Laivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, 11,000
rekisteritonnia, tekee 15 knuupua, ottaa 175 matkustajaa, kaikki
mukavuudet, aivan uusi.
Tällaiseen alukseen oli pilettini Jaavalta Austraaliaan, ja luvattiin
siinä täysiylöspito kahdeksi viikoksi sänkypaikalla 26 hengen hytissä.
Mutta niinkuin jo entuudestaan tiedämme, ei meitä tullut kuin kolme
matkustajaa tähän hyttiin. Molemmat matkatoverini olivat Uudesta
Seelannista, toinen ollut kahdeksan vuotta Afrikan kultakentillä
pomona, toinen kaksi vuotta Singaporessa rakennuttamassa siltoja ja
laitureita. He olivat nyt kotimatkalla, minä päinvastoin.
Aterialle tuli kuitenkin vielä neljäs henkilö, muuan rouva, joka matkan
varrella kertoi pitäneensä kahvilaa Bataviassa seitsemän vuotta, mutta
liike ei kannattanut enää, ja nyt hän on matkalla kotipaikalleen
Sydneyhin. Hänelle oli annettu oma kamari laivan kirjurien hytin
vieressä, ettei tarvinnut tulla meidän kanssamme samaan hyttiin.
Tilaa oli siis kylliksi, minunkin käytettävänäni kuusi sänkyä. Yhdessä
nukuin, toisessa olivat tavarani, kolmas oli garderoobini, neljäs
kirjoituspöytäni, viides tarjoilupöytäni ja kuudes reservinä. Olin
niitten ympäröimänä niinkuin linnassa.
Myös koko laaja peräkansi oli meidän neljän käytettävänä, ainoastaan
mies- ja naisparturit, joitten toimistot olivat juuri siinä vieressä,
pitivät meille seuraa. Joka päivä sentään, kun yläkannella tuli liian
ahdasta, tulivat ensiluokan matkustajat meidän kannellemme heittämään
rengasta. He tietysti unohtivat renkaat sinne, ja sitten me heittelimme
niitä, kunnes käsi oli vallan turtana.
Heti alkumatkasta poikkesimme Celebes-saarella Macassarin kaupungissa,
jossa koko päivän otimme rottinkilastia. Matkustajat tietysti olivat
kaupunkia katselemassa, mutta mikäli huomasin, olivat he enemmän
katseltavina kuin katselijoina, sillä missään maankolkassa en ole
nähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin
Macassarilla. Missä vain minäkin liikuin, seisahtui katuliikenne miltei
tykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän
eteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni
katselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.
Macassar on tyypillinen alkuasukaskaupunki, enkä siellä laivan
matkustajia lukuunottamatta nähnyt yhtään eurooppalaista, vaikka lienee
niitä siellä kuitenkin jonkun verran.
Sitten läksimme taas merelle seuraavana satamapaikkanamme Brisbane,
ja itsekukin koetti järjestää elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Ilma
oli äärettömän helteinen, hytissä ei voinut oleskella ollenkaan, sillä
hiki alkoi heti pursua joka huokosesta. Meillä oli yhteinen kylpyhuone
laivan alipäällystön kanssa, mutta sinne ei ollut yrittämistäkään ennen
puoltapäivää, ja muuta pesulaitosta taas ei ollut. Tuumimme asiaa, ja
päätimme kirjeellisesti kääntyä laivan purserin puoleen.
Niinpä nakutimme minun koneellani purserille kirjeen, jossa ensin
huomautettuamme pesun tärkeydestä, viittasimme siihen, ettei hytissämme
ole minkäänlaista pesulaitosta ja valitimme kylpyhuoneen suhteen
vallitsevasta epäkohdasta, joitten seikkojen perusteella pyysimme
(taisi olla vaadimme), että hyttiimme järjestettäisiin pesukannu,
pesuvati ja ämpäri, jotta voisimme pestä edes kasvomme ennen aamiaista.
Seuraavana päivänä purseri sitten lähetti meille — pesupaljun,
sellaisen pyykkisoikon. Yhdelle siinä olisi ollut, mutta, ei kolmelle,
sillä suolatonta vettä ei saanut muualta kuin kylpyhuoneesta, ja sen
kerran kun sieltä pääsi vettä noutamaan, niin samalla sai sitten
pestäkin. Niinpä urakoitsija potkaisi sen rikki heti kun se saapui
hyttiimme, ja senjälkeen käytin minä sitä tuhkakuppina.
