiväärinsä luotia.
Venäläiset lähestyivät jokseenkin huolettomina suljettua ovea aivan
kuin olisi ollut kysymys rauhallisesta vierailusta.
He naputtivat, mutta kukaan ei avannut. He jyskyttivät, mutta tulos oli
sama. Sen jälkeen he koettivat kiskoa ovea auki, mutta se oli niin
lujasti kiinni, että kaikki yritykset olivat turhat.
Kiväärinperät saivat sitten tehdä palvelustaan, mutta sekään ei
auttanut.
Eräs sotamiehistä meni ikkunan ääreen. Mutta kun häntä samalla kohtasi
kaksi uhkaavaa pyssynsuuta, vetäytyi hän nopeasti syrjään ja riensi
Niilolle kertomaan näkemiänsä.
"Ampukaa pari laukausta ilmaan, niin varmaankin he taipuvat", sanoi
punatukkainen. Mutta kun tämäkään kehoitus ei tuottanut tarkoitettua
tulosta, huusi hän suuttuneena:
"No lähettäkää heille tervehdys ikkunasta, niin saamme nähdä, mitä se
vaikuttaa."
Pekkalan Eerikki parka oli, kuten edellä mainittiin, tulisessa
tuskassa. Venäläisten ensi laukausten pamahtaessa hän päästi hätähuudon
ja olisi kellähtänyt selälleen, jollei seinä olisi ottanut vastaan.
Vielä pahemmin kävi, kun uudelleen ammuttiin. Eräs venäläisten
luodeista lensi seinään ainoastaan pari tuumaa hänen päänsä
yläpuolelle. Sydäntäsärkevä huuto, ja Yrjö ja Ilma kuulivat raskaan
ruumiin kaatuvan lattiaan.
Rikas Pekkalan Eerikki oli mennyt paljaasta kauhusta tainnoksiin.
"Olkoon siinä", sanoi Yrjö Kinnunen, kun Ilma aikoi rientää taintunutta
auttamaan.
"Mutta jos hän kuolee, isä", huudahti nuori tyttö säälien.
"Mitä joutavia. -- Sen sijaan että olisi ollut hyödyksi, tuo möhkäle
nyt lepää tuossa ja..."
"Nyt näet, isä, ettei hän kelpaa minun miehekseni... Toistapa olisi jos
Onni olisi täällä..."
Samassa lensi luoti ikkunan yläosasta ja tunkeutui vastakkaiseen
seinään.
"Kah, nyt alkaa tulla täysi tosi", huudahti Yrjö. "Käy rinnalleni,
Ilma, ja rupea lataamaan. Näytänpä miten suomalainen ennen vanhaan
ampui ja ampuu vieläkin, vaikka on jo vanha ja harmaa."
Ja Yrjö Kinnunen, soturivanhus kolmannen Kustaan loistavilta päiviltä,
näytti, että hänen jänteissään vieläkin oli voimaa ja katseessaan
tarkkuutta.
Ennen pitkää hän oli kaatanut maahan kolme venäläistä soturia, mutta
itse hän ei ollut saanut naarmuakaan.
Kun kaatuneiden toverit huomasivat tämän, alkoivat he nurista. Niilo
käski keskeyttämään ampumisen.
Kun punatukkainen oli ottanut mielenvahvistusta viinapullosta, meni hän
yksin ikkunan ääreen, josta näkyivät Yrjön harmaat hapset.
"Tule tänne, Ilma, niin saat nähdä, ketä meidän on kiittäminen tästä
pienestä seikkailusta."
"Niilo", huudahti nuori tyttö, "voiko se olla mahdollista."
"Onpa kylläkin", vastasi Yrjö. "Olen nähnyt, miten tuo lurjus on koko
ajan puutarhan takaa piilosta jaellut käskyjään. Juuri hän on tuonut
venäläiset tänne, mutta kyllä minä..."
