RAJALAHDEN TORPPA
Kertomus viimeisestä Suomen sodasta
Kirj.
J. O. ÅBERG
Mailta ja meriltä 28.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
1.
Eräänä kauniina, leppoisana kesäiltana 1808 kulki kolme miestä
varovasti hiipien pitkin Näsijärven läntistä rantaa. Meidän nyt ensi
kerran tehdessämme heidän tuttavuuttaan olivat he saapuneet punaiseksi
maalatun sotilastorpan lähistölle, jonka pieni hyvin hoidettu
puutarhapalanen ulottui vesirajaan asti.
Pieni torppa oli parisataa kyynärää Rajalahden kylän eteläpuolella, ja
tämä taas oli aivan lähellä Näsijärven pohjoisinta päätä.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Sen pitkät säteet kultasivat
Ruoveden kirkontornin, tanssivat hilpeästi Näsijärven väreilevällä
pinnalla, tunkeutuivat leikkien metsien kätköihin ja valaisivat
sammuvalla hohdollaan pienen sotilastorpan turvekattoa ja pienen
puutarhatilkun kukkia. Jätettyään viimeisen jäähyväissuudelman ne
katosivat, hetkisen kuluttua taas tervehtiäkseen samoja esineitä
hehkuvilla aamusuudelmillaan.
Kolme miestä, kaikki suomalaisia, pysähtyi vähän matkan päähän torpasta
osittain nuorta metsää kasvavalle, osittain autiolle maakielekkeelle,
joka pisti vain viidenkymmenen kyynärän päähän ulapalle päin. Tältä
ylen kapealta kaistaleelta oli näköala kuitenkin vapaa; pohjoiseen
näkyi edelleen Ruovettä, etelään Kurua sekä vielä sen eteläpuolella
olevia seutuja. Idässä taas siintivät avarat vedet monimuotoisine
vaihtelevine saarineen ja luotoineen, ja näiden takana oli
epäsäännöllinen itäinen ranta kylineen, yksityisine rakennuksineen,
vainioineen, niittyineen ja metsineen, joiden yläpuolelle siellä täällä
kirkontornin kapea huippu kohosi kohti taivasta kuin sanaton rukous
kaiken elämän alkuunpanijalle, tahi kevyt sininen sauhu liiteli ylös
milloin nopeissa, milloin hitaissa kiemuroissa.
Auringonsäteiden kadotessa itäisten metsien taakse näkyivät ääriviivat
vastakkaiselta rannalta vielä selvempinä.
Rotevin kolmesta miehestä oli mennyt maakielekkeen päähän asti. Pienet
laineet melkein koskettelivat hänen jalkojaan. Hänen takanaan seisoi
hänen hieman pienempi seuralaisensa ja kauempana niemekkeellä kolmas
henkilö, jäntevä ja luiseva, supisuomalaisen miehen perikuva.
"Katsokaa", sanoi kielekkeen päässä oleva mies ja viittasi järvelle,
"kauniimpaa seutua ei tässä maassa ole, ja pian kuitenkin vihollisen
saaliinhimoiset laumat ovat sitä tuhoamassa ja..."
"Mutta sitähän meidän on estettävä", sanoi toveri.
"Niinpä niin", lisäsi toinen ja tarttui asetoverinsa käteen, "minä
kyllä tiedän, että sinä, Spof, et väisty, milloin tosi on edessä.
Suuresti minua lohduttaa myöskin se, että kansa tukee meitä niin paljon
kuin mahdollista. Etkö sitä usko?"
"Sen tahdon uskoa", vastasi Spof, "muutoin meidän hankkeestamme ei
olisi juuri mihinkään."
Kielekkeen päässä seisova roteva mies oli vääpeli Roth Porin
rykmentistä ja Ruoveden komppaniasta, jota historioitsija on nimittänyt
"urhoollisten kehdoksi ja opinahjoksi tässä sodassa."
Lapuan tappelun jälkeen rupesi Roth harkitsemaan rohkeaa suunnitelmaa.
Partioretkiä tekemällä olisi viholliselle tuotettava mahdollisimman
paljon vahinkoa. Hänen samanmielinen toverinsa suostui ehdotukseen, ja
Adlercreutz, joka ymmärsi miten sovelias maa oli tällaiseen
sodankäyntiin, kannatti heti tätä rohkeaa suunnitelmaa.
Roth pyysi ja sai 40 rykmenttinsä sotamiestä, jotka hän itse valitsi.
Kun sanoma retkikunnasta tuli sotamiesten tietoon, koettivat he kaikki
kilvan päästä mukaan, sillä vaarat ja seikkailut, mutta samalla suuri
kunnia odotti näitä urhoollisia miehiä, onnistuisivatpa he
yrityksissään tahi eivät.
