Sumatra on aina viime aikoihin asti ollut lapsipuolen asemassa
turistimaana. Sitä on pidetty jonkunlaisena vielä tutkimattomana
erämaana, jossa matkailijalla ei ole mitään niistä mukavuuksista tai
nähtävyyksistä, mitä esimerkiksi Jaava tarjoo. Ja kuitenkin on Sumatra
rehevimpiä koko Itäintian saaristossa, sen luonto on suurenmoinen
mahtavine vuorineen, kauniine kraatterijärvineen ja viidakkoineen, ja
sellaisia näköaloja kuin Sumatralla, löytää muualta harvoin.
Nyttemmin on mielenkiinto kuitenkin herännyt Sumatraakin kohtaan,
sillä saarihallituksen toimesta on kulkuyhteyksiä siellä huomattavasti
parannettu sekä tehty suurenmoista reklaamia, jonka saari kyllä
ansaitseekin. Rautateitä on siellä maan kokoon katsoen vielä
verrattain vähän, mutta autotiet ovat erinomaisia. Milloin kulkevat ne
alhaalla laaksoissa riisivainioitten liepeillä, milloin kiertelevät
huimaavan korkeita, äkkijyrkkiä vuorenseinämiä, joilla kulku panee
heikkohermoisen värisemään. Pitkin saaren länsirannikkoa kulkee näet
luonnonnähtävyyksistään rikas, noin 1800 kilometriä pitkä vuorijono,
"Sumatran Kordillierit", ulottuen muutamin paikoin aina meren rantaan
ja pudoten siihen äkkijyrkästi. Vuorijono on täynnään sekä vanhoja että
vielä toimivia kraattereita, kraatterijärviä ja mitä ihmeellisimpiä
muodostumia matkailijan katseltavaksi.
On kyllä totta, että saaren itärannikko, jonka jokainen Malakan
salmea kulkeva matkustaja ainakin osittain näkee, ei ole erittäin
houkutteleva. Niillä paikoin, missä rannan voi laivasta havaita, on se
yksitoikkoisen matalaa, kuin suota, ja kauan senjälkeen, kuin ranta on
jo häipynyt näkyvistä, kohoavat merestä vielä alkuasukaskalastajien
mereen paaluille rakentamat varastomajat, joka näky ei suinkaan
houkuttele matkustajalaivaa antautumaan tuolle petolliselle
särkkärannikolle. Mutta kyllä länsirannikko kauneudellaan sitten
korvaakin itärannikon yksitoikkoisuuden.
Padang on länsirannikon pääpaikkoja, ja sen satamassa, Emmahavenissa
nousimme sirkuksenomistaja Burtonin kanssa laivasta. Otimme auton ja
jatkoimme saman tien matkaa eteläänpäin Indrapoeraan ehtiäksemme ennen
iltaa perille, sillä edessämme oli runsaan neljän tunnin ajomatka.
Indrapoeran eteläpuolella, pienen alkuasukaskylän "hotellissa"
oli määrä tavata aikaisemmin saapunut eläintarhan hoitaja sekä
tieinsinööri, joka oli saanut jalkeille tämän käärmeenpyyntijoukon.
Ihanampaa automatkaa olen tuskin milloinkaan tehnyt, niin ainakin
tunsin silloin mielessäni. Tie, jossa ei ollut pienintäkään rosoa,
kulki kierrellen, nousten ja laskien näyttäen Sumatran rehevyyden. Se
oli kuin vartavasten turistitarkoitusta varten vedetty, jotta matkaaja
alituiseen saisi kauneimman kuvan seudusta. Alkumatkalla näki runsaasti
viljelyksiä, riisipeltoja ja alkuasukaskyliä, mutta sitten tie
sukeltausi viidakkoon, joka oudon silmään näytti aivan koskemattomalta,
vaikka sielläkin kuulemma asutusta oli.
Indrapoerasta ajoimme vielä kolmisen penikulmaa, ennenkuin saavutimme
tavoittamamme kylän ja hotellin. Se oli kahden kraatterivuoren väliin
puristautuneessa rotkomaisessa laaksossa, ja kylän läpi juoksi
vuolas virta, kapea ja kivinen. Kertoivat sen yläjuoksulla, soisilla
viidakkomailla elelevän krokotiilejäkin.
Hotellissa tapasimme — paitsi nuoren orangutangin ja simpanssin,
jotka ensimäisinä tulivat pihalla vastaamme — tieinsinöörin,
nuorehkon malajin ja eläintarhanhoitajan, joka niin kasvoiltaan
kuin olemukseltaankin muistutti ihmeellisesti orangutangia. Nenä
litteä, leukaperät ja hampaat valtavat, hartiat leveät ja kädet
suhteettoman pitkät. Simpanssi ja orangutang kuuluivat taloon, vaikka
eläintarhanhoitaja oli ne jo ostanut omikseen suureksi harmiksi
Burtonille, joka hänkin olisi ne halusta ottanut. Hän koetteli
tiedustella kauppahintaa, mutta ei eläintarhanhoitaja enempää kuin
isäntäkään sitä ilmaisseet.
Isäntä oli puoliverinen, paljon maailmaa nähnyt mies ja
hotellinisännäksi vallan sopuisa. Hotellinpito näytti hänellä olevan
sivuasiana, kaupalla sanoi elävänsä. Oma auto oli talossa, ja muutenkin
tuntui mies sikäläisiin oloihin nähden olevan varoissaan.
Hotellissa eli bungalossa oli moniaita huoneita kahden puolen
keskikäytävää, ja laaja veranta talon kummassakin päässä. Verannoilla
pääasiassa asuttiinkin, huoneissa vain nukkuma-aikana. Paitsi meitä oli
hotellissa matkustajina vielä kaksi vastasaapunutta kiinalaista, myös
jonkunlaisessa keräystarkoituksessa, vaikkei isäntä tiennyt tarkemmin
heidän hommistaan.
Ilta pimeni, tuli päivällisaika, ja päivällistä syödessämme kertoi
insinööri havaintojaan. Hänellä oli tietyöt paraikaa kahdessa kohden,
toinen työmaa noin viiden mailin ja toinen yli 20 mailin päässä.
Lähemmällä työmaalla avattiin tietä paraikaa viidakkoon, ja siellä
olivat miehet nähneet useita käärmeitä. Hän itse ei voinut olla siellä
kuin joskus käymältään, sillä kaukaisemmalla työpaikalla louhittiin
kalliota, ja se vaati hänen alituisen läsnäolonsa.
Orangutanginnäköinen eläimienkesyttäjä, joka tunsi hyvin paikalliset
olot, kertoi meille viime viikon näkemiään. Hän oli jo viikon
verran rakennellut läheisten kraatterivuorien loiville rinteille
pythonkäärmeitten pyydyksiä, ja bungalon takapihalla olikin hänellä
rottinkikori, jossa vongerteli lähes kuusimetrinen pythonkäärme.
Selvittääkseni lähemmin pythonkäärmeitten elämäntapoja, toistan
eläintenkesyttäjä Dannonin kertomuksen niiden tavoista. Hän oli
jo aikaisemminkin viettänyt joitakin kuukausia Sumatralla, kertoi
käyneensä hengenvaarallisella pyyntimatkalla Keski-Sumatran ihanalla
kraatterijärvellä, ja tunsi niinhyvin pienet kuin suuretkin
sumatralaiset käärmeet.
