Hannu Halle.
Seuraavana aamuna palasi hän hyvissä ajoin kaupunkiin, pamppailevalla
sydämmellä kumminkin. Saattoihan näet ylpeä kamreeri Piphan selittää
hänen poissaolonsa kihlajaisista pahoin puolin, ja samoin oli
mahdollista, että Pretzel oli jonkun sattuman kautta saanut tietää
hänet syylliseksi patain hävitykseen. Hän oli vakuutettu kumminkin
suoriutuvansa tästä pulmasta entisellä rohkeudellaan.
Lalenburg nukkui vielä rauhan unta, mutta talonsa ovella tapasi Hannu
Halle kolme sanansaattajaa läheisestä kylästä. He olivat odotelleet
häntä useampia tunteja. Ensimmäinen ilmoitti kiireisesti, että
läheisessä kylässä oli tulipalo, johon häneltä pyydettiin ruiskuja,
hänellä kun oli ruiskuhuoneen avain. Toinen julisti, että kolme taloa
oli jo porona, mutta että lähikylistä oli saatu avuksi useampia
ruiskuja. Kolmas teki tiedoksi, että tulipalo oli puoli tuntia sitten
saatu onnellisesti sammutetuksi.
Hannu Halle tarttui syvämietteisenä leukaansa, loi tuiman katseen
talonpoikiin, jotka lakki kourassa seisoivat hänen edessään, ja puhui
kuin seuraa:
"Tomppelit! Jos koko kylä olisi palanut, niin teidän olisi ollut syy.
Teidän olisi pitänyt tulla tänne hyvissä ajoin, ennenkuin tulipalo
alkoi; silloin olisin minä hyvissä ajoin ehtinyt teidän avuksenne.
Siinä tapauksessa en olisi lähtenyt maalle kävelemään enkä niin muodoin
ollut yötäkään maalla. Koska tulipalo nyt kumminkin on sammutettu, niin
mitäpäs siitä enempää! Olkaa toisen kerran hoksaavampia, jotta
ennättäisin tarkastaa ja koetella ruiskuja. Lähtekäät nyt kotianne ja
sanokaa esimiehillenne minun terveiseni."
Tuskin oli hän päästänyt sanansaattajat menemään ja syönyt aamiaista,
niin jo saapui hänen luokseen muuan orpana, joka oli ollut eilisissä
kihlauskekkereissä. Hän tuli kamreerin nimessä ilmoittamaan, että
valtionrakennusmestarin poisjääminen kekkereistä oli syvästi loukannut
herra kamreeria, jonka vuoksi hän, kamreeri, kohteliaimmin tiettäväksi
tekee: kihlauksesta, häistä ja sukulaisuudesta ei tule kuuna päivänä
yhtään mitään; valtionrakennusmestari älköön myös enää vaivatko
itseänsä pyytämään herttaisen Rosinan kättä ja kavahtakoon samoin tästä
puolin astumasta jalkaansakaan syvästi loukatun kamreerin alon
kynnyksen yli, ellei tahdo olla syynä siihen, että hän varsin
epämiellyttävällä tavalla lentää ikkunasta pellolle.
Rosinan menettäminen ei Hannun sydämmeen kovinkaan syvää haavaa
iskenyt. Eikä se ikkunastakaan lentämisen uhkaus kovin valtavasti
häneen vaikuttanut, sillä olihan hänen ensimmäinen yrityksensä siinä
suhteessa onnistunut verraten hyvin. Kamreerin epäsuosio sitä vastoin
oli hänelle varsin vastenmielistä. Tällä miehellä oli nimittäin suuri
vaikutus kaupungin ja valtakunnan raadissa ja täydellä syyllä, sillä
kaiken henkisen köyhyytensä ohella oli hän paikkakunnan rikkaimpia
miehiä.
Orpana viittaili kumminkin varsin ymmärrettävällä tavalla,
ett'ei herra Piphan sentään olisi niin kovin pahakseen ottanut
valtionrakennusmestarin leväperäisyyttä, jollei kaupunginkirjuri
Mucker, kiero mies, olisi jumalattomilla huomautuksillaan yllyttänyt
hänen vihaansa. Herra Mucker näkyi nimittäin itsekin pitävän hyvää
silmää Rosinaan ja hänen aarteihinsa. Sitä paitsi ei Mucker suinkaan
ollut Hannu Hallen parhaimpia ystäviä. Ja siihen oli syynä se, että kun
Mucker, nykyistä virkaansa hakiessaan, oli juuri lähtemäisillään
korkea-arvoisten maistratin herrain luokse kumarrusmatkalle, oli Hannu
sanonut tahtovansa pyyhkäistä Muckerin kasvoilta muutaman mustepilkun,
mutta sen sijaan noennutkin ne aivan armottomasti. Ja Mucker oli mies,
joka ei voinut tuollaista poikamaista kujetta unohtaa, ei ikipitkinä
päivinä. Ei hän sanoja turhaan tuhlannut, mutta sitä enemmän oli
hänellä hampaan kolossa. Puhuessaan ei hänellä ollut tapana katsoa
ketään silmiin; hän myhäili vain mehevästi, kun puhua olisi pitänyt.