Huomattava on kuitenkin tässä asiassa, että vääpeli Roth ja hänen
reipas toverinsa Spof eivät saaneet pienintäkään kunnianosoitusta
siitä, että olivat saattaneet venäläisen kenraali Rajevskin sellaiseen
ahdinkoon, että se oli vähällä aiheuttaa koko venäläisen sotajoukon
hajaantumisen. Tiedot, joihin meidän historioitsijamme nojautuvat,
eivät myöskään, omituista kyllä, ole saadut ruotsalaisista eikä
suomalaisista, vaan venäläisistä lähteistä.
Tämän urhoollisen pikku joukon etunenässä läksivät Roth ja Spof
Lapualta, saatuaan vanhoista varastoista mukaansa aseita noin sadalle
miehelle.
Ylen vaivalloisen marssin ja monien seikkailujen jälkeen metsissä
onnistuivat he vihdoin pääsemään ohi venäläisten Alavudelle
sijoittuneen sotavoiman.
Hävitettyään muutamia venäläisten kuormastoja ja muutoin
tuotettuaan Rajevskille monia tuntuvia vahinkoja pääsi Roth vihdoin
vihollisten sotavoiman selkään. Hänen menestymisensä vaikutti senkin,
että rahvas tarjoutui hänen palvelukseensa, niin että reipas Roth oli
muutamassa päivässä asestanut toista sataa talonpoikaa ja renkiä.
Tultuaan vakuutetuksi, että he olivat saavuttaneet jonkinmoisen
aseidenkäyttämistaidon, ja harjoitettuaan heitä yksinkertaisimpiin
marsseihin läksi hän Näsijärven rannalle, johon odotettiin vesitse
saapuvan useita venäläisiä muonavarastoja. Halki metsien hän oli
lännestä saapunut Rajalahden lähistölle. Koska hänen joukkonsa oli
jonkun verran uupunut pitkistä marsseista, kätki hän sen varmaan
paikkaan, rytöisen metsän suojaan, ja hiipi itse Spofin ja Hiukka
nimisen talonpojan kanssa Rajalasta Rajalahtea kohti hankkiakseen
itselleen tarkempia tietoja vihollisen paikkakunnalla olevasta
sotavoimasta.
Tällä tutkimusretkeilyllä olemme tehneet hänen ja hänen toveriensa
tuttavuutta.
Kun Roth ja Spof olivat hetkisen neuvotelleet keskenään, miten
venäläisten hankkeita voitaisiin mahdollisimmassa määrässä keskeyttää,
viittasi edellinen Hiukan luokseen.
Hiukka, talonpoika Rajalasta, oli oikea suomalainen visakoivu. Paitsi
pitkällekantavaa pyssyään riippui hänen vyöllään pitkä puukko.
"Kuuleppas, Hiukka", virkkoi vääpeli ja viittasi pieneen torppaan, joka
niemekkeen kärjestä näytti niin houkuttelevalta, "tiedätkö, keitä
tuolla asuu?"
"Ka tiedänhän tuon", tuumi Hiukka. "Sehän se vanha Yrjö Kinnunen siellä
asuu poikansatyttären kanssa. Ilma se onkin koko Näsijärven seutujen
kaunein tyttö."
"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen
leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää
naimaiässä."
"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman
jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on
meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."
"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö
Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä
voimme aavistaakaan."
"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa
näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt
ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"
Pian nämä kolme suomalaista olivat pienen puutarhatilkun veräjällä.
"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka
oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili
puujalkaansa.
"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa
taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos,
on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet
vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."
Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia
askeleita ja huudahti:
"Isoisä, me saamme vieraita! Keitä he mahtanevat olla?"
Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin.
Lopuksi hän sanoi:
"Ensimäisenä kulkija on Hiukka Rajalasta. Kumpaakaan toista en tunne."
2.
Alavudella kenraali Rajevski käveli epäröivänä edestakaisin suurimmassa
asuinhuoneessaan. Näkyi selvästi, että hänessä kuohuivat mitä
ristiriitaisimmat tunteet.
Usein hän pysähtyi pöydän ääreen, jossa oli joukko erilaisia karttoja
siitä maasta, jonka valloittamisen hän oli saanut tehtäväkseen. Mutta
vielä useammin hän istuutui ikkunan ääreen, josta näköala Lapuan
tasangoille oli jokseenkin vapaa.
Hyvillä ja täydellisen voiton toiveilla oli Rajevski tullut Suomeen.
Tämä toive näyttikin, ainakin alussa, toteutuvan. Lakkaamattomien pikku
taistelujen perästä vetäytyi kelvoton Klingspor alinomaa pohjoiseen, ja
Luoja yksin tietää, olisiko hän uskaltanut pysähtyä ennenkuin
Tukholmassa tahi Jäämeren rannalla, jollei urhoollinen Adlercreutz
olisi tehnyt asiaan käännettä ja Siikajoella käynyt niin kiivaasti
Rajevskin kimppuun, että hän oli pakoitettu vetäytymään takaisin.