Pythonkäärme on myrkytön, eikä sen purema ole vaarallisempi kuin
tavallisen sisiliskon, mutta sen tuttavuus saattaa olla varsin
kohtalokas aseettomalle ihmisellekin. Romaaneista ja eläintieteistä
olemme m.m. lukeneet pythonien tehneen katalia ihmismurhia. Rasvaahan
sellainen eläin aina kahdeksan metrin pituiseksi, ja sen lihasvoima
— ainakin omasta näkemästäni päättäen — on suurempi kuin minkään
tuntemani matelijan. Luurakenne sitävastoin on hutelo.
Vaikka näitä suurempia samoinkuin pienempiäkin käärmeitä tavataan
Sumatran yleisten matkailuteiden varsilla verrattain harvoin, saattaa
niitä esimerkiksi yllämainitulla seudulla, Indrapoeran ja Bangoelon
välisellä vuoristo- ja viidakkomaalla kohdata useinkin. Sitä osoittivat
tieinsinöörin meille päivällisen jälkeen näyttämät käärmeennahat, jotka
olivat hänen viime kuukauden saalistaan.
Ettei sanottu seutu muutenkaan ollut riistaköyhää, siitä taas olivat
todisteina kaksi valtaista norsunhammasta bungalon kuistin nurkassa,
juuri edellisen viikon saalista samalta työmaalta.
Keskustellessamme näistä asioista kysyi eläintenkesyttäjä Dannon, mitä
minä siellä oikeastaan teen, ja vaadinko jonkunlaisen osan saaliista.
Kerroin saapuneeni sirkustirehtöörin suosiollisella luvalla pääasiassa
vain katsellakseni matoja ja maisemia, mutta että varsin mielelläni
ampua täräyttäisinkin tämänlaisen jättiläiskäärmeen taikka krokotiilin
tai vaikkapa vain norsunkin. Dannon sanoi, että niitä käärmeitähän ei
ammutakaan, vaan kaikki otetaan elävinä, sillä yhden elävän käärmeen
hinnalla saa jo vaikka kymmenen kuolleen nahkaa. Sirkustirehtööri
oli antanut Dannonille kaikki valtuudet jahdin suhteen, ja jokainen
elävä käärme merkitsi hänelle puhdasta pääomaa. Illan kuluessa,
katsellessamme bungalon isännän, sirkustirehtöörin ja tieinsinöörin
pokeripeliä, keskustelin Dannonin kanssa lähemmin jahtiasiasta.
Aikaisilla aamutunneilla hän selvitti, että voihan kiinniotettaessa
joku käärme kuollakin, ja ne minä saisin, jos suostuisin maksamaan
apurimiesten palkat aina kyseessäolevalta päivältä.
Dannon oli ollut paikkakunnalla jo toista viikkoa, jolla aikaa hän
alkuasukkailla oli rakennuttanut kraatterivuoren rinteelle, bushiin,
käärmeenpyydyksiä. Niitä piti meidän nyt joka aamu käydä kokemassa ja
keräämässä niihin joutunut mahdollinen saalis. Innostunut pokerinpeluu
kesti kuitenkin viidennelle tunnille, ja kun olin tottumaton
sikäläisiin tapoihin, tuntui puolikuuden herätys minusta rasittavalta.
Sumatralla näet ei työhön ja varsinkaan metsässäliikkumiseen voi
käyttää kuin aamun ensimäisiä tunteja, keskipäivä on tappavan helteinen.
Ensimäisille pyyntipaikoille oli matkaa noin kuusi mailia, ja isäntä
saattoi meidät autolla aina vasta-avatun tien suuhun, jonka lähistöltä
meidän jahtimaamme alkoivat. Käännyimme tieltä loivalle vuorenrinteelle
pensaikkoon, jossa paikoin oli aukeitakin ahoja, toisin paikoin taas
harvahkoa lehtipuumetsää. Ruoho- ja saniaiskasvullisuus bushissa oli
sankka, milteipä miehen korkuinen, ja ainakin minua, ensikertalaista
viidakonkävijää hirvitti siellä kulkiessani.
Varusteemmekaan eivät olleet mielestäni tyydyttävät. Olihan Dannonilla
toki kivääri niinkuin sirkustirehtöörilläkin, mutta minulla
omakohtaisesti ei ollut kuin kauhavalainen puukko. Kahdeksalla
alkuasukasapulaisellamme oli kaikkiaan kolme kehnoa tuliluikkua,
pääasiallisen aseistuksen muodostivat vain rautapiikkiset kepit.
Sitäpaitsi oli mukanamme kaksi rottingista punottua vahvaa koria sekä
tiheäsilmäinen, paksupunontainen verkko, jonka käyttöön sain vasta
myöhemmin tutustua.
Olin kyllä jahtipäälliköllemme valittanut vajavaista asestustani, mutta
bungalon pihalla hän oli työntänyt kouraani metrin pituisen kepin,
sanoen sen olevan kylliksi — hän nähtävästi epäili minun suunnittelevan
käärmeenmurhia. Sanoin pelkääväni orangutangeja, jotka tiesin varsin
vaarallisiksi elukoiksi, mutta hän väitti, ettei sellaisia näillä
seuduin olekaan.
Heti ensimäkien päivä tuotti yllätyksen niinhyvin minulle kuin
Dannonillekin. Kuljimme kohti ensimäistä käärmeenpyydystä, joka
oli noin kilometrin päässä maantiestä, ja Dannon kertoi minulle
pythonin pyynnistä ja sen elämäntavoista. Hän selitti, että python
eli sowa, kuten sitä siellä kutsutaan, vain aniharvoin laskeutuu
maahan. Tavallisesti metsästää se puussa kietoutuen rungon ja oksien
ympäri ja pää riipuksissa odottaa saalista. Se on myrkytön eläin,
ei pure milloinkaan, vaan tappaa saaliinsa puristamalla, ruhjoo sen
aivan pehmeäksi ja nielee sen sitten kokonaisena. Syötyään itsensä
täysinäiseksi, etsii python itselleen rauhallisen paikan, jossa
sulattelee ruokaansa kuukausikaupalla.
Ihmisellekin saattaa python käydä vaaralliseksi. Viisimetrisen käärmeen
kanssa kuuluu täysikasvuinen mies pärjäävän vallan helposti, mutta
kahdeksanmetrisen eli suurimman koon saavuttaneen sowan kanssa on
toinen leikki. Ehdoin tahdoin ei python käy ihmisen kimppuun, mutta
tullessaan pyyntitarkoituksessaan häirityksi, suuttuu se, kietoo
notkean, pari metriä pitkän eturuumiinsa häiritsijän ympärille ja
tempaisee hänet puuhun. Silloin on ihminen melko avuton, sillä
ominaisella vaistollaan vangitsee sowa aina saaliinsa rintakehän ja
käsivarret ensimäiseksi, ja ellei teräasetta satu käteen aivan ensi
hädässä, kerkiää se rutistella ihmisen tiedottomaksi, ennenkuin tämä
on kunnolleen kerinnyt käsittämään, mistä oikeastaan on kysymys.
Kahdeksanmetrisen pythonin paksuus on lähes yhdeksän tuumaa, ja niin
vahvoja käsivarsia lienee vain harvoilla ihmisillä.
