Hannu Halle.
Ruhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin
he pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita.
Kunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän
valoa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain
kuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit
oli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin
kaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan
toisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja,
jotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja
naukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, -- tietysti turhaa
pelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi
lopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat
kirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat,
jotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin
koirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet
kaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista
paljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen
oikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen
vimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille
seuraksi ja kannatukseksi.
Tuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea
kuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää
naapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan
asianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi
huutamaan: "koirat pois!" Toiset taas pauhasivat: "kissat tieheen!" Ja
tästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että
hevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää
suurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli
miehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin
piti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä
sepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja
aloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu
hänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi
tarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen
juhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja
taivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän
lujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo
kaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä
kuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan
mustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin
käsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja
vasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta
kansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa
rakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin
kajahtivat raikkaat huudot: "Eläköön! Kauan eläköön!" Ja suunnaton oli
sinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja
aikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan
riemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä
jalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi
ruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti
kiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari
puolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa
hedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja
läksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä
lopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli
onnellisesti nähnyt päivänvalon.
Nyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan.
Kaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä
kaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt
korviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa
sopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä
samana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa.
Säästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli
Nikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin
huilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta
saanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt
soittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen,
jos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että
sitä tuskin kuulisi.
Hannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti
ankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat
itsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan
kaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin
ilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen
ilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet,
joissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän
millään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista
ouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän
muutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit
ja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon
palveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi
kuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin.
Laimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi
hän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut
saliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen
jouhisoittimien käyrät.
Kapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava
joukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä
viittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen
herahtaa esille.
Kaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei
kuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen
silmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen,
oikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja
musikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin
ensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa
umpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen
alamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan
ärähti hän, ääntään hilliten: "Mutta eikös sieltä nyt lähde?" Hän
kääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti
puikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä
ja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt
huomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti
nauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja
tahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit
ja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois
salista.
Kauan ei tietystikään voinut pysyä salassa, miksikä ouverture brillante
oli kolmasti tehnyt kuperkeikan. Hannu Halle oli itse kielinyt koko
jutun. Heikkohermoisesta ruhtinattaresta olisi hän kenties saanut
hyvänkin puolustajan, mutta tämäpä sai samassa kuulla, että juuri Hannu
Halle oli saanut aikaan kaikki nuo kissoitetut juhla- ja riemuportit ja
yleensäkin oli ollut syypää koko noihin hirmuisiin naukujaisiin, joita
ruhtinatar ei sanonut milloinkaan voivansa unohtaa.
Näin oli ritarikunnan kanslerin kukistuminen välttämätöntä. Kerran,
ärtyneellä mielellä ollessaan, käski ruhtinatar Hannu Hallen pysymään
hovista kaukana. Ruhtinas tahtoi lepyttää puolisoansa ja ajoi Halle
paran ihan maasta pois.
Jobinsanomat tulivat tuiskuna Hannu Hallen kuuluviin. Hän raapaisi
korvallistaan ja huokasi: "O, maailman kiittämättömyyttä!" pani
matkalaukkunsa järjestykseen, kietoi ympärilleen hyvien avujensa
levätin ja vaelsi takaisin Lalenburgiin.