Hänen alipäällikkönsä Balytoffin tappio Revonlahdella ainoastaan
muutamia päiviä Siikajoen tappion jälkeen sai hänet peräytymään yhä
etemmäksi. Heinäkuun 14 päivä oli myöskin kovanonnen päivä Rajevskille.
Itsepäisen vastustuksen jälkeen hänen täytyi jättää jokseenkin vahva
asemansa Lapualla.
Katkerin mielin täytyi ylpeän Rajevskin kiiruhtaa pakoon etelään päin.
Hän pysähtyi, kuten edellä on mainittu, Alavudelle ja asetti
etuvartionsa hyvän joukon alemmaksi Visuvedelle ja Näsijärvelle päin.
Sitäpaitsi hän lähetti partiojoukkoja kaikille ilmansuunnille
helpoittamaan elintarpeitten tuontia.
Juuri nämä tuottivat Rajevskille enin epäröimisen aihetta hänen
levottomana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan. Hänen korviinsa oli
tullut hämäriä huhuja heitä kohdanneista esteistä, ensin hämäriä, mutta
lopuksi varmempia.
"Ei ole mahdollista se, mitä eversti Stolypin kertoi aamulla", huudahti
Rajevski itsekseen ja rupesi samalla astumaan kiivaammin. "Aivan
mahdotonta täytyy olla, että kourallinen sotamiehiä ja talonpoikia
olisi voinut saada aikaan sellaista, mitä Stolypin kertoi. Kolme maitse
ja kaksi vesitse tulevaa kuormastoa anastettu, minä..."
Samassa astui sisään Rajevskin nuorempi ajutantti, kapteeni
Sergejevitsh. Nuori mies oli ylen liikutettu, ja kenraali vavahti hänen
ensimäisestä katseestaan.
"Olisivatko huhut mahdollisesti tosia? Senpähän nyt näemme. Mitä teillä
on sanottavaa, kapteeni?" kysyi hän väkinäisen levollisena.
"Huonoja tietoja, kenraali", vastasi kapteeni Sergejevitsh tuskin
kuuluvalla äänellä.
"Antakaa tulla vaan, olivatpa ne mitä tahansa", kehoitti Rajevski.
"Minun täytyy tietää kaikki."
"Eräs elintarvekuormasto on otettu Visuvedellä, ja pitkäsilta on
poltettu. Kaksikymmentä soturiamme olemme menettäneet."
Tämän ilmoituksen saatuaan Rajevski nosti toisen kätensä otsalle ja
nojasi toisella pöytään.
"Vai niin", sanoi hän vihdoin, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
"Kuka on suomalaisten johtaja?"
"Roth niminen sissi."
"Hänen nimeänsä en ole koskaan kuullut."
"Hän lienee myöskin upseeri Porin rykmentissä. Sitäpaitsi olen myöskin
kuullut kerrottavan..."
"Vielä muutakin", keskeytti Rajevski ja alkoi samalla kulkea kiivaasti
edestakaisin huoneessa.
"Vesilläkin..."
"Vai niin, sielläkin", huudahti kenraali harmistuneella äänellä.
"Milloin tästä tulee loppu! Yhtäkaikki, kapteeni, esille
onnettomuusviestit!"
"Kurun tienoilla otettiin kaksi päivää sitten eräs meidän aluksiamme,
jossa oli viisisataa jauhokulia."
"Ja sitä en ole saanut tietää ennemmin!" huusi Rajevski ja polki
lattiaa.
"Juuri vasta sain sen tietää", vastasi kapteeni Sergejevitsh
levollisena.
"Miksi?"
"Siksi että sanansaattajamme vain mitä suurimmilla ponnistuksilla
kykeni selviytymään vaaroista, joita kapinalliset talonpojat..."
Kuultuaan viimeiset sanat Rajevski hypähti paikoiltaan, katsoi
kapteenia tuikeasti silmiin ja huusi:
"Kapinalliset talonpojat! Mitä sillä tarkoitatte, kapteeni
Sergejevitsh?"
"Koko seutu on kapinassa. Kansa on kaikkialla kuohuksissa."
"Kuka on teille siitä kertonut?"
"Olen itse kokenut."
"Ah, selittäkää."
Kapteeni kertoi silloin seuraavaa:
"Aamulla läksin pikku retkeilylle Tuulijoelle, sata miestä mukanani.
Erääseen paikkaan olivat talonpojat kuitenkin kaataneet metsää
etumurrokseksi, ja koettaessani päästä sen ylitse ympäröi meidät
valtava talonpoikaislauma, jossa oli myöskin melko joukko sotilaita.
Tein voitavani, mutta vihdoin minun täytyi palata menetettyäni puolet
miehistäni. Maa oli karua, ja kun me emme tunteneet sitä niin paljon
kuin olisi tarvinnut päästäksemme ehein nahoin, menetin vielä lisää
miehistöäni. Palattuani puolen tunnin kuluttua oli jäljellä ainoastaan
kymmenen miestä ja..."