Näitä asioita selvitteli eläintenkesyttäjä minulle kävellessämme
harvahkossa tuuhealatvustaisessa metsikössä. Koko ajan tähysteli
hän korkealle puihin, ja senjälkeen kun hän oli kertonut käärmeiden
oleskelevan yksinomaan puunoksilla, varoin minäkin menemästä liian
lähelle näitä vaanimispaikkoja. Apinoita, perhosia, turilaita ja muita
pörriäisiä siellä vilisi vallan tiheässä, mutta yhtään paria käärmeen
kiehuvia silmiä en siellä äkännyt. Minä aloin kertoa Dannonille,
että meikäläiset suomalaiset käärmeet eivät ainakaan tietääkseni
nouse koskaan puihin, vaan iskevät ne maasta mustikanvarsien välistä
torahampaansa kulkijan paljaisiin sääriin aiheuttaen purrulle
henkilölle vaikeanlaatuisen kuumetapauksen, pahimmissa tapauksissa
vieläpä kuolemankin. Selvitin vielä, että vanhanajan tiedemiehet
ovat tälle käärmeenmyrkylle keksineet vastamyrkynkin, jota kutsutaan
alkohooliksi, mutta sen käytön ovat lainlaatijat Suomessa kieltäneet,
koska meillä on vielä liian vähän käärmeitä.
Dannon lausui halveksumisensa sellaisia lainlaatijoita kohtaan ja sanoi
alkohoolin olevan parhaimpia vastamyrkkyjä kobrankin puremaa vastaan.
Jos purtu ihminen heti ensitöikseen juopi itsensä aivan täyteen kuin
seinäkello, ei puremasta koidu suurempia vaurioita. Yleisimpänä
vastamyrkkynä käytetään kuitenkin kaliumpermanganaattiliuosta,
jota meillä kullakin oli pieni pullo matkassamme, sillä alkohooli
ei tavallisesti kestä niin kauan kuin sanottu kaliumneste. Useat
ihmiset juovat näet alkohoolin jo ennenkuin käärme on purrutkaan, ja
ennenaikainen lääkitseminen ei kuulemma auta myöhemmin sattuneeseen
puremaan. Kaliumpermanganaattiliuosta sitävastoin käytetään
ulkonaisesti puremahaavaan ja sentakia sitä kuluu vähemmin. Dannon
olisi kenties kertonut näistä käärmeasioista enemmältikin, mutta äkkiä
näimme edessämme puitten välisessä aukeamassa valtaisan pythonin.
Olin juuri kuullut esitelmän siitä, ettei python metsästäessään
koskaan laskeudu maahan ja aioin huomauttaa tästä poikkeustapauksesta
Dannonille, mutta hän laukkasi jo käärmeen jälessä. Minä tein samoin,
vaikken osannut käsittää, mitä sille voisin tehdä, sillä käärme oli
suurempi kaikkia ennen näkemiäni. Apumiehet olivat meistä vielä lähes
viidenkymmenen metrin päässä, kun jo tavotimme otuksen. Dannon yritti
lyödä sitä kepillään niskaan, mutta liian varovaisena löi niskanikaman
alapuolelle. Hän nimittäin ei suinkaan halunnut tappaa sitä, vaan
ainoastaan niskanikamaan napauttamalla saada hetkeksi tainnuksiin.
Nyt kuitenkin isku sattui liian alas, käärme suuttui, ja uskomattoman
lyhyessä silmänvilauksessa kiersi se pitkän ruumiinsa mutkalle
hyökkäysasentoon pää metrin korkeudella maasta.
"Juoskaa", sanoi Dannon, ja minä juoksin, minkä jaloistani pääsin, hän
jälestä, ja python sähisten kolmantena. Mutta Dannon ei juossutkaan
kuin vähän matkaa. Niinpian kuin python oli oikaissut kiemuransa ja
lähtenyt meitä takaa-ajamaan, kääntyi hän ympäri ja meni sitä vastaan,
löi uudelleen kepillään, ja nyt isku sattui. Käärmeen pää heilahti
maahan ja samalla karkasi hän sulin käsin siihen. Toinen käsi juuri
pään takana ja toinen metrin verran taaempaa puristaen painoi hän sitä
maahan polvillaan auttaen ja huutaen miehiä avukseen. Ajattelin, että
juuri nyt käärme heittää tuon mahdottoman ruumiinsa miehen ympäri,
mutta sitä se ei tehnyt, vaan makasi aivan liikkumattomana. Silloin
saapuivat jo apumiehetkin ja kävivät kukin toisensa jälkeen käsiksi
valtavaan pythoniin, kunnes rottingista punottu, vankkatekoinen kori,
joita meillä oli kaksi matkassa, oli tuotu paikalle. Nyt minäkin jo
uskalsin mennä apuun, kun käärmettä ruvettiin soluttamaan koriin. Työ
oli nopeasti tehtävä, ennenkuin otus kerkisi herätä huumauksesta.
Mutta miehet olivat tottuneita ammatissaan, ja pian kiertyi suuri ruho
mutka mutkalta tähän tilapäiseen vankilaan, jossa se oli kykenemätön
käyttämään voimaansa. Kun katsoin korin rakosesta sinne, oli pää jo
taas pystyssä, ja silmät kiiluivat kuin metallinapit.
Nyt sain taasen kuulla uuden esitelmän pythonin tavoista. Dannon
kertoi, että olimme olleet varsin vaarallisessa tilanteessa
silloin, kun käärme veti itsensä mutkalle. Siitä asennosta se voi
salamannopeasti heittää kiemuran ihmisen ympäri, ja tämä otus oli
kaikkia näkemiäni suurempi ainakin paksuuteensa nähden.
Kysyin Dannonilta, kuinka hän uskalsi käydä käärmeen niskaan yksinään
käsiksi, sillä sehän olisi voinut suurella ruhollaan musertaa hänet
muutamassa sekunnissa pehmeäksi makkaraksi. Hän sanoi, että sellainen
temppu on yksinkertaisin, minkä käärmeelle voi tehdä. Käärmeen
liikuntohermoston keskus on juuri niskanikamissa, ja kun siitä saa
hyvän otteen, ei ruumiskaan voi tehdä mitään. Pythonin ajatuskyky on
silloin poissa, eikä keskiruumis — voimakeskus — toimi ollenkaan. — Nyt
taas pääsin perille eräästä seikasta, jota ankeriasta selkäsiimalla
pyytäessäni olin miettinyt. Olin näet havainnut, että jos ankeriasta
likisti lujasti sormillaan vissistä kohtaa juuri pään takaa, niin
se miltei säännöllisesti kuoli jo ennen rantaan pääsyä. Sillä on
siis kuten pythonillakin niskassa jonkinlainen hermokeskus, jolta
kovakourainen käsittely ottaa kuten sanotaan — nirrin pois.
Koetimme arvioida otuksen pituutta, sillä korissa sitä oli mahdoton
mitata. Toiset sanoivat 24 jalkaa, toiset 22. Maasta, jossa se oli
maannut suorana, etsimme kohtaa, missä hännänhuippu olisi ollut. Aivan
tarkalleen emme sitä saaneet selville, mutta joka tapauksessa se oli
yli 7 metriä, mieluummin lähempänä 8:aa metriä, siis laatunsa suurimpia.
* * * * *
Saavuimme nyt Dannonin järjestämille käärmeenpyydyksille, joita
oli rakennettu pitkin lounaisrannikon vuorenrinnettä. Ne olivat
vankkatekoisia häkkejä korkeintaan parin neliömetrin laajuisia, ja
häkin puolat niin kaukana toisistaan, että nälkäinen käärme mahtui
ryömimään puolien välistä sisälle. Käärmeen houkutukseksi oli
häkkiin pantu mustakiharainen elävä porsas, joskus myös kukko tai
apina. Kun python nyt vainuaa saaliin, ryömii se häkkiin, ruhjoo
otuksen kuoliaaksi ja nielee sen kokonaisena. Senjälkeen lähtisi se
rauhalliseen paikkaan sulattamaan ruokaansa, mutta turvonnut ruumis ei
mahdukaan häkin rakosista, ja niin jää käärme vangiksi häkkiin.
