Hannu Halle.
Hannu Hallella oli, sivu mennen sanoen, aivan yhtä paljo ja yhtä vähä
omaatuntoa kuin pitää ollakin suurella valtiomiehellä, joka kernaammin
luopuu kokonaisesta maakunnasta kuin oikustansa, ja joka on mainion
hyvällä tuulella, vaikka kansalta hyvinkin mieltä kääntää.
Eräänä päivänä otti muuan ruhtinaan uskollisia neuvoksia Hannu Hallen
kanssa puheeksi Nimrod-vimman turmiolliset seuraukset.
-- Niin totta kuin minun nimeni on Hannu Halle, -- vastasi toinen, --
ei niin hyvää, ett'ei pahaa, eikä niin pahaa, ett'ei hyvää. Mutta jos
valtiomiehen pitäisi tehdä loppu kaikista valituksista maassa, ja jos
lääkärin pitäisi parantaa jok'ainoa sairaansa, niin kukapa silloin
valtiomieheksi tai lääkäriksi rupeaisikaan? Olkaa rauhassa, rakas
ystävä! Maailma nähkääs on niin merkillisen viisaasti luotu, että
meikäläinen saa siinä hutiloida koko lailla, ennenkuin siitä sentään
hutilontyötä tulee.
Tämä suuri periaate ei näy toteutuneenkaan missään niin loistavasti
kuin Luchsensteinissä. Siellä näet oli monen sadan vuoden kuluessa
pantu käytäntöön kaikkia mahdollisia ja mahdottomia valtio-oppeja, eikä
maa silti ollut tullut autioksi ja tyhjäksi. Jokainen uusi ministeri ja
uusi ruhtinas kumosi edellisen järjestyksen ja sääsi sijaan uuden. Yksi
rakensi luostareita, toinen teki niistä kasarmeja; yksi perusti
valtiolle tehtaita, toinen möi tehtaan väestön, niinkuin muutakin
valtion-omaisuutta, ja lakkautti tehtaat j.n.e. Mutta kas ihmiset ne
yhä vaan kasvoivat ja lisääntyivät ja elättivät henkensä nyt niinkuin
ennenkin, kun vaan kerran oikein perin pohjin olivat oivaltaneet sen
suuren totuuden, että heidät oli luotu herrainsa huviksi ja omaksi
ilokseen, ja että tänään piti marssia vasempaan, huomenna oikeaan,
tänään eteenpäin, huomenna takaperin, aina sitä myöten, mikä järjestys
milloinkin oli voimassa. Eikä mitkään Nimrodin ritarikunnan tuottamat
haitat voineet vähentää sitä kunnioitusta ja rohkeutta ja ihmettelyä,
jota kansleri, tuon kansansa jumaloiman ruhtinaan oikea käsi,
kaikkialla sai osakseen.
Kadehtijoita ei häneltä suinkaan puuttunut, mutta niistä hän ei
välittänyt vähääkään. Hän istui herransa armossa niin lujasti, ett'ei
hän arvoansa silloinkaan kadottanut, kun geniaalinen Fidele jonkun ajan
perästä otti ja kuoli. Epäilemättä oli elukka parka joutunut salaliiton
ja hovivehkeitten uhriksi. Henkilääkäri oli näet huomannut henkikoiran
ruumiissa ilmeisiä myrkyn oireita, ja nyt toimitettiin hänen
korkeutensa korviin tällainen huhu: varmaankin oli kansleri itse
saattanut sen päiviltä pois, jott'ei hänen enää tarvitsisi opettaa sitä
puhumaan taikka olisi lopultakin pakotettu tunnustamaan olevansa pelkkä
kerskailija, joka ei mointa konstia koskaan ollut osannutkaan. Mutta
Hannu Halle oli kasvattinsa kuolemata itkenyt niin vilpittömästi, ja
hovi taas oli osoittanut niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä,
ett'ei Nikodemus kallistanut noille huhuille korvaansakaan.
Linnanpuistoon, surupoppelien ja kypressien alle pystytettiin sitten
verrattomalle Fidelelle marmorinen obeliski, jonka veistäjäksi oli
kutsuttu yksi Italian parhaimpia mestareita.
Ei saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä
hovissa; -- kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja
ken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu
Hallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu
Hallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan
ruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä
kaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle.
Myhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä
mies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen
korkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.