"Mikä on hänen nimensä, joka anasti vesitse tulevat kuormastot?" kysyi
Rajevski ankarasti.
"Olen kuullut häntä sanottavan Spofiksi!"
Rajevski ei vastannut mitään pitkään aikaan. Hän oli ruvennut
käyskentelemään nopeasti ympäri huonetta.
"Vai niin", ajatteli hän, "nyt tästä näyttää kaikesta päättäen
muodostuvan tosileikki. Tämä pieni sota on mitä vaarallisin
sotajoukolle, joka ei tarkoin tunne paikkoja. Sitäpaitsi ovat
suomalaiset taitavia tällaisessa sodankäymistavassa, jonka ohella maan
laatu heitä erinomaisesti tukee. Kuulkaapa, kapteeni", jatkoi hän
pysähtyen pöydän ääreen ja laski kätensä mahdollisimman
yksityiskohtaiselle Näsijärven ja sen ympäristön kartalle, "teidän
täytyy oppia tarkoin tuntemaan seutu, sillä..."
Rajevski ei ennättänyt puhua loppuun, ennenkuin ovi aukeni ja toinen
hänen ajutanteistaan astui sisään. Ajutantin takana näkyi punatukkainen
miesolento, joka vilkuili Rajevskiin kavalin katsein.
Kenraali itse peräytyi pari askelta huomatessaan vastenmielisen
olennon.
"Vanki, kenraali", sanoi ajutantti lyhyesti.
"Missä otitte hänet kiinni?"
"Kylän ulkopuolella hänen tarkkaavasti katsellessaan meidän
puolustuslaitoksiamme."
Rajevski viittasi vankia astumaan esille. Tämä totteli heti
osoittamatta minkäänlaista epäröimistä.
Tarkasteltuaan hetkisen punatukkaista aloitti Rajevski kuulustelun.
Sitä kesti sangen kauan.
Kuulustelun loputtua hän hieroi tyytyväisenä käsiään mutisten
itsekseen:
"Nyt en ollenkaan pelkää. Punatukkainen on kyllä pitävä sanansa, sillä
mustasukkaisuus ajaa häntä ottamaan tämän askeleen, ja kun ihminen saa
sen taudin, niin hän on aivan sokea eikä välitä muusta kuin kostosta."
Tunnin kuluttua läksi lähes kahdensadan miehen suuruinen retkikunta
Alavudelta ja samosi eri osastoina etelään päin.
Joukon johtajana oli Rajevskin ajutantti, rohkeudestaan ja tarmostaan
tunnettu kapteeni Sergejevitsh.
Kapteeni itse oli ensimäisessä joukossa ja punatukkainen oli hänellä --
oppaana. Heidän saavuttuaan Virroille hän mutisi itsekseen:
"Nyt, Ilma, saat nähdä, että punatukkainen Niilo, jolle aina olet
nauranut, saattaa kostaa ja tavalla, jota et ole edes uneksinut."
3.
Erittäin pitkän harkitsemisen jälkeen ja nautittuaan mitä pieni
sotilastorppa voi tarjota läksivät Roth ja hänen ystävänsä liikkeelle
vanhan Yrjön heille antamien ohjeiden mukaan.
Pienen sotilastorpan matalasta eteisestä näkyi pieni metsäinen saari
lähempänä itäistä kuin läntistä rantaa. Tätä saarta kansa nimitti
"Varassaareksi."
Nimensä saari oli saanut varasliitosta, joka siellä isännöitsi
vuosisadan ensimäisinä vuosina majaillen eräässä luonnon muodostamassa
rotkossa. Pitkän etsimisen jälkeen oli väestö vihdoinkin saanut vihiä
liiton olinpaikasta. Jotta rohkeat varkaat luulisivat olevansa
turvassa, ei pitkään aikaan oltu tehty mitään heidän vangitsemisekseen.
Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä, noin viikko sen jälkeen kun rohkea
murtovarkaus oli tehty Teiskon kirkkoon, kokoontui kolmen pitäjän väki,
ja heidän onnistui vaivalloisen soudun jälkeen päästä toisten
huomaamatta "Varassaareen".
Täällä he piirittivät luolan suun ja nostivat melun, jolloin rosvot
hyökkäsivät ulos hampaisiin asti asestettuina. Ankara taistelu syntyi.
Kuusi varasta ja yhtä monta talonpoikaa makasi maassa.
Mutta tarkoitus oli myöskin saavutettu. Eloon jääneet varkaat vietiin
lähimpään kaupunkiin, jossa heidät tuomittiin ja mestattiin.