Urakoitsijalla taisi muuten olla vanhaakin kaunaa hollantilaisia
vastaan, sillä hän kysyi minulta hetki tämän tapauksen jälkeen,
tunnenko minä paljonkin hollantilaisia. Sanoin, etten tunne kuin perin
harvoja, joita olen tavannut Intiassa sekä laivoilla. Hän sanoi vain
haluavansa tietää, ovatko kaikki hollantilaiset yhtä suuria roistoja
kuin ne, joita hän tuntee — ynnä tämän laivan purseri. Tiedustelin
vihansa syytä, ja hän mainitsi "yhtenä esimerkkinä", että me olemme
saaneet maksaa 6 puntaa liikaa matkastamme. Rouva yksityisessä hytissä
matkustaa taksalla ja on maksanut 12 puntaa, minä olen lyhemmästä
matkasta maksanut 18 puntaa ja hän vähän pitemmästä matkasta 21 puntaa.
Ei ole mitään järjestystä, väitti hän, hinnat otetaan miten sattuu,
miestä myöten.
* * * * *
Purserin kanssa en jutellut kuin kerran — laivaan tullessani. Pyysin
silloin häneltä erästä suosionosoitusta, jonka hän lupasikin. —
Kävin nimittäin Bataviassa matkailutoimistossa, joka on varsin
hyvin järjestetty laitos. Kun matkailutoimiston johtaja kuuli minun
lähtevän Austraaliaan, pyysi hän, että lähettäisin pienen selostuksen
matkahavainnoistani heidän matkailulehteensä, ja erikoisesti tästä
laivasta, koska se on vallan uusi, ja ulkomaalaisen antamalle
arvostelulle tai lausunnolle pannaan aina enemmän arvoa.
Laivaan tullessani mainitsin tästä purserille ja hän lupasi järjestää
tilaisuuden, että voisin nähdä laivan kaikki ihmeellisyydet — paitsi
konehuoneita — mutta sitä tilaisuutta ei tullutkaan koko matkalla, enkä
toistakaan kertaa asiasta enää huomauttanut. Sillä minun puolestani
saa kyllä olla kirjoittamattakin, — taikka lähetän sitten tämän
kirjoituksen.
Hyvä radio oli laivalla. Se soitteli ensiluokan suuressa salongissa,
mutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin
siellä eräänä iltana yksinäni hytin kuumuutta paossa, kun korviini
alkaa kuulua "Karjalaisten marssi" suuren orkesterin soittamana. En
ollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtämittaa,
täytyi sen olla totta. Senjälkeen seurasi "Sua lähde kaunis" ja monta
muuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen
musiikkiin innostunut.
Siitälähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan
ohjelma oli pääasiassa suomalaista. Mainitakseni vain yhdenkin illan
suomalaisen osan, oli siinä "30-vuotisen sodan marssi", "Rannanjärvi",
"Sotilaspoika", "Vielä nytkin muistan viljapellot", "Kaksi kisälliä",
"Oli kaunis kesäilta", "Arvon mekin ansaitsemme", "Illalla ruusun
istutin" — ja taisi olla vielä muutakin. Joka kappaletta soitettiin
vähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Taukoja ei ole
ollenkaan, vaan kun yksi kappale loppui, alkoi toinen aivan seuraavassa
silmänräpäyksessä. En käsitä, kuinka orkesteri jaksoi puhaltaa
yhtämittaa kello seitsemästä kello yhteen, — taikka sitten siellä oli
kaksi orkesteria. — Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin
Sotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radion
torvi vain huusi.