Ensimäisenä päivänä emme pyydyksillä saaneet mitään, mutta korvasihan
viidakosta vangitsemamme python päivän vaivat. Sitäpaitsi löysi eräs
pyyntiseurueemme alkuasukas puolitoista metriä pitkän kobran ja otti
sen paljain käsin elävänä. Se oli väriltään iljettävän vihreä, selässä
tummempia ristikkomaisia kuvioita, ja miehet sanoivat sen kuuluvan
laatunsa myrkyllisimpiin.
Samanlaisen ja samankokoisen tapasin myöhemmin Sourabajan eläintarhassa
eräässä sen sadoista häkeistä monien muiden kobralaatujen joukossa, ja
kun sikäläiset eläinhoitotavat ovat suuresti meikäläisistä poikkeavia,
jäi erikoisesti tämä eläintarha mieleeni. Jokainen käärmeenhäkki
oli noin metrin korkuinen, sen pohjalla troopillisessa ruohikossa
makaili käärmeenvonkale, ja häkin yläosaan kiinnitetyllä puolapuulla
istui pikkulintu. Se oli pantu sinne käärmeen ruuaksi; näin säästyi
eläintarhan vartija pitämästä huolta käärmeen ruoka-ajasta, kun
ateria istui oksalla odottamassa. Vasta sitten kun oksallaistuja
oli hävinnyt, tuotiin tilalle uusi odottamaan vuoroaan. Mutta nämä
näkemäni syöttilinnut eivät laulaneet, ja niitä katsellessani toivoin,
että olisin voinut asettaa eläintarhanhoitajan pythonin häkkiin
samanlaiselle odotusoksalle.
* * * * *
Vaikka meillä oli sopimus, että minä saan kaikki kuolleet käärmeet,
näytti siltä, kuin jäisin vallan ilman, sillä kun sirkuksenomistaja
tahtoi koko saaliimme elävänä, käsitteli pyyntijoukko käärmeitä
yhtä varovasti kuin kyyhkysiä, ja sillä tavalla ei kuolleita synny.
Insinööri oli luvannut lainata minulle haulikkonsa, mutta se oli
kaukana toisella työmaalla eikä ollut vielä saapunut. Sen saatuani
olisin lähtenyt yksinäni metsälle, ja silloin olisi arvioni mukaan
tullut myös kuolleita.
Olimme palanneet siinä yhdentoista aikaan aivan tuloksettomalta
aamuretkeltä, olimme aterioineet, ja sitten olivat toiset asettuneet
moskiittoverkkojensa alle nukkumaan eivätkä luvanneet sinä päivänä enää
lähteä minnekään. Minä istuin bungalon kuistilla apinoitten kanssa ja
tuumailin, mitä tekisin. Olisin lähtenyt yksinäni metsälle, mutta enhän
voinut vallan aseettomana.
Silloin välähti mieleeni insinöörin dynamiittivarasto. Olinhan minä
vanha pommari, laitanpa itselleni sellaiset aseet, jotka kyllä
tokenevat sowallekin.
Hain avaimet insinöörin huoneesta ja menin varastoon. Kaivoin
laatikosta käsiini kuusi dynamiittipötkyä ja rupesin värkkäämään
pommia. Kaksi pommia niistä tein, panin kolme pötkyä kumpaankin ja
varmuuden vuoksi 10 senttiä stubiinilankaa. Paperia kiersin vielä
ympärille, jotta niistä tuli oikein kauniita paketteja, langan pää vain
tuikutti esiin.
Työnsin paketit taskuihini, hyppäsin pyörän selkään ja läksin ajamaan.
Päätin mennä sinne, missä aamullakin olimme olleet, missä viidakkoa
paraikaa avattiin. Sinne oli lähes kuusi mailia vanhaa hyvää tietä,
sitten erkani uusi tie oikealle. Siellä ei ollut vielä koneita käytetty
ollenkaan, joten tie oli aivan pehmeää, eikä siellä voinut ajaa.
Peitettyäni bungalon isännältä luvatta lainaamani polkupyörän
tienvarsiviidakkoon, läksin vaeltamaan vasta-avattua tieuomaa pitkin
parin mailin päässä olevalle purolle, sillä vastanauttimani lunch eli
aamiainen sekä moniaan kilometrin ajo kuivasivat kurkkuani.
Tie kulki alkumatkallaan laaksonpohjaa pitkin, ja tietä reunustava
viidakko oli niin tiheää, että se muistutti kauniinväristä tapettia tai
kulissia. Se oli oikeata djungelia, viidakkoa, josta olemme monissa
seikkailukirjoissa lukeneet. Suurempia puita ei siellä ollut ollenkaan;
korkeintaan käsivarren paksuinen, suorarunkoinen, bambua muistuttava
kasvullisuus rajoitti tietä niin tiheänä, että olisi ollut mahdotonta
yrittää siitä läpi ilman asetta. Minäkin olen joskus ollut metsätöissä
Suomessa ajamassa linjoja ja sen semmoisia ja heiluttanut kirvestä hiki
hatussa, mutta sumatralaisessa metsässä ei linjanajoon tarvita muuta
kuin vesuri — ei ainakaan näillä lounaisrannikon viidakkomailla. Siellä
en hakemallakaan löytänyt mustaapuuta, blackwoodia, joka Austraaliassa
ajaa rautakangen asian, joka on kovempaa kuin poronsarvi, ja jota
painavuutensa takia ei voida edes uittaa.
Tällaista, noin kymmenisen metrin korkuista viidakkotietä pitkin kuljin
— tosin sangen epäröivin tuntein, sillä tiesinhän, että monta silmää
siellä kulkijaa katselee, vaikkei niitä ensikertalainen havaitse.
Oli kuumin aika päivästä, ja silloin nukkuu viidakkokin, ainoastaan
sirkat pitivät puissa yksitoikkoista konserttiaan. Hikosin, niin että
pommi kädessäni oli aivan märkänä, suuta ja kurkkua kuivi, mutta siitä
huolimatta olin sytyttänyt sikaarin, että tulta olisi aina käsillä
pommia varten, jos sattuisi yllätyksiä.
Kävelin kuin puolinukuksissa, enkä enää muistanut koko käärmeitä,
koetin vain joutua purolle veden ääreen. Silloin näin edessäni tiellä
mustan möhkäleen ja pysähdyin kuin sähköiskusta. Pysähtyessäni nousi
kasan keskestä huojuva pää puolen metrin korkeuteen ja katseli minua
silmät kiiluen. Se oli musta kobra, käsivarren paksuinen ja arvioni
mukaan runsaasti kolme metriä pitkä. Siitä olisi tullut kaunis nahka,
tarpeita moneen sikaarikoteloon tai naisten käsilaukkuun, joita
viimemainitulta olisin voinut lahjoitella harvoille naistuttavilleni.
Arvailin mielessäni, kuinka sen saisin. Kepillä en lähtenyt sitä
lyömään, sillä kun astuin pari askelta lähemmäksi, nousi pää heti
korttelin verran korkeammalle, ja kuului pihinää, niinkuin olisi höyryä
päästänyt venttiilistä. En tiennyt, kuinka myrkyllisiä tämän laadun
kobrat ovat, mutta lähemmäs en hirvinnyt mennä, sillä minulla oli vain
alapuolelle polvien ulottuvat sukat ja korttelinpituiset housunlahkeet.