Oli hän myös hieman ylpeä pulskasta vartalostaan ja kehaisi usein
koreata käsialaansa, jonka kaltaista ei muka ollut yhdelläkään
kirjailijalla koko Europassa.
Hannu Halle sai vielä samana päivänä kuulla, mitä kaikkea hänen eilinen
hyökkäyksensä Pretzelin patavarastoon oli aikaan saanut. Saipa hän
kuulla senkin, että Mucker pitää juuri häntä eikä ketään muuta kaiken
tuon melun ja pauhinan syynä. Mucker oli nimittäin, saatuaan
tapauksesta tiedon, heti kohta omassa personassaan lähtenyt
asiapaikalle tutkimaan ja tarkastamaan. Ensimmäiset padan palaset oli
hän löytänyt valtionrakennusmestarin talon kohdalla ja niitten joukossa
myös perlamuttinapin, juuri sellaisen kuin Hannu Halle käytti. Nämä
seikat ja hänen poissa-olonsa kihlajaisista olivat Muckerin mieiestä
merkillisessä yhteydessä keskenään. Huhuttiinpa jo sellaistakin, että
Mucker aikoo nostaa raadin edessä varsinaisen kanteen Hannu Hailea
vastaan ei ainoastaan yleisen maanrauhan häiritsemisestä, vaan myöskin
ruiskujen lähettämisen viivyttämisestä. Mutta valtionrakennusmestari,
mies rohkea ja pelvoton, antoi palttua kaikille näille uhkauksille. Ja
vaikka kaupunginkirjurin puolelle kallistuivatkin ensinnä kamreeri
Piphan, toiseksi oltermanni Pretzel, joka vaati runsasta vahingon
korvausta, sitten koko pappilan väki, joka oli rummuttanut tuon kovan
onnen kahvijutun ympäri kaupunkia, ja sitten vielä monet muut, niin
luotti Hannu Halle onneensa kuin Caesar ja kaunopuheliaisuuteensa kuin
Ciceroni. Ja sillä välin pani hän itsekin kiireimmiten kuteille
salaliiton, elleihän juuri itse Muckeria, niin ainakin Muckerin pitkää
perukkipalmikkoa vastaan, jota mies kehui pisimmäksi koko kaupungissa
ja jonka puolesta hän oli kovin ylpeä, vaikka Lalenburgissa oli jo
ammoisista ajoista vallinnut sellainen tapa, että kaupunginkirjurin
niin kuin pormestarinkin oli velvollisuus virassa ja ammatissa pitää
vain tavallista suortuvaperukkia. Tuo palmikko oli jo kauvan aikaa
ollut monen rehellisen kansalaisen silmätikkuna, ja muutamat isänmaan
parasta harrastavaiset teurastajat olivat jo kerran vannoneetkin
hakkaavansa sen poikki, nimittäin sen palmikon.
Huhu tästä salaliitosta levisi kulovalkeana yli koko kaupungin, sillä
kaikki, mitä Lalenburgissa, jopa tasavallan salaisessa raadin
neuvottelussakin tapahtui, levisi joka kerta kaikkein suurimpana
salaisuutena ensin suusta korvaan ja sitten korvasta suuhun, kunnes
kaikki tiesivät koko asian, niin mies- kuin naisväkikin. Tämä kaikki
oli vallan mukavaa, ja siten säästyi kansalaisilta paljo rahaa, kun ei
näet tarvinnut tilailla sanomalehtiä.
Kumpikin puolue varustelihe nyt ja värväili innokkaasti liittolaisia
tuleville valtiopäiville. Senkaltaisia ei pidetty kuin kerran viikossa.
Ja kun hallituksen jäsenet, istunnon jälkeen, olivat hajaantuneet kukin
kotiansa, silloin hallitsi Lalenburg, tasavalloista paras, itse
itseänsä, muitta mutkitta, sillä toinen pormestari myöskenteli viikon
varrella kahvia ja mauksia, toinen valmisteli nauhoja, kamreeri hoiti
viinianniskelua, yksi raatiherroista laittoi makkaroita, toinen paistoi
sämpylöitä j.n.e. Jokainen oli omassa itsessään vakuutettu siitä, että
tämä tällainen menettely se edistää valtakunnan aineellista
vaurastumista paljoa varmemmin kuin kaikki nuo moninaiset protokollat
ja suplikit kanslioissa ja raastuvissa.