Sivuutettuamme Thursday Islandin ja Kap Yorkin, Austraalian
pohjoisimman niemen, kääntyi kulku kaakkoon seuraten visusti
rantaviivaa. Olimme Korallimeressä, koralliriuttojen ja mantereen
välisessä väylässä. Erkanimme päiväntasaajan kuumasta ilmapiiristä, ja
kolmantena päivänä tätä suuntaa kulkiessamme tuotiin joka vuoteeseen
villaiset peitteet. Tarpeen ne olivatkin, sillä yöllä puhalsi kylmä
viima etelästä. Ja joka päivä muuttui ilma yhä koleammaksi. Oltiin
syyskuussa ja Austraalia valmistautui vasta kesää vastaanottamaan,
syyskuun ensimäinen päivähän on austraalialaisten Vappu. Ei tahtonut
oikein sopeutua siihen ajatukseen, että nyt tulee taas kesä, sillä
kesää oli mielestäni riittänyt jo vallan tarpeeksi, oikein kuumaa
kesää, ja olin elänyt vain oman kalenterini mukaan, joka sanoi, että
nyt alkaa Suomessa syksy ja talvi.
Austraalian itärannikko — sikäli kuin sitä laivasta näkee — on jylhän
kaunista. Kaikkialla, missä kulkuväylä poikkeaa lähemmäs rantaa,
kohoavat korkeat, sankan metsän peittämät vuoret heti vesirajasta.
Niitä metsiä ei ole vielä tukkimiehen kirves kolhinut, siellä kiipeilee
Austraalian pikku karhu vielä rauhallisena, ja vuortentakaisilla
alankomailla hyppivät kenguruparvet.
On ihmeellistä, kuinka meri saattaa näyttää tyhjältä. Kyllähän siellä
elollista olentoa on määrättömästi, mutta se on myös niin äärettömän
suuri. Koko kaksiviikkoisella matkallamme emme nähneet mitään muuta
vesieläintä kuin yhden pari metriä pitkän ruskean "merikäärmeen", joka
Austraalian rannikolla luikerteli pitkin veden pintaa. Ei näkynyt
pelottavia tiikerihaita, ei delfiinejä eikä lentokaloja, yhtä tyhjän
sinivihreänä lainehti meri päivästä toiseen.
Mutta sitä enemmän kerkisimme sitten tutustua omaan laivanosaamme, sen
miehistöön ja kanssamatkustajiin. Laivan koko palveluskuntaan kuuluva
miehistö oli kiinalaista ja malajilaista, joka ei osannut sanaakaan
muuta kuin omia kieliään. Ruokapuoli oli niinikään kiinalaisen
kokin käsissä, ja kun hän laittoi ruuat etupäässä omaa makuaan
silmälläpitäen, palasi toinen puoli tarjotuista ruokalajeista miltei
säännöllisesti koskemattomana takaisin keittiöön. Vaikka eipä sillä,
että olisimme nälkää nähneet, sillä annokset olivat suuria, ja siinä
ilmastossa on ruokahalu niukka.
Urakoitsija, joka oli ihastunut kiinalaisiin, koska hän arveli
Kiinassa olevan hyvät ansiomahdollisuudet ensi vuonna, alkoi opetella
kiinankieltä. Ei hän kyllä muina aikoina sitä erikoisemmin harrastanut,
paitsi ruokaillessamme, mutta silloin sitä tarkemmin. Kaksi "boy'ta"
piti olla aina saapuvilla, ja sitten alkoi opetus. Hän näytti lasia
ja äänellä, joka kuului aina komentosillalle saakka, tiedusteli sen
kiinankielistä nimitystä. Kun boy ei heti käsittänyt, tarkoittiko
kysymys itse lasia vaiko lasin sisällystä, toi hän pullon ja täytti
puolillaan olevan lasin kukkuroilleen seurauksella, että sai koko
sisällyksen silmilleen. Uudelleen näytti urakoitsija sormellaan
lasia ja jos mahdollista vielä äänekkäämmin vaati saada tietoonsa
sen kiinankielisen nimityksen. Hädissään laukkasi boy varastoon
tuoden sieltä toisen pullon, josta aikoi täyttää lasin uudelleen,
mutta urakoitsija tarttui hänen käsivarteensa, jota puristeli niin
ankarasti, että boylle nousivat kyyneleet silmiin. Lopulta hän toki
käsitti kysymyksen tarkoituksen ja sanoi, että se on "poli-pui". Tähän
malliin jatkui sitten opetusta, urakoitsija kirjoitti jokaisen sanan
taskukirjaansa, ja viikon kestäneen opiskelun jälkeen oli hänellä jo
puolensataa sanaa kirjassaan. Hän tuli kuitenkin siihen yllättävään
lopputulokseen, että sokeri merkitsee kiinaksi "oo", ja sitten on vielä
noin kymmenkunnan sanaa, jotka lausutaan — tai ainakin boyt lausuivat
ne — juuri samalla tavalla. Ne kirjoitetaan tosin joko oa, tai au,
tai ou, tai hau, mutta hänen korviinsa ne kuuluivat vain "oo". Tästä
seikasta hän kimmastui niin, että eräs boy kerran oppitunnilla pelastui
varmasta selkäsaunasta vain toisen perämiehen satunnaisen väliintulon
kautta.