Ja kun tuollainen elukka iskee, niin se iskee kaukaa ja korkealle.
Olisipa minulla nyt ollut mauserpistoolini tässä, niin ei hätääkään.
Harmitti, kun en lähtiessäni ollut herättänyt sirkuksen omistajaa ja
lainannut hänen kivääriään. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
heittää pommilla. Tiesin kyllä, minkälaisen jäljen se tekee, mutta kun
kobra ei aikonut väistyä tieltä syrjään eikä päästänyt ohitsekaan, en
minäkään kääntynyt takaisin, sillä purolle ei ollut enää pitkälti, ja
minulla oli kova jano.
Peräydyin kymmenisen metriä kobrasta ja työnsin sikariini sytytyslangan
pään, joka sähähtäen syttyi palamaan. Laskin viisi sekuntia ja
kuudennella nakkasin. Pommi sattui kobran kylkeen, ja samalla kun se
putosi maahan, iski kobra myös siihen. Iski kerran, toisenkin, ja
silloin pommi räjähti. Näin vaan leimauksen ja multapilven ja sitten
jonkun kiemuran ilmassa.
Menin katsomaan. Selvää jälkeä oli pommi tehnyt, kobra oli mennyt aivan
nuuskaksi. En siitä löytänyt kuin pieniä rippeitä, metrin pituinen
palanen roikkui korkealla bamburuo'ossa, se oli suurin jälelläoleva
kappale koko elukasta, ja sekin oli rääsyinen.
Pääsin purolle saakka, mutta siitä en enää olisi lähtenyt eteenpäin,
niin rasittuneeksi tunsin itseni. Nyt uskoin todeksi toisten puheet
ja varoitukset, että keskipäivällä ei pidä lähteä viidakkoon, ellei
tahdo tehdä loppua itsestään. Päätä poltti, korvat humisivat, ja kaikki
esineet värisivät niinkuin autereessa. Pitkän aikaa sain lepäillä puron
rannassa, ennenkuin kykenin paluumatkalle ja mielessäni päätin, etten
enää toiste lähde keskipäiväjahdille.
* * * * *
Päivät olivat sietämättömän helteisiä ja vaikkei ollut satanut
moniin aikoihin, tuntui ilma metsässä aina kostealta. Emme senvuoksi
jaksaneet olla liikkeellä kuin vain aamupäivisin, ja ennen puolta
päivää palasimme bungalolle. Söimme päivällisen, ja sitten kaikki
sulkeutuivat huoneisiinsa moskiittoverkkojen alle, jossa nukkuivat
lähelle auringonlaskua. Pimeän tullen ryhtyivät he kortinpeluuseen,
sillä korttipeli kuuluu sumatralaisten ja jaavalaisten elämään niinkuin
jokapäiväinen leipä. Taikka myös noppapeli, mutta tavallisimmin
pelasivat he pokeria noin kahdeksankin tuntia yhtämittaa ja vasta
aamupuoleen yötä kolusivat sänkyihinsä.
Minulle oli ilmasto liian kuuma, jotta olisin voinut nukkua päivisin.
Huoneessa moskiittoverkon alla oli kuin saunan lauteilla, eikä unta
ollut ajattelemistakaan. Silloin joko menin koskeen uimaan tai
istuskelin apinoitten kanssa varjoisalla kuistilla. Kuistin kattoon oli
kiinnitetty nuora, jossa apinat saivat kiipeillä ja keinua. Orangutang
esiintyi tavallisesti siivosti, se nautti keinumisesta, kun taas
simpanssin suurin huvi oli kiskoa orangutangia hännästä tai tehdä muuta
koiruutta, se oli nimittäin koiras.
Orangutang oli naaras, ja siitä kai johtui, että heti minut nähtyään
se toi kyntensä puhdistettavakseni. Ojensi kätensä ja näytti kynsiään
ikäänkuin sanoakseen, että katsos nyt taas, kun on tullut törkyä.
Kun otin puukon esille, istui se aivan liikahtamatta ja silmää
räväyttämättä katseli puhdistustyötä. Simpanssi oli myös asiasta
innostunut ja katseli omia kynsiään, mutta ne olivat niin mitättömät,
ettei niissä ollut mitään puhdistamista. Sen se nähtävästi itsekin
oivalsi, koska — kerran sille siitä huomautettuani — ei enää toiste
ojentanut kättään manikureerattavaksi, vaan hommasi muuta.
Istuimme kerran taas portailla, minä orangutangin kynsiä kaivellen ja
simpanssi joutilaana toisella puolellani. Sille tuli aika pitkäksi,
jonkavuoksi se tyhjensi takkini sivutaskun, jossa oli kirjeitä,
kalenteri ja valokuvia. Kun huomasin katsoa sivulleni, olivat
tavarani levitetyt portaille ja simpanssi tarkasteli niitä nyt hyvin
tärkeän näköisenä yrittäen maistaakin postikortin syrjästä, Keräsin
tavarat ja panin ne takaisin taskuuni, mutta tällaisen toimenpiteen
simpanssi otti pahakseen. Se poistui seurastamme eikä katsonutkaan
enää meihin, mutta tuli vähän ajan kuluttua salaa takaapäin ja repäisi
koko taskuni irti kiiveten sitten katonrajaan pakoon. Annoin sille
sitten lattialle levinneestä kasasta yhden kuvapostikortin, ja nyt ei
sen riemulla ollut rajoja. Naama yhtenä hymynä se katseli ja käänteli
korttia, ja jos orangutang yritti lähestyä, siirtyi se heti toiseen
paikkaan. Aikansa katseltuaan se sitten söi koko kortin — pani sen
varmimpaan talletuspaikkaan.
Tämä simpanssi osasi nauraakin oikein höröttämällä. Tuli luokseni,
heittäytyi maahan pitkälleen ja päästi pienen kikatuksen. Se oli
merkki, että nyt sitä piti kutitella, rapsutella kainaloitten alta, ja
siinä se sitten makasi ja suu levällään nauroi niin makeasti höröttäen
kuin ihminenkin nauraa, kun sitä kutittelee. Tiedän tämän siitä, kun
olen joskus ihmisiäkin kutitellut.
Käärmettä ja käärmeennahkaakin nämä ystävälliset apinat pelkäsivät
kuin kuolemaa. Jos vain toi käärmeennahan verannalle, silloin ne
heti pakenivat katolle ja sieltä räystään yli kurkistelivat, milloin
uskaltaisivat tulla takaisin. En tiedä, onko totta, kuten metsästäjät
väittävät, että pythonin silmillä on niin hypnoottinen vaikutus
apinaan, että se pelkästään katselemalla saa apinan tulemaan luokseen
saaliikseen. Olkoonpa asia miten tahansa, kamalan kiiluvat silmät tällä
käärmeellä vain on, ja ihmisenkin panee se äkikseltään hätkähtämään.
Muuten voi olla niinkin, että apinat uteliaisuudesta tulevat liian
lähelle tutkimaan pythonia, ja sitten joutuvat sen saaliiksi, sillä
kiipeämisessä ja kilpajuoksussa ei python niitä kylläkään saavuta.
Kyllä pythonilla tuntuu olevan melko paljon järkeä, ja se tottelee
isäntäänsä verrattain helposti. Tarkastelin kerran Calcutassa erästä
kesytettyä pythonia ja kääntelin sitä. Silloin se suuttui, vetäytyi
renkaaksi ja nosti päänsä lähes metrin korkealle valmiina kiertymään
ympärilleni. Mutta kun käärmeenkesyttäjä löi sitä pari kertaa
kämmenellään korville, laski se päänsä heti maahan ja salli itseään
pyöriteltävän vaikka mihin suuntaan.
Heti kun toin ensimäisen käärmeennahan hotelliimme, alkoivat apinat
karttaa huoneitamme; millään houkutuksella ei niitä saanut kuistin
ovesta edes käytävälle, saati sitten huoneeseen, vaikka isäntä sanoi
niiden ennen availleen ovia ja kulkeneen huoneesta toiseen kuten
kotiväki ainakin.
Monta hauskaa valokuvaa olisin saanut näistä apinoista ja
pyyntimatkoistamme, mutta kamerani palje oli liuonnut irti Calcutan
kosteudessa, ja se oli nyt Bataviassa korjattavana. — Toisille
mahdollisille tropiikkimatkustajille annan tässä sen neuvon, että
suurikokoista kameraa ei turistimatkailijan kannata ottaa mukaansa.
Pieni koko ja puolen tusinan rullafilmit ovat parhaat, sillä jos kerran
filmit purkaa ilmatiiviistä pakkauksesta, ovat ne vajaan viikon aikana
valotettavat ja kehitettävät, muuten ne pilaantuvat. Minulla oli kone
9 x 12 sm ja kokotusinan pakkafilmit. Parikin kertaa sattui niin,
ettei koko pakkaa tullut viikon kuluessa valotetuksi ja kaikki filmit
pilaantuivat.
* * * * *
Kului viikko, tuli lauantai, mutta yhtään minulle kuuluvaa
sopimuksenmukaista kuollutta emme vielä olleet metsästä tuoneet. Minua
alkoi jo tympäistä koko jahtihomma, mutta lauantaipäivä toi minullekin
saaliin.
Eräästä häkistä otimme paraikaa kuusimetristä pythonia, silmukka
oli saatu kaulaan, häkin seinä avattu, ja levitimme juuri verkkoa
kietoaksemme siihen käärmeen. Silloin tuli se kuin ammuttu häkin
avoimesta seinästä keskellemme kiertäen eturuumiinsa erään alkuasukkaan
ympärille. Tämä tuli meille vallan odottamatta, sillä vastasyönyt
käärme on tavallisesti veltto. En luule, että se kerkisi miestä vielä
pahasti puristaa, mutta hän parkaisi kuitenkin, ja silloin äkkäsin
minä hetken otolliseksi. Tempasin kauhavalaisen puukkoni ja upotin
sen käärmeen ruhoon, jotta selkäranka katkesi. Apumiehillä oli lyhyet
teräväpiikkiset kepit, ja jahti-innossaan kukin työnsi piikkinsä
käärmeen selkään. Sen ote heltisi miehen ympäriltä, liikkumattomana jäi
se maahan, se oli kuollut — ja siis minun.
Mutta Dannon oli kiukkuinen. Hänen muotonsa muistutti ilmielävästi
Bataviassa näkemääni suurta orangutangia, joka irvisti minulle sitä
puhutellessani.
Dannon sanoi, että niinkauan kuin hänellä on käänne silmukassa, ei
kenenkään tarvitse tulla sitä puukolla tahallaan tappamaan, sillä
tuollaisen kuusimetrisen otuksen hän nujertaa yksinään. Aikansa
rähistyään komensi hän miehet mukaansa jättäen minut yksin käärmeineni
häkille.
Hänen vihansa selitykseksi mainittakoon, että ilman aseitakin olisimme
helposti voineet vääntää käärmeen irti miehestä ja saada se koriin,
sillä pääpuoli oli nuorassa vangittuna. Sitäpaitsi on otettava
huomioon, että sirkuksenomistaja, joka kustansi koko retkikunnan — hän
ei muuten ollut tällä kertaa matkassa — maksoi eläintarhanhoitajalle
päiväpalkan lisäksi määrätyn prosentin jokaisesta vangitusta elukasta,
jotavastoin näistä kuolleista ei tullut mitään prosenttia. Kuulin tämän
vasta sitten, kun oli enää myöhäistä tarjota niistäkin prosentteja,
muuten minullakin olisi ollut enemmän nylkemistä.
Yksin jäätyäni kiskoin nahan irti saaliistani, kiersin sen ympärilleni
ja läksin vaeltamaan kylää kohti, sillä metsästysjoukko oli jo ehtinyt
pitkälle, enkä lähtenyt sitä enää tavoittamaan.
Vähää ennen puoltapäivää palasi Dannon bungaloon ja oli jo unohtanut
vihansa. Minä kuitenkin olin päättänyt tästälähin kulkea metsiä omin
päin, sillä tieinsinöörin lupaaman haulikon piti saapua käytettäväkseni
seuraavana päivänä, ja omasta mielestäni tunsin jo vähän viidakon
tapojakin.
Iltamyöhäisellä katsellessamme käärmeennahkaa, selitti Dannon muun
muassa pythonin ruumiinrakennetta. Vaikka sen lihaksissa onkin
suunnaton voima, on selkäranka varsin heikko. Hän väitti, että pythonin
voi tappaa hännästä äkkiä nykäisemällä. En ollenkaan epäile, etteikö
eläintenkesyttäjä Dannonilla olisi sisua mennä nykimään pythonia
hännästä, mutta sitä selkärangan katkeamista uskallan epäillä.
* * * * *
Taivas oli illan kuluessa vetäytynyt pilveen, moskiitot ahdistivat
sietämättömästi kuistilla, ja toisten ryhtyessä pokerinpeluuseen
ehdotti Dannon minulle, että lähtisimme kävelylle joenrantaan
katselemaan eräänlaisia loistavia kaloja, joita hän väitti joessa
olevan. Matkalla meidät kuitenkin yllätti oikein roimasade, ja niin
poikkesimme kadunvierellä olevaan kolmeseinäiseen vajaan, jonka
otsikossa luki komeasti "Bar".
Olimme kylässä nähtävästi jo tunnettuja, sillä hetken aikaa istuttuamme
tuli luoksemme minun arvioni mukaan aivan alamittainen tyttölapsi ja
kysyi, saisiko hän tulla nukkumaan yöksi hotelliimme. Torjuin heti
jyrkästi tällaisen ehdotuksen sanoen, että tähän aikaan vuorokaudesta
tulisi lasten olla jo kotonaan sängyssä nukkumassa.
Hän sanoi, että kyllä hänen lapsensa ovatkin jo nukkumassa, mutta hän
ei yksin hirviäisi mennä kotiinsa, joka oli joen toisella puolen neljän
mailin päässä. Väitin puhettaan keksityksi ja arvelin hänen koettavan
houkutella meitä jonkunlaiseen laissa rangaistavaan rakkausseikkailuun.
Baarin isäntä sanoi epäilystäni turhaksi, sillä hän tunsi tämän
"rouvan" ja tiesi, että hänellä tosiaankin vähäisestä koostaan
huolimatta oli jo kaksi lasta.
Emmehän mekään tahtoneet olla ynseitä apuatarvitsevaista kohtaan, ja
kun Dannon lupasi aamulla ottaa hänet autolla matkaansa lähtiessään
samalle suunnalle, sallimme rouvan seurata mukanamme hotelliin.
Sisäpihan kuistilla istui vielä pokeriseurue. Sinne jäimme mekin
istumaan, sillä valuva sade oli vilvoittanut ilman aivan siedettäväksi,
emmekä aikoneetkaan nukkua koko yönä. Osoitin huoneeni oven rouvalle ja
sanoin, että hän voi mennä nukkumaan minun sänkyyni, jos tuntee itsensä
väsyneeksi.
