Hannu Halle.
Se sanoma, että valtionrakennusmestari oli vangittu ja Luchsensteinin
ruhtinas oli suunnattomasti suuttunut ja sanonut häntä, aatelkaas,
koiraksi, -- se sanoma herätti tavatonta huomiota Lalenburgissa. Mitä
lieneekään Hannu Halle tehnyt tepposia? -- Se kysymys tuotti päänvaivaa
kaikille yhteisesti ja jokaiselle erittäin. Ja niin suuri oli hämmästys
ja häiriö, ett'ei kukaan edes huomannut tuon puolentoista kyynärän
pituisen palmikon poissa-oloa kaupunginkirjurin päästä. Puheen-aineeksi
oli tullut Hannu Halle kaikkialle, eikä kukaan epäillytkään hänen pian
tapahtuvaa mestaustansa. Muutamat arvelivat, että häneltä lyödään pää
poikki; toiset luulivat, että mies hirtetään, mutta jotkut sanoivat,
että kyllä hän ainakin roviolla poltetaan. Monet olivat oikein
pahoillaan siitä, ett'ei tämä juhlallinen toimitus voi tapahtua
Lalenburgissa, vaan on täytäntöön pantava ruhtinaskunnan
pääkaupungissa. Toiset sitä vastoin olivat tästä mielissään, siinä kun
heillä oli niin hyvä syy käväistä taas kerran tuossa pääkaupungissa.
Monet tekivät jo sopimuksia yhteisestä matkasta, sillä ainahan sitä
helpommalla pääsee, kun panee kyytirahat puolekkain. Kaikki ajopelit ja
hevoset, mitä kaupungissa vaan oli, tilattiin heti samana päivänä jo
ennakolta. Räätälit olivat nääntymäisillään uusien tilauksien
ylenpalttisuuden alle.
Mutta näihin iloisiin valmistuksiin ja puuhiin sekaantui pian
kristillistä sääliväisyyttä. Olihan se sentään hirveätä, kun ajatteli
tuon raukan istuvan pimeässä vankihuoneessa, kuolemaansa odotellen!
Hannu Halle, jonka jokainen tunsi, ja jolla jok'ainoassa talossa oli
ollut jotain tekemistä; -- Hannu Halle, jota kaikki mammat olivat
moittineet ja vävykseen toivoneet; -- Hannu Halle, johon kaikki tytöt
olivat katsoneet karsaasti kaukaa ja lämpimästi läheltä; -- Hannu
Halle, pöydässä iloinen juomaveikko, raadissa oiva puhuja, tätien ja
serkkujen kahvikekkereissä kimein kielikello, kirkossa hartain
sanankuulija; -- Hannu Halle, kaikki kaikessa, -- hän istui
vankeudessa!
Haikea sääliväisyys valtasi ensin tyttäret, sitten mammat ja sitten
aviomiehet. Tuskin oli hämärä laskenut maahan, niin läksi moni kaino
neitonen, joka tavallisesti oli karttanut Hannu Hallen katseita ja
nuoren miehen nimeäkin kuullessaan punastunut, läksi itkusilmin
hiljakseen hiipimään vankihuoneelle, pistääksensä mies paralle vielä
viimeisen virvoituksen ja vahvistuksen. Kuka toi makkaroita, kuka
sokerileipiä, kuka piirakaisia ja ken mitäkin. -- Hyväinen aika! --
huudahtivat ämmät ja palvelustytöt ja katupojat, tuota nähdessään; --
johan ne sille vievät hirren herkkuja! -- Ja nyt ei viemisillä enää
ollut loppuakaan. Hirren herkuiksi oli Lalenburgissa tapana sanoa
kuolemaan tuomittujen pahantekijäin viimeisiä aterioita. Mestauksen
edellisinä päivinä kannettiin näet heille kaikkea, mitä vaan halusivat
ja mitä eivät halunneet. Valtionvankilan akkuna oli kadun tasalla ja
varustettu rautaristikolla. Ristikkoon oli tehty erityinen aukko, josta
ruoat pistettiin sisään, sillä vankihuoneen ovea ei saanut avata ilman
korkean esivallan nimenomaista lupaa. Tämän aukon edessä tungeskeli nyt
väkeä hamaan puoliyöhön asti. Ja aukosta vaelsi vankilaan leipää ja
leivoksia jos mitä laatua, makkaroita, paistettuja hanhia, kukkoja,
ankkoja, kyyhkysiä, hentusia, piirakaisia, omenoita, päärynöitä, viini-
ja olutpulloja, liköörikaramelleja, päänpiristys-vesiä j.n.e., j.n.e.