Vähän heikonpuoleinen kielikorva tällä oppilaalla oli, ja sen
huomasivat opettajatkin, koskapa eivät pitäneet niin tarkkaa vaaria
siitä, mitä kulloinkin opettivat. Minä kirjoitin hänen kirjastaan
muistiin joukon sanoja ja kysyin myöhemmin Caledoniassa eräältä
kiinalaiselta, olivatko ne oikeata kieltä. Mutta hän sanoi niiden
olevan miltei pelkkiä ruokottomuuksia. Opettajat olivat kostoksi
ankaralle oppilaalleen sanelleet hänelle tuhmuuksia.
Kaksi päivää ennen Brisbaneen saapumistamme urakoitsija lopettikin
kielitutkimuksensa, sillä hän sai muuta ajattelemisen aihetta. Minulle
tuotiin aamiaisen jälkeen radiosähkösanoma, jossa sanottiin, että minun
pitäisi Brisbanessa mennä tapaamaan erästä määrättyä henkilöä. Kun en
tuntenut sellaista henkilöä, eikä minun laivallaolostani tietäneet muut
kuin laivaväki, ihmettelin sähkösanomaa, kunnes havaitsin sen olevan
urakoitsijalle.
Luettuaan tiedonannon tuli hän rauhattomaksi ja kertoi sitten elämänsä
tarinan: erossa vaimostaan, joka on Uudella Seelannilla, kaksi
alaikäistä lasta vieraitten hoidossa Brisbanessa, eikä niistä ole
tullut pidetyksi huolta, niinkuin olisi vaatinut, ja nyt täytyy mennä
heitä tapaamaan.
"Minä olen niin kiihtynyt", sanoi hän ja tilasi kaksi lasia gin'iä,
paloviinaa. Kiihtymys ei sillä kuitenkaan vielä asettunut, joten
oli tilattava kaksi lasia lisää ja sitten taas kaksi ynnä vielä
kaksi. Lopulta oli hän niin kiihtynyt, että rupesi taas rääkkäämään
kiinalaispoikia, kun nämä eivät heti ensi ärjäisyllä ymmärtäneet hänen
uus-seelantilaista murrettaan. Sitä oli muuten toistenkin vaikea
ymmärtää, sillä hän nielasi puolet joka sanasta, ja ensi päivinä en
minäkään käsittänyt hänen puheestaan kuin joka toisen sanan, joka
oli "bloody". Se merkitsee suomeksi "verinen", ja englantilaiset
käyttävät sitä ainoastaan perin solvaavissa puheenparsissa. Siksipä
oli meille aluksi vähällä tulla tappelu, kun kaikki, mitä hän minulle
puhui, oli "bloody" sitä ja "bloody" tätä, ja luulin hänen minua sillä
tarkoittavan. Vasta jälestäpäin kuulin, että kaikki austraalialaiset
viljelevät yhtä ahkerasti tätä sanaa, ja senvuoksi he, niin ainakin
kerrottiin — eivät naisseurassa kykene puhumaan juuri mitään, kun eivät
joka toiseksi sanakseen voi olla sanomatta "bloody". Se lausuttiin
"blädi", ja olen kuullut sille toisenkinlaisen selityksen tai
johdannon, mutta ainakin sota-aikana eräs asiantuntija selvitti minulle
englantilaisten iskulauseen "bloody Germany" tarkoittavan "veristä
Saksaa".
