Kaikkialle.
Hovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut
puolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin
rupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa
onnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin
neljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan
lapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus
piti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.
Elämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä
vaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa,
vaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.
Onneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa
yliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa
kuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi
murisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti
puristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni
ma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.
Puolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin
tuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin
kehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan
näytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.
Ruhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen
asettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle
pitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia,
että hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä
viittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa
turmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen
ensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus
ja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi
piakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja
omistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden
suojelijalle ja maecenaatille.
Sen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän
otti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä
takaapäin, ja -- kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: "Ma-ma!"
Läsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan
tulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta.
Hovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän
pedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä
läsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon
hauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui
pelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi
kaikkien pyhimysten nimessä.
Hänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi
likistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän
vähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan
kainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia
ja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.
Hovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka
kannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta
pakahtumaisillaan ja huudahti: "O, teidän korkeutenne; minä takaan että
Fidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!"
-- Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, -- lausui ruhtinas ja
armollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.
Tuo "pa-pa" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon
kuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin
ilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että
sitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta.
Tämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin
oppiaikaa jälleen.
Hannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän
olisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli
pääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella
kietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli
kaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja
hiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se
tiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni.
Ruhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa,
ja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin
kuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.
Säännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin
lähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean
kadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen
kunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen
muotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen
siluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.
Ruhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen
puoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa.
Tämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen
edelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi.
Salaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa
huokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He
kääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan
nimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.
-- Se on pian autettu, hyvät herrat, -- sanoi Hannu Halle tavallisella
varmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.
-- Mutta kuulithan sinä, -- sanoi hänelle Nikodemus; -- minun pitää
saada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja
ottaa.
-- Se on pian autettu! -- virkkoi hovineuvos. -- Kuinka paljon teidän
korkeutenne tahtoo?
-- Mitä enemmän, sitä parempi.
-- Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni
nauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.
-- Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu.
Olenko minä mikä rättisaksa?
-- Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa
sataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan
Nikodemusdor'iin, niin --
-- Kuka ne maksaa?
-- Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden
ritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän
Nimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa
napinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi
kultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka
maksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka
suorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos
sitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä
tiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos
sitten -- -- --
-- Kuules nyt! -- keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. -- Etpä olekaan Hassu
Hannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa
tehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut
Nimrodin ritarikunnan kansleriksi.
Ei olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti
rahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti
sanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin
kreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin
nauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla
ken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan
kansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken
puolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti
olisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen
kuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.
Tästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta
saattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä?
He panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen
pitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja
ja kauniita velkoja.
Ruhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset
neuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.