Kauppiaat lähettivät mies-raukalle suoloja, pippuria, juustoa, voita,
nuuskaa ja piipputupakkaa. Ihme vaan, ett'ei valtionrakennusmestari
tukehtunut siellä tuohon tavaran paljouteen. Ei yksikään noista
ihmis-ystävällisistä lahjoittajista saanut kumminkaan nähdä hänen
kasvojansa; eikä hän sanaakaan vastannut heidän suloisiin
lohdutuksiinsa. Jokainen ymmärsi asian oikean laidan: tuska ja häpeä
oli pakottanut hänet lymyämään pimeimpään nurkkaan.
Mutta hellyys ei ollut tällä kertaa paikallaan, eikä
valtionrakennusmestarikaan ollut paikallaan. Näin oli nimittäin asia.
Kun komendantti puolenpäivän aikaan oli saattanut Hannu Hallen
vankikoppiin, huomattiin, että valtionvankila kyllä oli erinomaisessa
kunnossa, mutta peräti rappiolla. Ovea ei osannut lukita eikä teljetä,
koskapa puu oli lahonnut ja lukot ja teljet ruostuneita. Tähän ei
kuitenkaan ollut syynä kaupungin ja tasavallan viisaan raadin
huolimattomuus, vaan muuan oikeusjuttu, jota jo neljäkymmentä
ajast'aikaa oli käyty kaupungin ja maalaiskunnan, nimittäin
Lalenburgiin kuuluvain kahden kylän, välillä seuraavan seikan
ratkaisemiseksi: "ovatko vankihuoneet ylöspidettävät kaupungilta, jolla
on oikeus vangiksi ottaa, vai maalaiskunnalta, jonka väestön
velvollisuus on itseänsä vangitettaa?" (Miesmuistiin ei näet ollut
sattunut sellaista, että kaupunkilainen olisi joutunut vankeuteen).
Tätä prosessia oli tasavallan suuri raati tutkinut jo neljäkymmentä
ajast'aikaa, mutta yhä se vielä oli ratkaisematta. Joka vuosi oli
kaupungin esimiehillä ja maalaiskunnan esimiehillä tapana kokoontua
suuriin sopiaiskemuihin, joissa riitapuolten oli määrä ratkaista juttu
sovinnossa. Mutta esimiehille maistuivat viinit ja paistit kovin
hyvälle, ja sen vuoksi ei sopimisesta koskaan tullut mitään, sillä
siinä tapauksessahan näistä hauskoista kemuistakin olisi tullut
kerrassaan loppu, ja koska niitä sitä paitsi pidettiin sen riitapuolen
kulungilla, jonka "vast'edes havaittaisiin väärässä olleen", ei
kumpikaan tietysti tahtonut väärässä olla.
Komendantti oli heti paikalla terävällä älyllään ja silmällään
huomannut nuo pienet vajanaisuudet vankihuoneen ovessa. Siitäpä syystä
hän ei pannutkaan ovea lukkoon, vaan naulitsi sen kiinni ja varmemmaksi
vakuudeksi käski kaupunginkirjurin siinä paikassa lukitsemaan sen
sinetillä. Sitä paitsi asetettiin oven eteen vartija pertuska kädessä.
Vanki teki heti kohta vartijalle oven takaa sen vakavan kysymyksen,
kuinka hänen, vankina ollessaan, oli meneteltävä eräissä tapauksissa,
jotka ovat välttämättömiä tässä elämässä. Vartija hoksasi kysymyksen
erittäin tärkeäksi, ja koska komendantti ja kaupunginkirjuri vast'ikään
olivat lähteneet tiehensä, juoksi hän kysymään heiltä tässä asiassa
käskyä ja määräystä. Sillä välin tarkasteli valtionrakennusmestari ovea
ja huomasi, että saranat sillä kohtaa, missä ei ollut sinettiä eikä
nauloja, istuivat kovin höllässä ja helposti läksivät irti lahonneista
pielistä. Pieni sysäys vaan hänen puoleltaan, niin ovenpuolisko erkani
puoliskostaan, valtionrakennusmestari astui koreasti ulos, painoi oven
takaisin paikoilleen ja saranat sijoilleen ja läksi takaportin kautta
kotiansa, ennenkuin kukaan oli häntä huomannut.
Uskollinen vartija palasi pian senjälkeen ja toi komendantilta
tällaisen armottoman vastauksen: "vanki auttakoon häntänsä
tainkaltaisissa tapauksissa niinkuin parhaiten taitaa". Samalla lausui
vartija syvimmän surunsa ja vilpittömän osan-ottonsa vanki parkaa
kohtaan, ja kertoi ja neuvoi ja lohdutteli häntä neljänneksen tuntia.
Mutta kun valtionrakennusmestari ei vastannut sanaakaan pertuskamiehen
moniin helliin sanoihin, niin vaikeni viimeksi mainittu vihdoin hänkin;
kävelihän vaan edestakaisin oven edustalla, tarkastellen silloin
tällöin nauloja ja sinettiä.