Tähän saareen Yrjö Kinnunen nyt neuvoi Rothia menemään, koska se oli
erittäin sovelias tyyssija samoiluretkillä. Venäläiset eivät sitä
tunteneet, ja luolan suuta olisi tarpeen vaatiessa ollut erittäin
helppo puolustaa. Saaren matalaa itäistä rantaa eivät myöskään mitkään
suuret alukset voineet lähestyä.
Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse
ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun
asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.
Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30
venettä, joista toiset olivat varsin isoja.
"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat
päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä
pysyttäydyn kernaammin maan puolella."
Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen"
kohtaamatta ainoatakaan vihollista.
Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia
tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut
tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien
soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen
Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista
taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja
lopetettuaan hän lisäsi:
"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata
henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen
orjuudesta."
Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet.
Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä
muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut
vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku
uskalsi olla toista mieltä.
Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän
laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:
"Isoisä, nyt tulee kauhea aika."
"Joutavia", sanoi vanhus.
"Mutta ajattele, jos Onni nyt on..."
Nuori tyttö ei lausunut ajatustaan täydellisesti. Hehkuva puna levisi
sen sijaan hänen poskilleen.
"Onni", huudahti vanha Yrjö ja peräytyi pari askelta. "Ajatteletko
vielä tuota hourupäätä?"
"Hourupäätä", toisti Ilma heittäen samalla isoisään syvän, moittivan
katseen. "Ei hän ole mikään hourupää, ei."
"Niin", vastasi Yrjö Kinnunen, "mutta sen pojan saat kyllä jättää
mielestäsi. Sinun isäsi on mennyt manalle, ja nyt minä olen sinun
naittajasi. Sinä tiedät, että minä olen valinnut Pekkalan Eerikin
mieheksesi, ja..."
"Mutta isoisä, minä kammoan häntä enemmän kuin ketään toista",
keskeytti nuori tyttö.
"Sinä olet hullu", väitti vanha Yrjö. "Jokainen tyttö Näsijärven
ympäristöllä nuolisi huuliaan, jos saisi hänet miehekseen, ja sinä..."
"Minä en välitä hänen rikkauksistaan", keskeytti Ilma toisen kerran ja
nyt hyvin päättävästi.
Vanha Yrjö oikein vavahti. Sellaista itsepäisyyttäpä hän ei olisi
koskaan odottanut. Kesti kauan, ennenkuin hän voi saada mielensä
hillityksi. Vihdoin hän huudahti ankarasti:
"Onnia et koskaan saa mieheksesi! Ja muista se, että minä en sanojani
peruuta."
Ilman ihanat kasvot tulivat kalmankalpeiksi.
"Mutta isoisä", huudahti hän, ja hienot huulet värähtelivät
mielenliikutuksesta, "miten voit olla noin julma!"
"Lapseni", vastasi vanha soturi, ja hänen äskeinen jyrkkä äänensä tuli
lempeämmäksi, "minä huolehdin vain sinun tulevaisuudestasi. Eerikki on
rikas, kun Onni sitävastoin on köyhä kuin kirkonrotta eikä voi
koskaan..."
"Mutta hänessä on raitista voimaa ja hän on uuttera", keskeytti Ilma
nopeasti, "ja kun me rakastamme toisiamme, niin Jumala on kyllä
kanssamme."
Nuoren tytön näin lausuessa loisti niin lämmin lohdutus hänen kauniista
kasvoistaan, että Yrjö alkoi tuntea itsensä aivan noloksi. Hän yski ja
änkytti ja sai lopultakin sanotuksi:
"On kyllä kaunista, Ilma, että olet uskollinen sille, jolle olet
luvannut rakkautesi, mutta sinun tulee myöskin muistaa, että olen
edesvastuunalainen Herrallemme, jos teen sinut onnettomaksi. Sinun
velvollisuutesi on..."
"Olethan kuullut, isoisä, että en tule onnettomaksi, jos saan Onnin",
keskeytti nuori tyttö uudestaan. "Jos sitävastoin otan rikkaan Eerikin,
tulen heti onnettomaksi."
Samassa koputettiin ovelle.
Tuskin oli nuori tyttö ehtinyt sen puoliksi avata, kun hän äkkiä
peräytyi ja huudahti: "Niilo!"
Tässä huudahduksessa oli niin paljon kammoa ja pelkoa, että yksin vanha
Yrjökin tunsi sydäntään ahdistavan. Eikä hän kuitenkaan ensimäisenä
säikähtänyt.
"Vai niin", sanoi punatukkainen ja tuli kursailematta sisään. "Tulen
vielä kerran luoksenne vierailulle. Tuloni syyn kyllä ymmärrätte, jos
vähän tahdotte ajatella." Ja hänen huulensa levisivät ilkeään
irvistykseen.
Ilma vetäytyi isoisän taakse. Hän pelkäsi todellakin Niiloa tässä
silmänräpäyksessä.
"Asiasi kyllä tiedämme", vastasi vanha Yrjö, joka tuskin saattoi
hillitä vihaansa. "Ja vastaukseni olet myöskin kyllin usein kuullut."
