IV.

Kaikkialle.

Ensimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen

oli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma

tytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi

ollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli

aina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja

vaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika

kuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se

kaunotar, joka istui lähinnä häntä.

Oli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa

naapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia.

Tarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle

pyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla

japanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi

leikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja

pastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna

vastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota

höyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna

vielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen

ajatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen

Rosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa

ainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen

aarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan

kullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, --

sen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä.

Ja Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja

lumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan

kunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten

vielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja

ajatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti

hänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut

ajatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä

siveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit

silmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun

uudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota.

Hän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui,

mutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui

hänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja

tätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja

lempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.

Kova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen

vetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen

sijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa

oli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena

se, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta

hirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän

epätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta

odottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen

pöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine

kantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan

olla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja

kermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että

se mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle

oman osan.

Kaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei

ollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja

rakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen

vaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna

tyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista

tapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli

laittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi

tilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä

ilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan

kaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.

Syyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli

raskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt

illan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä

korvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän

kiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.

Tämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen

takia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä

sateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän -- tulta, ei

maallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan

taivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista

silmistä.

Tämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori

Knollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut

ketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa

Katarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen

saaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään

niin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen

läheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei

herra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa.

Asia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet

olivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja

suurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo

yksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi

henkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska

valtionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen,

mutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin

on valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt

viimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan

koskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään,

niin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet

Lalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen

ratkaista.

Suloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi,

ei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon

tuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut

kuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän

sopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.

Siinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin

ja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin

seitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta

kapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle

kadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman

kerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille

sellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa

oltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt

pelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään

sitä vastaan.

Nyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään

Katarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin,

ett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka,

niinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita.

Tilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan

valloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle

työhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan

käsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki,

mutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja

ryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut

ja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat

teot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta

rakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta

varovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja

maan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen

pimeä.

Lienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli

siitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin

ilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa

liiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut

raju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan

kadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä

saviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.

Maailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että

ihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta

menetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja

liuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin

käsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei

rakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.

Hannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle

Pretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti

tai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta

padat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta

kaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja

paukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta,

oli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli -- elleihän

juuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen

perustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen

ja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.

Torilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi

työkseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä

verran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän

kummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli

samassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla

jyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys

tahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä

malttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti

ei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta -- Hannu Halle

osasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia

kohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel

saikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin,

suutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista.

Vanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin

hirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen

päässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella

äänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien

toiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!

Onnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua

tainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa

maanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen

viattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän

kilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä

kylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!

Sellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen,

ja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi

visusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että

kokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten

maitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla

vaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten

muserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon

runtelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat

armoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät

vahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat

kuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen

rynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla.

Hän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia

olevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön

kypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa,

ja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.

Kun ei taistelijoille kukaan rientänyt avuksi, lakkasivat he

neljännestunnin perästä kiljumasta, sillä äänetkin oli herroilta

käyneet jotensakin käheiksi. Tällä välin olivat he ennättäneet monella

muotoa koetella voimiansa. Olivat he jo yhdenkin kerran vierineet

maassa rinnatusten ja yhdenkin kerran uudistaneet ottelunsa,

kumpaisenkaan vielä saamatta ratkaisevaa voittoa. Vähitellen he

kyllästyivät tähän toivottomaan tappeluun, mutta ei kumpikaan tahtonut

päästää toistaan pakosalle. Kumpikin retuutti toistaan, samallaisessa

aikomuksessa, lähintä taloa kohti, jossa asui muuan teurastaja,

kumpaisenkin orpana. Pitkällisten pyyntöjen ja keskustelujen perästä

pääsivät he viimeinkin sisään. Tuotiin kynttilä. Mutta tuskin olivat

suutari ja savenvalaja tunteneet toisensa, niin -- tappelemaan taas.

Heillä näet oli vanhaa närää ammattikunnasta pitäen, ja kumpikin oli

vakuutettu siitä, että toinen oli pelkästä kostonhimosta tahtonut tehdä

kiusaa hänelle.

Sillä välin oli Hannu Halle kauhistuksen vallassa pötkinyt ulos

kaupungista, luullen särjettyjen patain olevan aivan hänen

kintereillään. Hän unohti Rosinat ja rusinat ja muut kihlajaiskemujen

herkut ja Katarinat ikkunoissa ja kaikki tyhjän laudan luomat

hämmästykset. Hän samoili maita mantereita kotvasen aikaa, mutta kun

vihdoinkin luuli turvallisesti pääsevänsä puikahtamaan kotiansa ja

kääntyi kaupunkiin päin, oli kaupunginportti jo lukittu. Tämä rauhoitti

häntä sanomattomasti, sillä nyt ei ollut vihollisen vainoamista enää

peljättävänä. Hän vietti yönsä eräässä ulkoravintolassa, jossa sanoi

myöhästyneensä kävelyretkellään.