Yrjö ei puhunut loppuun, vaan nosti kiväärin silmälleen.
Ilma syöksähti kuitenkin väliin ja huudahti:
"Isoisä", sanoi hän moittivalla äänellä, "ei ole sotilastavan mukaista
aseettoman miehen surmaaminen."
"Hän piiloittaa kyllä vaatteissaan aseita", väitti ukko. "Mutta
tahdonpa kuulla, mitä hänellä on sanomista."
Tultuaan niin likelle, että Yrjö saattoi kuulla hänen äänensä, sanoi
Niilo:
"Etkö ammu, jos tulen keskustelemaan kanssasi."
"En, sinä et ansaitse laukausta kunniallisen miehen kivääristä",
vastasi vanha Yrjö.
Punatukkainen ei ollut kuulevinaan näitä ivallisia sanoja, Tultuaan
lähemmäksi hän sanoi:
"Tiedät kenties, mitä varten olen tänne tullut?"
"En tiedä enkä myöskään siitä välitä", vastasi Yrjö Kinnunen jyrkästi.
Hieman nolostuneena vastasi punatukkainen:
"Minulla on sama asia kuin viimekin kerralla."
"Silloin saat myös saman vastauksen."
"Mutta ajattele tarkoin, Yrjö-vaari. Jos pysyt edelleen kiellossasi,
niin ei tuvastasi ole illalla puupalaakaan jäljellä."
"Jumala ohjaa meidän kohtaloitamme. Ilman hänen tahtoaan ei
varpunenkaan putoa maahan. Me olemme hänen turvissaan."
Olisi luullut tällaisen hurskaan luottamuksen vaikuttavan Niiloon,
mutta turhaan.
"Nyt puhut tyhmyyksiä, ukko", vastasi punatukkainen, ja jääkylmä
hymyily väreili hänen suupielissään. "Sinä olet tullut lapseksi
uudelleen, eikä muutoin voi ollakaan, koska olet jo haudan partaalla."
"Juuri sen vuoksi en sinua pelkää, petturi!" karjui Yrjö Kinnunen ja
ojensi pyssynsä punatukkaista kohti. "Kuule minun sanani: niin kauan
kuin on vanhurskas Jumala, joka meidät tuomitsee tekojemme mukaan, niin
totta hän myöskin sinut tuomitsee, viheliäinen konna!"
"Vai niin, sinä et siis tahdo suostua ehdotukseeni!" sanoi Niilo
kylmästi, vastaamatta Yrjön sanoihin.
"En, vaikka sinulla olisi kaiken maailman rikkaudet, sillä sinä olet
isänmaankavaltaja."
"Onko tämä viimeinen sanasi?"
"On."
"No, hyvä. Silloin saat syyttää itseäsi, härkäpää!"
Näin sanoen Niilo vetäytyi takaisin, ja muutamien minuuttien kuluttua
alettiin sotilastorppaa jälleen ampua, mutta entistä ankarammin.
10.
Heti noustuaan maihin pyysi Onni vääpeliltä, että saisi kiiruhtaa
edeltäpäin venäläisten uhkaamalle paikalle.
"Niin, mutta ota mukaasi vähintään viisitoista miestä sille varalle,
että eukko olisi nähnyt väärin", vastasi Roth.
Onni arveli vääpelin olevan oikeassa. Valittuaan sen vuoksi reippaimmat
talonpojista ja sotilaista hän kiiruhti sotilastorpalle.
Ainoa, joka pysyi hänen tasallaan, oli Jussi. Vihdoin hänkin pysähtyi
ja huudahti:
"Mutta tuhat tulimaista, jos tällä tavalla kiiruhdat, niin väsymme pian
emmekä voi taistella niin reippaasti kuin tarvitaan."
"Olet oikeassa", lausui Onni ja rupesi kulkemaan hiljempaa. Heidän
odotettuaan jäljessä tulevaa joukkoa kävi marssi tavallisessa tahdissa.
Sateen liottama maa hidastutti marssia, mutta vihdoin alkoi kuitenkin
sotilastorpan turvekatto häämöittää kaukaa puiden välistä.
"Nyt olemme vihdoinkin perillä", puhisi Jussi ja katseli pyssyään.
Hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisiä sanoja, kun kuului laukaus
torpasta päin.
"Mitäs sanoin", huudahti Onni säpsähtäen. "Vappu-muori ei ole nähnyt
peikkoja selvällä päivällä. Tuo viheliäinen on jo ehtinyt sinne! Nyt ei
enää ole vitkastelemista."
Ja yli kivien ja kantojen hyökkäsi pieni suomalainen joukko
pikamarssissa.
Uudistunut laukausten vaihto oli herättänyt Pekkalan Eerikin
tajuihinsa. Samalla häntä rupesi myöskin hävettämään ja hän hypähti
pystyyn ja huudahti:
"Minä olen viheliäinen raukka, kun en voi edes auttaa teitä
puolustautuessanne..."
Enempää hän ei ehtinyt. Venäläisten luoti lävisti samassa hänen
sydämensä ja sammutti silmänräpäyksessä hänen elämänsä, Nyt vuosi
tuvassa ensi kerran veri tässä taistelussa.
"Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", kuiskasi nuori tyttö,
kumartui nuorta miestä kohti ja levitti liinan hänen kasvoilleen.
Tämä hänen osanottavaisuutensa sai myöskin palkintonsa, sillä juuri
hänen kumartuessaan Pekkalan Eerikin yli suhahti toisen luoti aivan
hänen ylitsensä, niin että hänestä olisi aivan varmaan tullut toinen
uhri, jos hän olisi seisonut suorana.
Samassa huudahti Yrjö Kinnunen väsyneellä äänellä:
"Minä olen haavoittunut."
Ilma kirkaisi ja hyökkäsi esiin, niin että juuri paraiksi ehti ottamaan
ukon käsivarsilleen.
Melkein samassa silmänräpäyksessä näkyivät Niilon vastenmieliset kasvot
ikkunassa.
"Ah, nyt hän on minun", huusi hän riemuiten itsekseen ja hyppäsi
ketterästi tupaan, kiskaisi Ilman luokseen, niin että Yrjö-vanhus, joka
menetti tukensa, kaatui valittaen lattialle.
Turhaan nuori tyttö pyysi ja rukoili. Punatukkainen oli taipumaton.
Silmänräpäyksessä oli ovi avattu.
"Auttakaa minua kantamaan hänet metsään", sanoi punatukkainen
sotamiehille. "Sitten pääsette ryöstämään mielin määrin."
Mutta tuskin olivat venäläiset ehtineet puutarhatilkun puoliväliin, kun
näytelmä yhtäkkiä muuttui.
Joka taholta hyökkäsi talonpoikia ja porilaisia sotilaita vihollisten
kimppuun, ja etunenässä olivat Onni ja Jussi.
Punatukkainen oli heti tajunnut tilansa vakavuuden. Hän näki Onnin
hyökkäävän vastaansa, ja hänen huulensa vääntyivät julmaan hymyyn.
Ilma lepäsi pyörtyneenä hänen käsivarsillaan. Ajatuksen nopeudella hän
veti esiin puukkonsa. Hän nosti sen turvatonta tyttöä kohti, ja koko
hänen rajaton mustasukkaisuutensa keskittyi tähän huudahdukseen:
"Koska en voi häntä saada omakseni, niin ei häntä tuokaan saa!"
Onni päästi sydäntäsärkevän huudon, hänen pajunettinsa teki umpimähkään
puoliympyrän; hän kuuli miten jokin sitä vastaan kilahti, ja
katsoessaan eteensä näki hän Niilon puukon maassa Ilman vieressä.
Sattuman oikku auttoi häntä viimeisessä hetkessä torjumaan Ilmalle
tarkoitetun kuoliniskun.