"No kun olette niin sananne pitävä, vanha Yrjö, niin voitte kernaasti
maksaa minulle viime vuonna lainaamanne rahat. Kaksi kuukautta sitten
on jo velka joutunut maksettavaksi."
Vanhan Yrjön kasvot tulivat ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi
hänen vastatessaan:
"Ja kaksi kuukautta sitten sinä lupasit, että velka saisi olla, kunnes
sota loppuisi. Voithan ymmärtää, että tällaiseen aikaan rahan
hankkiminen on mahdotonta."
"Sen kyllä ymmärrän", vastasi Niilo ivaten. "Mutta silloin luulin, että
Ilma ja sinä olisitte myöntyväisemmät. Sitäpaitsi ei lupaus ollut
kirjallinen eikä se merkitse mitään oikeudessa."
Niilon puheen röyhkeä sävy saattoi Yrjö Kinnusen veren kiehumaan.
"Viheliäinen lurjus!" huusi hän ja tarttui halkoon, jolla teki uhkaavia
liikkeitä. "Sinä tiedät varsin hyvin, missä arvossa olet koko
paikkakunnalla. Ja mistä olet rahasi saanut? Etkö luule tiedettävän,
että isäsi varasti minkä jaksoi kruunulta. Ja että sinä et ole yhtään
parempi, sen tietää jok'ikinen kylän poika ja tyttö."
Nyt loisti Niilon kavalissa silmissä sellainen sanomaton viha, että
Ilma vetäytyi isoisänsä suojaan.
"Vai niin te puhutte", vastasi Niilo ivaten, jonkun verran
toinnuttuaan. "Vielä saatte nähdä, kenenkä kanssa olette tekemisissä."
Ja nyrkkiään puiden läksi hän ulos ja löi oven kiini, niin että koko
tupa tärisi.
Yrjö istui hetkisen päätään liikauttamatta ja saamatta suustaan
sanaakaan. Vihdoin hän nosti kätensä ristiin rinnoilleen ja sanoi:
"Hyvä Jumala, suojele meitä niissä koettelemuksissa, jotka aivan
varmaan meitä kohtaavat. Sinä yksin voit torjua vaaran."
Ja ankarassa mielenliikutuksessa lisäsi Ilma:
"Ah, jos Onni olisi täällä! Mikä lohdutus hän olisikaan minulle!"
4.
Kun reipas Roth oli ollut yön "Varassaaressa", tuli hänen luokseen
seutuun täysin perehtynyt talonpoika, joka omasta aloitteestaan oli
ruvennut ottamaan selkoa vihollisten liikkeistä.
Hän kertoi, että eräs muonakuormasto oli matkalla Venäjältä Alavudelle.
Hän oli itse nähnyt sen pysähtyvän Kuorehveden kirkolle, vähän yli
kolmen peninkulman päähän suoraan itään "Varassaaresta".
"Milloin sen näit?" kysyi Roth miettiväisenä.
"Eilen puolenpäivän aikana", vastasi viestintuoja mitä rauhallisimpana.
"Perkele!" huudahti vääpeli ja peräytyi muutamia askeleita, "silloin he
ovat varmaankin jo päässeet livistämään kynsistämme."
"Eikös mitä", vastasi talonpoika mahdollisimman levollisena, "niin
nopeasti se ei kuitenkaan käy. Kaikki näyttivät ylen uupuneilta, ja
varma on, että he ottavat perinpohjaisen levon."
"Paljonko heitä suunnilleen oli?" kysyi Roth miettiväisenä.
"Koin pari- kolmekymmentä."
Reipas vääpeli harkitsi asiaa hyvän aikaa. Sitten hän keskusteli Spofin
kanssa, joka oli yhtä mieltä asiassa. Tunnin kuluessa olivat
tarpeelliset alukset kunnossa, ja puolenpäivän aikana olivat
partioretkelle valitut sotamiehet ja talonpojat myöskin valmiit.
"Varassaaresta" pitkälle puusillalle, joka yhdisti Visuveden ja
Vaskiveden väliset salmet toisiinsa ja jossa Tampereen ja Vaasan
välinen maantie kulkee, oli noin kaksi peninkulmaa.
Spofin kulkiessa vesitse, mukanaan puolet joukosta, samosi Roth toisten
kanssa pitkin rantoja, kuitenkin niin, että hän, mikäli mahdollista,
voi pitää silmällä vesitse kulkevia.
Pian huomasikin Spof kaksi alusta, jotka pakenivat minkä airoista
pääsi.
Jahti alkoi heti ja molemmat saatiin kiinni. Saaliiksi tuli paljon
aseita, parikymmentä kulia; aluksissa olevat sotamiehet vangittiin,
jonka jälkeen heitä vartioitiin tarkasti.
