VI.

Kaikkialle.

Jo valkeni se suuri päivä, jolloin valtakunnan turmiollinen tila oli

otettava keskustelun alaiseksi, ja olivathan viime viikon tapaukset

tosiaankin olleet sitä laatua, ett'ei Lalenburgissa moisia ennen oltu

kuultu eikä nähty. Hannu Halle puolestaan ei ollut sillä välin istunut

ristissä käsin hänkään. Hän oli tehnyt visittinsä kaikkien kaupungin

kaunotarten luona ja vakuuttanut kunniasanallaan, että hän oli juuri

heidän alttarilleen uhrannut kamreerin Rosinan. Ja kiitolliset

kaunottaret saivat ensin mammansa ja mammat aviomiehensä ja nämä taas

ystävänsä raadissa asettumaan sotakannalle tuota kaupunginkirjurin

kerrassaan sopimatonta palmikkoa vastaan. Jokainen odotteli pelvolla ja

vavistuksella, mitä nyt tuleva oli. Tuskin oli raatihuoneen kello

kutsumuksensa kumauttanut, niin jo olivat kaikki lalenburgilaiset ja

lalenburgittaret hengessänsä raastuvassa, nimittäin ne, jotka eivät

virkansa ja ammattinsa nojalla päässeet sisään. Suuri osa

käsityöläisistä jätti työhuoneensa, sepiltä jäi ahjot kylmilleen,

mylläreiltä myllyt kolisemaan omin päinsä, kankurit antoivat palttua

kangaspuilleen; -- kaikki riensivät raatihuoneen torille odottamaan

sitä silmänräpäystä, jolloin viisaat raatiherrat, avaroissa viitoissaan

ja miekat sivullansa, astuvat alas raastuvan korkeita portaita ja

lähimmille tuttavilleen ilmoittavat, mihin tuloksiin istunnossa on

tultu.

Raati oli kokoontunut miehissä. Ensi alussa katselivat kaikki vuoroin

toista, vuoroin toista puolueenjohtajaa, varsinkin kaupunginkirjuria,

jonka edessä pöydällä oli pari savipadan palasta ja perlamuttinappi.

Ensin ratkaistiin muutamat juoksevat asiat, mutta sitten pyysi kuin

pyysikin Mucker puheenvuoroa ja aloitti syytöspuheensa.

-- Mistä pitää minun saada sanoja, -- lausui hän, -- kyllin

voimakkaita, edespitääkseni kaiken sen turmion ja pahennuksen kuin yksi

meidän kansalaisistamme on tasavallan ylitse tuoda tahtonut kuin myös

tuonut? Hamasta siitä asti kuin Rooma ja Lalenburg perustetuiksi tulit,

on ihmisiä ylenpalttisesti elänyt, mutta ei yhdeltäkään ihmiseltä ole

vielä niin lyhykäisen ajan sisässä ja niin äärettömällä alalla

matkaansaatettu niin paljo hävityksen kauhistusta kuin Hannu Haileita.

Jaa, minä olen uloslausunut hänen nimensä, o isänmaan isät, sillä jo

piskuiset pojatkin kaduilla ja kujilla tietävät, että juuri hän on

kaiken pahan alkujuuri tässä tasavallassa. Eli kuinkasta? Onko sitä

huonetta, jolla ei olisi syytä hänen päällensä kantaa? Missä ikinä

salaisuudet ilmisaatettiin, siellä Hannu Halle sen teki. Ketä ikinä on

paneteltu tai kenen hyvää nimeä solvattu, on Hannu Halle siihen hänen

myötävaikutuksensa lainannut. Missä ikinä aviopuolisot riitelit, siellä

Halle heidän keskellensä kylvi eripuraisuuden siemenen. Missä ikinä

joku aivoitus tyhjäksi raukesi, siellä Hannu Hallen tomppelimaisuus sen

matkaansaattoi. Ja missä ikinä yksi kihlaus purjetuksi tuli, siellä

Hannu Halle hänensä oli väliin asettanut. Sanalla sanoden: hän on yksi

turmion lapsi, pistää nenänsä joka paikkaan, tahtoo kaikki tietää ja

kaikki tehdä ja kaikki parantaa, ja sen kautta syntyy yli koko

valtakunnan ainoastaan hävitystä ja sekamelskaa.

Tämän esipuheen jälkeen, joka vielä valaistiin moninaisilla

esimerkeillä kaupungin salaisuutten historiasta, ryhtyi syyttäjä

puhumaan viimeisistä tapauksista, tulipalosta, särjetyistä

saviastioista, oltermannin ja yli-oltermannin jättiläiskamppauksesta,

suunnattomasta säikäyksestä koko kaupungissa ja sen vahingollisista

seurauksista heikkoihin ja niihin kuin tautivuoteellansa silloin

makasit. Hän puhui niin liikuttavasti, että oltermanni Pretzel rupesi

itkemään, padan palasia katsellessaan; hän puhui niin innokkaasti, että

kamreeri Piphan lensi tulipunaiseksi, ja yli-oltermanni Ahl puristeli

nyrkkejänsä, niin että sormet naksahtelivat. Näyttipä itse Hannu

Hallenkin järkähtämätön hengen ylevyys ja mielen rauha hetkeksi

horjahtaneen.