Niinpä urakoitsijakaan päivällisellä kohteliaisuudesta rouvaa kohtaan
ei puhunut aluksi mitään. Hetken murjoteltuaan hän kuitenkin kutsui
kiinalaisen mestarikokin puheilleen ja alkoi verrattoman sanatulvan.
Soppa oli "blady" — niinkuin hän sen lausui — kylmää, liha "blady"
raakaa ja kahvi "blady" huonoa. Nimitettyään kokkia vielä erilaisilla
"blady" vihtahousun nimillä, heitti hän lautasensa nurkkaan ja poistui
hyttiimme, jonne alkoi taas tilata kaksi lasia kerrallaan.
Me toiset jatkoimme ateriamme loppuun, jonka jälkeen rouva pyysi minua
kahdenkeskiseen keskusteluun kanssaan. Poistuimme siis peräkannelle
kävelylle, ja siellä hän kertoi minulle, että mukanaan on runsaasti
rahaa, ja pyysi minua ottamaan ne Sydneyssä maihinnousun ajaksi
haltuuni, koska tullissa voisivat kenties ottaa ne häneltä pois.
Koska tiesin, ettei sellaista siellä tapahdu, sillä sinne saapuessa
juuri tarvitsee olla rahaa, kieltäydyin tästä luottamustoimesta.
Sitten hän tiedusteli, kenenkä luokse aion mennä Sydneyssä asumaan,
ja kun en voinut sanoa tarkkaan paikkaa, lupautui hän oppaakseni,
koska ventovieraan on siellä vaarallista liikuskella yksin. Kiitin
tarjouksesta, mutta sanoin meikäläisen konsulin kyllä neuvovan sopivan
ja luotettavan paikan, jonka jälkeen hän kehoitti minua perille
saavuttuamme seuraamaan mukanaan kaupungille, jossa hän kyllä ottaa
selville, missä konsulaatti sijaitsee ja saattaa minut sinne. Kun
senjälkeen ilmoitin poikkeavani ensin Brisbaneen ja sieltä vasta
myöhemmin saapuvani junalla Sydneyhin, sanoi hän, ettei Brisbaneen
kannata mennä, siellä ei ole kuin kaksi katua ja elämä vallan kuollutta.
Keskustelumme keskeytti urakoitsija, joka oli noussut hytistä kannelle
ja kuullut rouvan viimeisen lauseen. Hän iski oitis sanoihin kiinni,
selitti, että Brisbane on ehdottomasti nähtävä, se on Queenslandin
helmi, siellä on kaikki halpaa, hän hommaa minulle perin halvan
asunnon ja toimittaa tavarani Pinkenban ulkosatamasta kaupunkiin, —
ja sitäpaitsi Sydneyssä ovat kaikki hotellit nykyisin täynnä, kun
200,000 ihmistä on tullut maailman kaikilta ääriltä siellä pidettävään
katolisten kongressiin, ja osa niistä nukkuu jo asunnon puutteessa
kaduillakin. Paljon muutakin hän puhui kaunista ja valaisevaa, vaikka
rouva hänet useaan otteeseen keskeytti, joten syntyi riita. Sanoin
unohtaneeni tupakkani hyttiin ja sain tilaisuuden poistua seurasta.
Puolen tunnin kuluttua tuli myös urakoitsija hyttiin, haukkuen
rouvan pahanpäiväisesti ja tilasi kaksi lasillista, jotka taas
joi oman yläritsinsä ääressä seisaaltaan selkä minuun päin. Nyt
iltapäivällä aikaansaivat nämä kaksi lasillista kerrallaan tyypillisen
tropiikkihumalan eli "tropiikkikoleeran" noin viidessä minuutissa,
mutta se ei kestänyt kuin puolisen tuntia, sitten muuttui mies taas
hiljaisemmaksi. Toistakymmentä kertaa laskin hänen sinä päivänä
kerinneen olla oikein uhkahumalassa.