Samassa silmänräpäyksessä kun hänelle onnistui iskun torjuminen, oli
Jussi takaapäin heittäytynyt punatukkaisen kimppuun. Molemmat
taistelijat piehtaroivat maassa, mutta vihdoin voitti vahvempi Jussi ja
pani polvensa punatukkaisen rinnalle kuristaen häntä kurkusta.
Niilon kasvot olivat melkein mustanpunaiset Onnin tullessa esille.
"Päästä hänet", sanoi Onni. "Heti vääpelin saavuttua saa hän kyllä sen
palkan, jonka jokainen isänmaanpetturi on ansainnut."
Vastarintaa tekevät venäläiset sotamiehet surmattiin, toiset
vangittiin.
Kun vääpeli Roth puolen tunnin kuluttua ehti paikalle, osoitti Onni
sidottua, raivoissaan sihisevää punatukkaista.
"Kas tuossa lepää isänmaanpetturi", sanoi hän. "Hänet tavattiin aivan
teossa."
"Tiedät kyllä minkä palkan hän saa", sanoi Roth ja meni Niilon eteen.
"Valmistaudu kuolemaan. Saat puoli tuntia armonaikaa."
Punatukkainen vastasi ainoastaan kauheasti kiroten, menipä hänen
rohkeutensa niinkin pitkälle, että hän sylki vääpeliä kasvoihin.
Tämä ei kuitenkaan siitä välittänyt, vaan poistui täysin rauhallisena.
Ilma oli kannettu tupaan, jonne Yrjö-vanhus, joka oli saanut luodin
vasempaan olkapäähänsä, myöskin pian saapui.
"Miten ihmeessä ovat asiat?" kysyi vanhus.
Hiukka seisoi hänen vierellään ja kertoi taistelun lopusta.
"Onni on siis meidät kaikki pelastanut", sanoi Yrjö Kinnunen hiljaa,
nähtävällä ponnistuksella.
"On."
Vanhan soturin kasvoille nousi polttava puna.
"Missä hän sitten on?" kysyi hän muutamia minuutteja epäröityään.
"Hän saapuu, kun vain punatukka Niilo on saanut ansaitun
rangaistuksensa."
Tämän tiedon saatuaan Yrjö hengähti helpommin.
Kun Rothin määräämä aika oli tullut, ripustettiin Niilo vannomisistaan
ja vastalauseistaan huolimatta lähimpään puuhun. Hänen kuolemansa
varoitti kaikkia käymästä hänen jälkiään.
Tämän jälkeen Onni kiiruhti tupaan. Rinnallaan hän kantoi kunniamerkkiä
Lapuan taistelusta. Saatuaan sen nähdä käänsi Yrjö pois päänsä
hetkiseksi.
Mutta katkeruus, joka vieläkin asui hänen sielussaan, hävisi pian ja
nähdessään Ilman toipuvan pyörryksistä ja rientävän Onnin rinnalle,
liitti ukko heidän kätensä siunaten yhteen.
Onni otti sittemmin osaa kaikkiin taisteluihin, ja rauhanteon jälkeen
hän tuli kotiin korpraalina, kaksi kunniamerkkiä rinnassaan.
Nuorten häät vietettiin kaikella sillä upeudella, minkä Yrjö Kinnunen
voi hankkia, eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä, että oli antanut
tyttärensä miehelle, jota ennen niin halveksivasti oli nimittänyt
kirkonrotaksi.
Kun Kamenski sittemmin lähetti eversti Sabanejeffin Näsijärvelle,
täytyi urhoollisen Rothin ja hänen toverinsa Spofin väistää ylivoimaa.
Jos heitä olisi ajoissa autettu, ei Rajevskin taitavalle
jälkeläisellekään olisi onnistunut jo niin suureen ahdinkoon joutuneen
venäläisen sotavoiman pelastaminen.