Pian hän kumminkin rohkaisi mielensä ja puolusti itseänsä erinomaisen

arvokkaasti ja selvästi. Hän todisti, ett'ei nuo savenpalaset ja nappi,

joka kyllä saattaa kirvota kenen takista tahansa, vielä todista yhtään

mitään. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että se oli kaupunginkirjuri

Mucker, joka muutama viikko sitten pitkällä palmikollaan löi kumoon

porttitornin, sillä jokainen näki hänen kulkevan tornin ohitse kolme

minuttia sitä ennen kuin torni vanhuuttaan romahti maahan. Mitä taas

tulipaloon tulee, niin ei se suinkaan ollut hänen syynsä, että

pääkaupungin ruiskut myöhästyivät tai jäivät kokonaan lähettämättä,

koskapa hän sai tapahtumasta tiedon vasta sitten kuin se jo oli

tapahtunut. Ja sitä paitsi -- mitäs tolkkua ruiskujen lähettämisestä

olisi ollutkaan? Tuli olisi silti leimunnut yhtä kirkkaana, sillä

ruiskuthan ja muut sammutusvärkit, niinkuin jokainen tietää, ovat niin

kerrassaan piloilla, ett'ei ne vettä pidä eikä anna.

Mutta kaupunginkirjuri Mucker puhui taas häntä vastaan ja todisti, että

Hannu Halle se sittenkin on kaiken pahan syy. Ja hän päätti näillä

sanoilla:

-- Ja niin pitkälle, o isänmaan isät, on nyt vihdoin jouduttu, ett'ei

minun enempää tarvitse puhuakaan, tullakseni teiltä uskotuksi, että

viimeinen verinen sota Turkinmaaila ja hirveä musta surma Puolanmaassa

ja kauhea maanjäristys Kalabriassa ja se kauhea myrsky, jolta Espanjan

hopealaivasto meren syvyyteen vajotetuksi tuli, että kaikkia näitä

myllerryksiä ei kukaan muu ole voinut matkaan saattaa kuin ainoastaan

Hannu Halle. Hamasta siitä asti, kuin hän tuli meidän muuriemme

sisäpuolelle, on hämmennys ja eripuraisuus ja riita ja pauhina ollut

meidän jokapäiväisenä ravintonamme. Vielä seisoo Lalenburgin kaupunki,

mutta me, o isänmaan isät, me saamme vielä nähdä, kuinka tämä ikivanha

ja ihana maailman kuulu kaupunki vielä kukistuu meidän silmiemme

edessä, ellei Hannu Halle tule meiltä pois ajetuksi ylitse kaikkien

valtamerien. Mihinkäs hän ei olisi mahdollinen? Eikö hän ole meidän

päämme päälle tuonut jo yltäkyllin eripuraisuutta ja kammoa? Vieläkö

pitäisi meidän odottaman kansalaissotia, murhia ja tulipaloja?

Pitäisikö meidän vielä näkemän, kuinka tämä suuriarvoinen raatihuone

kukistuu maan tasalle ja meidän asuntomme tuhvaksi poltetaan?

Ja nyt kuvasi Mucker hävityksen kauhistusta niin elävästi, että

kuulijoilta, jopa itse jalolta Hannu Haileltakin hivukset nousivat

päässä pystyyn, ja jokainen oli varma siitä, että nyt, nyt justiin

uudistuu Lalenburgissa Jerusalemin hävitys.

Hätä ja säikäys, pelko ja epätoivo ja kosto kuvastuivat kaikkien

silmissä. Muutamat istuivat lyyhistyneinä, puolitainnoksissa. Toiset

hengittivät valtavasti, sieramet levällään, ja loivat murhaavia

katseita valtionrakennusmestariin. Toiset yrittivät hädissään

rientämään koteihinsa, pelastaakseen rakkaitaan, mutta polvet

vapisivat, jalat eivät totelleet. Toisten teki mieli pyytää

puheenvuoroa ja vaatia Hannu Hallea tuomittavaksi kuolemaan, mutta

ylenpalttinen suuttumus tukautti heiltä äänen, ja kurkut ne korahtivat

vaan varsin kummallisesti.

Äkkiä lensivät salin ovet selko seljälleen ja raatihuoneen vahtimestari

astui sisään, kädessään kirje, suunnattomalla sinetillä lukittu. Hän

jätti sen pormestarin käsiin, ilmoittaen, että hänen korkeutensa

Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri oli sen vast'ikään tuonut. Kaikki

hörkistivät korviansa. Pormestari pani silmälasit nenälleen, otti

majesteetillisen ryhdin ja kuiskasi oikealleen ja vasemmalleen:

"Valtiollista, äärettömän tärkeätä!"