Iltapäivällä Roth ja Spof saapuivat Visuveden sillalle.
Saatuaan eräältä vanhalta akalta, ainoalta, joka oli uskaltanut jäädä
kotipaikoilleen, tietää, että venäläisten muonakuormasto ei ollut vielä
kulkenut sillan poikki, asetti Roth heikon vartioston sillan eteläiseen
päähän ja piiloutui itse, mukanaan vahvempi joukko, sen
pohjoispuolelle.
Sillan alla oli Spof kätkössä veneineen, niin että etelästä maanteitse
tuleva vihollinen ei voinut häntä huomata.
Roth aikoi antaa venäläisten kuormaston tulla sillan puoliväliin. Hän
hyökkäisi silloin heidän kimppuunsa edestäpäin, samalla kun Spof,
mukanaan riittävä joukko, kapuaisi rannalle ja hyökkäisi takaapäin
venäläisten kuormaston niskaan. Saadessaan viholliset kahden tulen
väliin piti Roth voiton varmana.
Jotta venäläiset vangit eivät voisi millään tavalla varoittaa
tovereitaan, oli Spof sidotuttanut heidän kätensä ja jalkansa, pannut
kapulat heidän suuhunsa ja asettanut heidät suurimman veneen pohjalle.
Hyvän aikaa odottelivat partioretkeläiset tässä asemassa, eikä mitään
kuulunut. Roth alkoi jo tulla kärsimättömäksi, ja usein hän hiipi
sillalle tähystelemään. Vihdoin hän alkoi epäillä saamiensa tietojen
todenperäisyyttä. Mutta hänen aikoessaan lähteä kuudennelle
tähystysretkelleen huudahti Hiukka viitaten kädellään:
"Mikäs hullu tuolla tulla viilettää?"
"Ah", huusi Roth, "sanantuoja!" Hän aikoi mennä tulijaa vastaan. Mutta
monta syltä hän ei ollut astunut, ennenkuin tulija viittasi häntä
peräytymään.
Heti vetäytyi vääpeli takaisin sillankorvalle.
"Nyt ne ovat täällä", huusi talonpoika heti kun arveli äänensä
kuuluvan. "Aikaa ei ole yhtään hukattavissa."
Tutkittuaan tarkemmin viestintuojaa järjesti vääpeli pienen joukkonsa
taisteluun. Sillankorvalla olevat valtavat kivilohkareet ja maanlaatu
olivat vaanijoille varmana suojana, niin että he saattoivat turvassa
odottaa hyökkäyksen hetkeä. Mutta heidän vilkkaat liikkeensä ja
säkenöivät silmänsä kertoivat selvästi, mikä leikki venäläisillä oli
edessään.
Vihdoin alkoikin venäläisten kuormasto näkyä viidakosta, järven
toiselta puolelta. Ensimäisenä ratsasti upseeri. Sen jälkeen tulivat
muonavaunut kasakkain ja jääkärien kulkiessa sivuilla. Viimeisenä
ratsasti neljä aivan hampaita myöten asestettua kasakkaa.
Niin kauan kuin venäläiset olivat metsässä, noudattivat he
mahdollisimman suurta varovaisuutta, mutta heidän päästyään sillalle
laukesivat heidän kielensä siteet.
Huolettomina he nauroivat ja lauloivat, ja majuri jo hieroskeli
tyytyväisenä käsiään. Pianhan oltaisiin Alavudella.
Vapisi vanha silta hevosten kavioiden kopsaessa ja vaunujen rätistessä.
Samassa huomasi eräs kasakoista aseita vilahtelevan kivien takaa.
Kohta hän aavisti niiden merkityksen ja ratsasti majurin eteen
huomauttaen häntä asiasta. Tämä komensi heti pysähtymään.
Mutta Rothkin huomasi, että hänet oli keksitty. Ja samassa hän antoi
hyökkäysmerkin.
Nopeasti hyökkäsivät talonpojat ja soturit sillalle. Venäläiset ottivat
heidät vastaan tuimalla tulella. Mutta ainoakaan luoti ei osunut
määräänsä. Rothilla sitävastoin oli parempi onni. Jo ensimäinen laukaus
osui majurin hevosen rintaan. Tuskasta hirnuen eläin nousi
takajaloilleen, niin että ratsastaja töintuskin ehti heittäytyä
syrjään.
"Takaisin", karjui hän, mutta tuskin oli viimeinen tavu päässyt hänen
huuliltaan, kun hän jo huomasi olevansa saarroksissa.
Spof oli joukkoineen noussut eteläiselle sillankorvalle ja lähestyi
pikamarssissa.
Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli
majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta
hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan
voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän
aseineen vaunujen väliin.
Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat,
jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka
riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti
salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen
seuraa.
Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen
takaansa karhea ääni:
"Antautukaa tahi olette kuoleman oma!"
Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä
käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin
ruuvipenkissä.
Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni
saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä,
jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.
Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan
vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti
piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin
päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa
nähdessään johtajansa vangittuna.
"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule
Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi
hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut
henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."
"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä
pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."
Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto
oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan
eteläiseen päähän.
Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden
kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä
laukkaa.
Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla?
Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.
Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori
talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan
purppuranpunaiset.
Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän,
mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli
uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.
Mies taas sai vasta monien ponnistusten perästä suustaan sanat:
"Vihollinen... tuolla kaukana... tu... lee... pian... Suuri...
joukko... Kiiruhtakaa. Poltta... polttakaa..."
Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli
vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan
loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.
"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen
kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan
toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan?
Kenties muonavaroja?"
"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei
kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."
"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän
partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta
tuntuu..."
"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan
päässä oleva vartija.
Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen
päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee.
Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä
Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että
he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan
täyttä laukkaa alas.
"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth.
"Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat
tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."
Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle.
Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka
silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin,
yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.
Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli
pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin
Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli
näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa
tulen.
Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä
monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että
se paloi kuin taula.
Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset
lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset
koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.
Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia
uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.
Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan
osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.
Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden.
Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa
rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa
hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.
Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus
lisääntyi lisääntymistään.
Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä
ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle
pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi
maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin
minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja
rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.
Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille.
Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain
siellä täällä.
Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen,
että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi
rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain
tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof
vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki
taistelussa saadut vangit.
"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen.
"Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan
häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin
meidän."
"Hyvin", vastasi Hiukka, jolle kysymys oli tehty, "hän virkistyy
kyllä."
5.
Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan
Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen
länteen päin.
Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole
kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja.
Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla
olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian
tulevan niitä tervehtimään.
Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on
Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden
itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on
milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin
hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.
Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi
henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa
ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.
"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän
vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota
vihollisen on mahdoton keksiä."
Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi
siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon,
joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan
saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.
"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle
lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."
"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja
kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.
Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko
oli kieltänyt kauniin tyttärensä.
Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui
Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään
Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi
hänen arkatuntoista mieltään.
Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt
mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä
painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan
huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen
varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies
uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan
saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti
Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien
kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut
saada Ilmaa puolisokseen.
Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö
Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse
ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo
sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään
sanoi hän ainoastaan:
"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että
tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."
Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta:
"Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en
minä silti lupaa."
Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että
he yhdessä menisivät sotajoukkoon.
Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin
rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi.
Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen
heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan
erikoisesti kunnosti itseään.
He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he
erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä
pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä
venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka
luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.
Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen
ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain
mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat
neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa
päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.
Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua.
Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz
antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.
Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen
katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun
Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy
antamasta tytärtään vertaiselleen."
Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä
joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki
Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä
ylivoimaisen venäläisen joukon.
Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella
reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä,
mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.
Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa
ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta
monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.
Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään
erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa
vastaan.
Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä
luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi
peräytymään.
Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian
pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko
äkkiä olevansa saarroksissa.
Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion.
Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki
kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä
Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.
Onni ja Jussi pysyivät nytkin eroittamattomina toveruksina.
He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten
joukko oli heidän edessään.
Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä
tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin
tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin
ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät
kulkunsa etelään päin.
Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin
joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen
mahdollisimman kauaksi Alavudelta.
Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle.
Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari
tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he
läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.
Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä
oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa
olevien ystäviemme tuttavuutta.
Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja
lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:
"Jospa olisi kotona, niin..."
Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset
hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina
laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.
Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että
ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan,
kun he tunsivat vihollisten oppaan -- Niiloksi.
He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta.
Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:
"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."
"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi
aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa.
Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."
"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te
olette siis kilpakosijat."
Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän
vastasi:
"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh",
jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on
antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."
"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.
"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy
mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi,
mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän
olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin
kauheaa."
"Seuraan sinua", vastasi Jussi ojentaen toverille kätensä.
Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset
onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.
Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti
kuiskasi hän Onnin korvaan:
"Ihmisiä on lähistössä."
Onnikin kuunteli hetkisen ja sanoi:
"Nukkujia on kaksi."
"Mitäs on tehtävä?"
"Täytyy kai lähteä katsomaan", sanoi Onni vihdoin.
Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat
miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan
parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen
verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä
sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli
kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet
kätkössä.
Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi
pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen
olutpullo.
"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi
Onni.
"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme
heidät."
Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä
hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä
pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja
hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.
Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti
kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka
huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän
pajunettinsa hänen rintaansa.
Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.
Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun,
samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.
Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat
porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut
Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.
"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee
tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana
täältä!"
Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa
ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset
eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden
sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.
6.
Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni
Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.
Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa,
nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä
riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet
olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä
osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä
mukanaan.
Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut
päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät
olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.
Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian
pitkä aika.
Mitä siis oli tehtävä?
Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti
irvistäen ja sanoi: