Hannu Halle.
Hannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi
kaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli
varma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja
ett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin
hänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä
sitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän
ollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.
Emännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa
kaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja
jättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan
hovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle
saksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan
kunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti
hämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut,
vaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut,
koskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin
tutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea
tätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli
karannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui
hän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan.
Siinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen
päätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen
pysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi
tieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa
akkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo
kuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota
kummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä
asuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä.
Muurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät
vastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta,
joka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin
häntä.
Sanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin
välitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan
korkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut
lähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla
sanoilla: "Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos!
Meidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei
kenkään ole profetta omassa maassansa." Tämän tekstin ympärille kutoi
nyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin
sanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin
visusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle
ruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.
Hovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti,
kunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli
kokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.
Silloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa
käskeneen, että "hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen
ruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen."
Nyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa
kuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä.
Suunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä.
Jokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun
pölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.
Lalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta
riippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli
vapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta
orjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista
kohtaan, mikä ruhtinaallista oli.
Hannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.
Nikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan
keisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia
hallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo
velkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi
oli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä
miellyttänyt.
-- Kuules nyt! -- lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen,
joka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. --
Sinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele.
Vahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa,
mutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille
puhun.
Sitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-,
franskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä
ihmeellisen säntillisesti.
-- No, mitäs sanot nyt? -- kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.
-- Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, -- vastasi lalenburgilainen.
-- Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?
-- Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.
-- Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska
otetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt
tarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari
osoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi,
että se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat,
ei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen
tiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä
huoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen
sydämmen puoleesi.
Hovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä
ovea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle
selkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja
uusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti
pahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman
hauskaa.
-- Tehän alatte jo tutustua toisiinne.
Tuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.