Hetken kuluttua hän hävisikin kuistilta, mutta aivan kohta kuului
huoneestani kimeä kirkaisu. Samalla syöksyi rouva huoneesta yli pihan
kuistille ja kaatui pöydän viereen läähättäen, että minun huoneessani
on sowa. Dannon ja minä ensimmäisinä, sitten koko peliseurue
jälkijoukkona laukkasimme huoneeni ovelle, ja siellä saimme selville
hirviön. Se oli päivällä tappamamme pythonin nahka, jota rouva oli
luullut eläväksi pedoksi.
Huoneeni sijaitsi Dannonin ja tieinsinöörin huoneitten välissä,
väliseinät eivät ylettäneet kattoon saakka, ainoastaan puolen kolmatta
metrin korkeuteen, ja näitten väliseinien varaan olin ripustanut
käärmeennahan kuivumaan. Huoneen leveys ei ollut täyttä kolmea metriä,
kun taas pythonin nahka täytti hyvästi kuusi metriä, ja se poimutteli
väliseinältä pöydälle, siitä sänkyni moskiittoverkon katolle ja
toiselle väliseinälle, joten näytti kuin elävä python olisi siellä
ollut longertelemassa. Sitäpaitsi olin tyhmyyksissäni leikannut nahan
auki jo tuoreeltaan, joten kirjava selkä paistoi aivan ilmielävältään
huoneeseentulijalle.
Saimme tämän asian selvitetyksi ja rouvan rauhoitetuksi, mutta vielä
toinenkin yllätys sattui hänelle samana iltana. Hetken päästä kuului
huoneestani uusi kirkaisu, ja samanlaisessa pakokauhussa kiiruhti
rouva taas kuistille selittäen nyt, että sängyssäni moskiittoverkon
alla on toinen peto. Tälläkertaa se oli pantterinnahka, jonka olin
kosteuden takia levittänyt sänkypeitolleni. Kun rouva oli kohottanut
moskiittoverkkoa, oli pantteri irvistänyt hänelle ilkeästi, ja siitä
tämä uusi kauhunpuuska. Nyt ei hän uskaltanut enää mennä minun eikä
muidenkaan huoneeseen, vaan istuskeli kuistilla, jossa Dannonin kanssa
olimme alkaneet noppapelin. Viidennellä aamutunnilla hän sitten sieltä
hävisi jäljettömiin, nähtävästi lähtien jalkaisin neljän mailin päässä
olevaan asuntoonsa, vaikka puolentoista tunnin kuluttua olisi päässyt
saman matkan autolla.
Josta seikasta päättelenkin, ettei hän pelännyt pimeätä eikä
alunperinkään ollut meiltä anonut pelkkää yökortteeria.
* * * * *
Aamulla alkoi taas sataa, eikä jahdista tullut mitään. Illan
vietimme tapamme mukaan bungalon verannalla. Isäntä, insinööri
ja sirkustirehtööri pelasivat pokeria, Dannon ja minä istuimme
katselijoina ja muuten vain seurustellen, hän kun ei osannut pelata ja
minä puolestani periaatteesta en pelaa kuin vähän pianoa ja harmonikkaa
— varsinkin kun herrat pelasivat korteilla suurista panoksista.
Näin istuimme ja kuuntelimme yöllisiä ääniä, sillä troopillisessa
yössä niitä on paljon. Heti pimeän tulosta aina aamunkoittoon saakka
pitävät sirkat ja kaikenlaiset näkymättömät visertelijät äänekästä
konserttiaan. Mutta myös kotieläimet alkavat laulunsa jo yöllä.
Niinkuin jokainen muistaa Piplian Historiasta, puhutaan siellä kukosta,
joka lauloi Pietarille kolme kertaa. Pikkupoikana tätä lukiessani
ajattelin itsekseni, että myöhäänhän ovat miehet olleet valveilla, kun
aina kukonlauluun saakka, sillä meillähän kukko vaikenee visusti siksi,
kunnes päivä alkaa sarastaa. Mutta näissä lämpöisissä maissa on toisin.
Jo Syyriassa huomasin ihmeekseni, että kukot alkoivat kiekumisensa
miltei täsmälleen kello 24, ja niin näyttää olevan koko troopillisessa
maailmassa.
Niinpä meidänkin hotellimme kukot maan tapaa seuraten olivat
äänessä jo puolilta öin, ja se kuului meistäkin kuin asiaan.
Kuitenkin oli bungalon pihalta jo kahtena yönä kuulunut kiekauksia,
jotka epämusikaalisuutensa takia häiritsivät meitä. Tavalliseen
kukonlauluunhan kuuluu neljä jaksoa, tässä meidän hotellissamme oli
niitä vain kolme, emmekä päässeet oikein perille, mikä jakso oli
poissa. Aluksi pidimme sitä tavallisena väärinlauluna, joka sattuu
kenelle tahansa, mutta kun tämä tapahtui jo kolmantena yönä, alkoi se
meitä harmittaa.
Nyt siinä toisten korttipeliä katsellessamme kuulosti se meidän
pelaamattomien korviin erikoisen pahalta, jonkavuoksi sanoimmekin
isännälle, että hänellä on huonoääninen kukko. Hän ei kuitenkaan
ottanut puhettamme miksikään, tokaisi vain jotain, että siellä on
montakin kukkoa. Vasta kun kahdennenkymmenennen kerran siitä laulusta
hänelle huomautimme ja lisäsimme vielä, että me emme ainakaan viitsisi
pitää tuonäänistä kukkoa kanatarhassamme, suuttui hän ja sanoi, että
"jos se teitä kiusaa, niin menkää ja tappakaa se, syömme sitten
huomenna kukonpaistia."
Muuta käskyä ei meille tarvittukaan. Kolusimme bungalon sokkeloiselle
pihalle, jota keskitaivaalta pilvien välistä paistava kuunkaari sentään
vähän valaisi. Odotimme hetkisen, taas se sama kukko kiekaisi, ja äänen
johdattamina löysimme kukon takapihan aidannurkkauksesta, jossa se
istui bambukorin päällä silloin tällöin kiekaisten ja koettaen nokkia
jotain korissaolijaa, jonka myös havaitsimme kukoksi. Kesy se oli, ei
mennyt minnekään, vaikka tulimme aivan viereen. Eläintarhanhoitaja,
joka oli tutumpi näissä asioissa, tarttui kiekujaa niskasta, eikä se
senjälkeen enää rääkynyt yhtään.
Veimme saaliimme nyt verannalle tarkastettavaksi. Se oli suuri,
punaisen ja kullanhohtoinen kukko, mutta pää ja kaula olivat miltei
höyhenettömät. Ja laiha se myös oli, oikein romuluinen. Pelaajat
eivät joutaneet sitä ollenkaan katsomaan, isäntä vain olkansa yli
sanoi, että viekää keittiöön ja pankaa riippumaan, etteivät rotat syö.
Sen teimmekin ja sitten menimme nukkumaan, sillä ainakin huonolta
kukonlaululta tiesimme saavamme nukkua rauhassa.
Aurinko oli jo noussut, kun heräsin äänekkääseen keskusteluun
käytävässä. En saanut selkoa, mitä asia koski, mutta kiukkuinen oli
ainakin keskustelijoiden äänensävy. Hetken kuluttua tuli isäntä
huoneeseeni ja kertoi ihmeitä. Viime yönä on toiselta hotellissa
asuvalta kiinalaiselta hävinnyt ostamansa tappelukukko, oikein
shampiooni, ja hän epäilee nyt meitä jollain tavalla syyllisiksi tähän
katoamiseen.