Sanomaton uteliaisuus valtasi lalenburgilaiset. Kaikkien silmät olivat

kiinnitetyt mahtaviin sinettiin. Jerusalemin hävitys oli kerrassaan

unohdettu.

Tuskin oli hallitseva pormestari murtanut sinetin, niin jo siirtyivät

lähimmäiset isänmaan isät tätä tasavallan esimiestä niin lähelle kuin

suinkin pääsivät. Muut liukuilivat penkeiltänsä yhä likemmäs hekin,

jott'ei pormestarin pienin hiiskauskaan, ei hengenvetokaan menisi

heiltä hukkaan. Täten sulloutuivat herrat niin taajaan joukkoon, että

melkein joutuivat toistensa syliin. Koko sali tyhjeni ihmisistä,

ainoastaan pieni tila mestarin ympärillä oli täynnä päitä.

Ja hiljaa oli kuin haudassa. Lalenburg oli tosin vilkkaassa

liikeyhteydessä läheisen valtion, Luchsensteinin ruhtinaskunnan kanssa,

mutta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, että ruhtinas olisi

suorastaan kirjoittanut tasavallan raadille. Pormestarin oli siis täysi

syy luulla, että kirje sisälsi jotain äärettömän tärkeätä valtiollista.

Hän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin

kirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät

takimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen

vuoksi: "lukekaa kovaa!" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat

hiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat

lukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta.

Etummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat

kasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun

ja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja

koska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien

muitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat,

että edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät

he eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan

pormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi,

että Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä

edestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin

perimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja

ryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin

hiljaisuutta.

Pormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän

keskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän

suuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa

arvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn

ja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi

hän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta

silloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva

sysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja

samassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle

tappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon.

Hänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi

mennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä

silmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin

käteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan

hyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä

otettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei

ainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä

yksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara

vitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja

letkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.

Keskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan

valmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja

toimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset

taskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä

juosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko

niskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään,

ennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet

siepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä

ratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.

Kaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi,

tapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli

todella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja

kyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa

pahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin

pahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen

ulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä

tappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen

ympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki

eikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti

valloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.

Pormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä,

ja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon

medusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa

muutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään

sen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten

avomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen

korjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä

kohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli

ilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa,

savipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan

nenäliinaan.

Hartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä

oli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi.

Paperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella

pormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa

huostaan.

Tämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen

jos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai

selvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa

pulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä

hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman

piti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi

Hannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa,

että sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti

perille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas

maistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.

Yksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.

Mutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä,

sommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin

seuraavat kokoomansa sanat:

"Kiinniottaa... Hannu Halle... koira... tuhannen guldenia... hinta...

päästä..."

Kaikki jälleen kuuntelemaan ja kummastelemaan.

-- Kas niin, -- puhui Mucker, -- tässä näkee selvästi, että Hannu Halle

on taaskin ollut vehkeilyn päällä ja hänensä niin tyhmästi käyttänyt,

että koko Lalenburg saattaa turmion alle joutua. Tämä edesvastuu

siitäkin, että hän itse ruhtinaalta koiraksi kutsutaan ja meiltä

kiinniotettaa vaaditaan. On myös hänen päästänsä tuhannen guldenin

hinta ulospantu. Epäilemättä on Hannu Halle jälleen kutsumatta,

käskemättä itsensä sekoittanut asioihin, joihin ei hänen mitäkään

tullut. Mutta suurten herrain kanssa ei ole marjaan menemistä. Minä

ehdotan sen vuoksi, että syytetty pantaisiin vankeuteen ja siellä

pidettäisiin hamaan siihen asti kuin hänen korkeutensa sen toisen

kirjeen tykömme on lähettänyt, ja että ruhtinaalle tietä annettaisiin,

että luvallinen ja viisas raati on valmis kaikenkaltaiseen korvaukseen

kuin myös että Hannu Halle jo on asianmukaisesti kiinni pantu.

Kaupunginkirjurin esitys hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka Hannu

Halle pani kiivaita vastalauseita ja vakuutti, ett'ei hänellä iki

päivinä ole ollut Luchsensteinin ruhtinaan kanssa vähintäkään

tekemistä. Kaupungin vartijat saivat käskyn tulla sisään, ja he

saapuivatkin kohta pertuskoineen päivineen. Komendantti pöyhäytti

höyhentöyhtöänsä, asettui vartijajoukon etunenään, ja niin vietiin

Hannu Halle, suunnattoman väenpaljouden seuratessa, suoraa päätä

valtionvankilaan.