Hannu Halle.
Nähtyään hänen epäröimisensä, kokoontuivat vihdoin serkut ja tädit
yhteen, neuvoa pitämään valtionrakennusmestarin tulevasta puolisosta.
Punnittaviksi otettiin tärkeimmät vaatimukset avioliittoon kelpoisuutta
varten, kuin ovat: sukuperä ja varallisuus. Ja pitkällisen, visun
mietinnän, tutkistelemuksen ja monen väitteen ja vastaväitteen perästä
sai vihdoin serkkujen ja tätien yksimielisen kutsumuksen neitsykäinen
Rosina Piplian, kaupungin ja valtakunnan kamreerin ainoa tytär,
kaksitoista ajast'aikaa sitten kuolleen pormestarin tyttärentytär,
kaupungin arvokkaimpain ja rikkaimpain perheitten läheinen sukulainen
ja Lalenburgin nykyisistä kukoistavista kaunottarista rikkain
perillinen.
Hannu Halle teki kyllä moniaan muistutuksen tätä valittua henkilöä
kohtaan, mutta nuo muistutukset olivat jotenkin vähäpätöistä laatua.
Neitsykäinen oli tosin kymmentä vuotta vanhempi häntä, mutta oli
kumminkin pormestarin tyttärentytär. Hänellä oli tosin seljässään
tuommoinen muotopuolinen muhkura, mutta hänellä oli rahaa. Hän oli sitä
paitsi varttansa niin vähäinen, että hänen täytyi kurottaa kätensä
sangen korkealle, voidaksensa käsikynkässä kulkea Hannu Hallen kanssa
halki elämän laakson, mutta Hannuhan saattoi vallan hyvin kumartua
tahikka pitää polviansa koukussa ja siten lyhetä hieman.
Koska nyt kaikki asiat ja asianhaarat niin ilmeisesti puhuivat armaan
Rosinan eduksi, alotettiin varsinaiset keskustelut hänen vanhempainsa
kanssa. Hannu Halle oli hyvillään siitä, että muut puuhasivat hänen
puolestaan. Keskustelujen tulos oli mitä suotuisin. Ja niin tuli se
päivä, jolloin Hannu Hallen oli omassa personassaan astuminen herra
kamreerin ja rouva kamreerskan eteen, juhlallisesti pyytämään heidän
tytärtänsä aviopuolisokseen. Tähän tärkeään tapaukseen, jota, maan
tavan mukaan, oli säilytetty niin visusti salassa, että sen tiesi koko
kaupunki, piti etevimmät sukulaiset puolelta ja toiselta läsnäolijoiksi
kutsuttaman ja loistavat illalliset toimeenpantaman.
Sanottuna päivänä malttoi Hannu Halle tuskin odottaa iltaa ja
juhlan salaisuudelle tarpeellista pimeyttä. Serkkujen ja tätien
paljous riemuitsi jo ennakolta, ajatellessaan ei ainoastaan
kihlajaiskekkereitä, vaan sitä hämmästystä, mikä huomenna oli tuleva
koko kaupungin yli: salaisuus leviää kuin kulovalkea kaikkialle, ja
sitten sitä onnittelujen tulvaa, sitä onnittelujen tulvaa!
Valtionrakennusmestari oli jo aamusta pitäen pukeutunut juhlapukuun, ja
sanomattomasti harmitti häntä se, että näissä tamineissa sitä pitää
olla hamaan iltapimeään asti. Ja turhamaisuudessaan ajatteli hän useita
suosituitaan, joiden edessä hän niin kernaasti olisi tässä asussaan
tepastellut tuommoisena todellisena Lalenburgilaisena lemmenjumalana.
Saadakseen edes jonkun verran ihmettelyä osakseen, läksi hän ulos.