En käsittänyt, että yhdestä kukosta voitaisiin pitää niin suurta ääntä
ja sanoinkin, että annetaan sille toinen kukko tilalle, mutta isäntä
selitti, ettei juttu ole sillä autettu, sillä kiinalainen vaatii juuri
tämän omansa, vainajan. Ja hän kertoi minulle jutun juuret.
Kiinassa pidetään näet kukkotappeluja, joissa lyödään vetoja yhtä
innokkaasti kuin parhaimmissa englantilaisissa derbykilpailuissa, ja
jotka vetävät väkeä enemmän kuin espanjalaiset härkätaistelut. Nyt oli
tämä kiinalainen löytänyt ja ostanut oikein ensiluokkaisen tappelijan,
jolla hän olisi varmasti ansainnut omaisuuksia, ja se oli juuri se
huonolauluinen, yöllä nutistamamme. Sen kauppa-arvo täällä viidakossa
oli 25 guilderiä eli noin 400 Suomenmarkkaa, mutta Shangahaissa
maksettiin heti ensimmäisessä kilpailussa vetoina kymmenkertaisesti se
määrä; ja tämä oli koettu tappelija, jota ei vielä yksikään kultakaula
ole voittanut.
Isäntä sanoi jo selvittäneensä asian kiinalaisen kanssa, mutta siitä
huolimatta kulki tämä pitkin nurkkia nuuskien ja kurkisti minunkin
huoneeseeni ikäänkuin vahingossa. Vielä aamiaispöytäämme tuli hän
katsomaan, mitä ruokalajeja söimme, mutta meillä ei ollut kukonpaistia.
Seuraavalla viikolla hän rauhottui, kun onnistui ostamaan pari
samanlaista shampioonia, ja kun toisten käärmeenpyytäjien poistuttua
jäin hänen kanssaan kahden hotelliin, tuli meistä kohtalaisen hyvät
tuttavat.
Sunnuntai-iltapäivällä siirtyi nimittäin Burton joukkoineen jokilaaksoa
ylöspäin toisille metsästysmaille, mutta minä jäin paikoilleni, sillä
insinööri oli tuonut haulikkonsa, 12-kaliiperisen Winchester-repeterin
käytettäväkseni, ja sen turvin päätin käydä metsiä omin päin, koska
kuolleisuus Burtonin saaliissa oli perin pieni.
Maanantaipäivä meni aivan hukkaan, mutta palatessani uutta tietä
pitkin takaisin kylään huomasin, että puron takaa lähti ikäänkuin
poluntapainen etäämpänä olevalle ylänkömaalle, jossa emme vielä olleet
käyneet, ja sinne päätin seuraavana päivänä ulottaa retkeni.
Jo auringon noustessa olin uudella tiellä ja kerkisin polun päähän.
Se oli aluksi kapea, niin että siinä juuri mahtui kävelemään ja
varsin varovasti kuljin katsellen, ja haulikko aina valmiina, jos
tarvittaisiin. Pian tie kuitenkin alkoi kohota, metsä muuttui
suuremmaksi ja harvemmaksi, ja maapohja oli kovempaa. Siinä kulkiessani
tunsin yhtäkkiä, että joku katseli minua. Se oli sellainen vaistomainen
tunne, merkillinen varoitus, joka pani pysähtymään paikalle kuin
naulittu.
Katselin polkua pitkin eteenpäin, katselin sivuilleni, mutta vaikka
kuinka terästin näköäni, en havainnut mitään. En kuitenkaan liikkunut
minnekään, sillä minulla oli yhä se tunne, että kaikki ei ollut
niinkuin pitäisi. Yhä tirkistelin ympärilleni ja silloin näin. —
Suuri sowa, python, edessäni puunoksalla tuskin kymmenen askeleen
päässä. Se oli miltei paljaalla oksalla, mutta edessäoleva lehvistö
suojasi sen niin hyvin, että vasta, kun lähti katseellaan seuraamaan
sitä päästä — jonka ensin huomasin — ylöspäin, keksi silmä kolmeen
kertaan oksan ympäri kiertyneen ruumiin, joka oksaa pitkin ylettyi
runkoon ja vielä kerran sen ympäri. Metrin verran riippui pääpuolta
oksasta kohtisuorasti alaspäin, pää oli vaakasuorassa asennossa noin
kolme metriä maasta ja silmät tuijottivat minuun kuin timantit. — Alta
kulkiessani olisi siitä ollut niin hyvä heittää kiemura kaulani ympäri
ja nykäistä minut puuhun.
"Vai minua odottelet", sanoin sille, kun tähtäsin haulikollani
roikkuvaan päähän ja painoin liipasinta. Matka oli lyhyt, ja haulit
menivät kasassa kuin kuula. Panoksen voimasta heilahti pää vielä yhden
kierroksen oksan ympäri, sitten alkoi ruumis nytkähdellä, lihakset
supistuivat ja laajenivat vuoroon, ja näki, kuinka se puristi oksaa.
Hetken kuluttua kaikki herpaantui, ja käärme valui kuin piimä oksalta
maahan jääden aivan liikkumattomaksi.
Näin heti, että pää oli aivan murskana. Panos oli mennyt leuan alta
sisään ja tullut päälaesta ulos, sitten uudelleen niskan takaa sisään —
ruumis kun oli muodostanut suoran kulman pään kanssa — ja vatsapuolelta
ulos.
"Selvä pyy, sanoi Tyyskä, kun närhin ampui", tuumailin itsekseni ja
kiersin rottingista lenkin, jonka pujotin ampumareijästä läpi. En
ryhtynyt tätä nylkemään tappopaikalla, kuten lauantaina olin tehnyt,
sillä eläintarhanhoitaja oli sanonut — ja niin muistin myös itse
lukeneeni — että jos pythoneja on kaksi yhdessä, kuten joskus sattuu,
voi toisen saada kiukkuisena niskaansa viidakossa. Jos sitävastoin
vetää kuollutta jälessään jonkun matkaa aukealle paikalle ja odottaa
siinä, seuraa toinen jälestä, ja siten voi saada molemmat.
Vedin ampumani käärmeen uudelle tielle ja sitä pitkin purolle, jossa
päätin kiskoa nahan irti. Mutta olihan otus myös mitattava, pituus on
näet näissä käärmeasioissa hyvin tärkeä tekijä. Metrimittaa ei ollut
matkassani, mutta osapuilleen sain sen pituudeksi vähän yli viisi
metriä ilman päätä, ja parkittaessa se venyi vielä puolen metriä. Komea
saalis, ei tosin sellainen kuin se ensimäinen lähes kahdeksanmetrinen,
mutta sittenkin kaunis elukka. Mustat kuviot selässä hyvin säännöllisiä
ja vatsanalus kermanvärinen.
Pitkän aikaa odottelin puron rannalla toista käärmettä, mutta mitään
ei kuulunut. Päiväkin alkoi jo paistaa liian kuumasti, ja niin kiersin
nahan taas ympärilleni, etsin isännän polkupyörän teidenristeyksestä ja
ajelin kylään.
149
Se olikin viimeinen oikea jahtipäiväni, sillä seuraavana
auringonnousuna läksin toiselle työmaalle, joka oli ylhäällä vuorilla,
enkä sieltä enää onnistunut saamaan mitään.