Iltapäiväteellä pyysi rouva, että päivällisen jälkeen ottaisin
kirjoituskoneen ja tulisin hänen hyttiinsä, kun hänellä oli
kirjoitettavana erittäin tärkeä kirje, jonka hän olisi halunnut saada
koneelliseen asuun. Sanoin nauhan olevan poikki, eikä sitä voi korjata
ennenkuin maissa, ja niin pääsin taas sillä kertaa karkuun. — Eikä se
kirje muuten niin tärkeä tainnut ollakaan, koskapa rouva päivällisen
jälkeen jouti mennä aliupseerien hyttiin rumpua pelaamaan. Siellä
olivat näet laivan neljä kirjuria perustaneet orkesterin, jossa viulu
aina soitti puolta ääntä alempaa kuin klarinetti, ja rummunlyöjää
puuttui tykkänään. Rouva täytti erinomaisen mielellään puuttuvan sijan,
ja siellä he sitten pärisyttivät joka ilta aina yli puoliyön, niin että
rouva ei kertaakaan jaksanut nousta aamiaiselle, vaan näki hänet ensi
kerran vasta lunchilla silmät pöpperössä.
Tämän viimeisen iltani minä vietin tekemällä inventaariota
tavaroistani. Jokaiselle matkustajalle oli päivällä jaettu kaksi
listaa, toinen henkilötietoja, toinen tavaroita varten. Jälkimäisessä
oli lueteltuna ja luokiteltuna eri tavaralaadut sen mukaan, meneekö
niistä tullia vai ei, ja nyt piti jokaisen viedä omat tavaransa
vastaaviin sarekkeihin ja hinnoittaa tullinalaiset laadut, jotta heti
voitiin laskea maksettavan tullin määrä. Ellei tarkkaan ilmoittanut
kaikkia, oli petoksesta määrätty ankarat sakot.
Rahavarat oli myös tilitettävä; jos oli oikein paljon, ei tarvinnut
kirjoittaa muuta kuin 100 puntaa, mutta jos jollakulla oli vähemmän
kuin 40 puntaa, piti antaa tarkka selko, keneltä aikoo sitten ottaa,
kun ne loppuvat.
Tällaisen paperin kanssa hikosin ainakin pari tuntia, kunnes
sain selville, että miltei kaikki mukanani olevat tavarat olivat
Austraalian lain mukaan tullin alaisia. Niinpä katsoin parhaaksi
mainita vain kirjoitus- ja valokuvauskoneet, kiikarin sekä käärmeen- ja
sisiliskonnahat, jättäen loput tavarat oman onnensa nojaan.
Olin juuri viemässä paperiani perämiehelle, kun huomasin erään
nuoremmista upseereista ajelevan miehiä kannelle. Uteliaisuudesta
seurasin mukana katsomaan, mitä toimitusta siellä saattoi olla näin
iltapimeässä. Väkeä oli kansi mustanaan, ja kaikki kurkottelivat
laidan yli merelle. Menin minäkin kurkistelemaan ja näin sieltä
tulevan vastaamme laivan. Ei se ollut minusta mitään kummallista,
olihan niitä laivoja tavattu ennenkin, eikä kukaan ollut välittänyt
niistä sen enempää. Mutta sitten kuulin, että tulija on Nieuw Holland,
tämän meidän Nieuw Zeelandimme sisarlaiva, yhtäaikaa viimevuonna
laskettu telakalta, yhtä suuri ja kulkee samaa reittiä kuin tämäkin.
Kerran kuussa ne tapaavat toisensa, mutta ei koskaan satamassa, aina
ulapalla. Nyt piti sisarelle näyttää, että on sitä meilläkin väkeä,
ja siksi oli koko joutilas miehistö komennettu kannelle. Niin näkyi
olevan myös vastaantulijalla, ja komealta tuollainen suuri laiva
näyttikin pimeässä. Joka lamppu oli palamassa, matkustajien rivit
täyttivät yläpartaat, miehistö alakannen, ja komentosillalta vilkkuivat
tervehdyssignaalit. Miehistökin halusi tervehtiä toisiaan, ja kun
oli ehditty kohdalle, päästivät he ilmoille sellaisen korviavihlovan
ulinan, että luuli joutuneensa keskelle villeintä viidakkoa. Niin
pitkälle kuin ääni vähänkin kantoi he ulvoivat, mutta sitten häipyivät
valotkin näkyvistä, ja kukin painui makuutiloilleen, sillä seuraava
aamupäivä saattaisi meidät Brisbaneen, ensimäiseen austraalialaiseen
satamaan.