Brisbanen satama on meren puolelta hyvin suojattu, vaikka se onkin
matalahko. En minä hänen syvyyttään kylläkään ole mitannut, päättelen
vain siitä, kun jo kaukana merellä otimme luotsin ja sitten ajoimme
ainoastaan kuuden solmun nopeudella perille saakka.
Muun katselemisen ohella vetivät meressä liikkuvat lukuisat limamaiset
medusat huomion puoleensa. Ne olivat sateenvarjon muotoisia sillä
eroituksella, että varjon alla heilui useita lonkeroita, joiden
luku ei ollut kaikilla sama, kuten aikaisemmin olin luullut. Näin
sellaisia, joilla oli vain viisi lonkeroa, kun taas jollain saattoi
nähdä niitä kymmenkunnan, vallitsevan luvun vaihdellessa kuudesta
kahdeksaan. Varjon eli pään suuruus — pääksi sitä ainakin kutsun,
koska hengityselimet eli jonkunlaiset kidukset olivat siinä — vaihteli
sekin teevadin kokoisesta suureen lautaseen, ja lonkerot suurimmilla
olivat parin korttelin mittaiset. Ulompana näki niitä vain joitakuita
harvoja, mutta lähempänä satamaa luku kasvoi — saa sanoa miljoonaan.
Niitä aivan kihisi väylässä, ja laivan tullessa kohdalle ne käänsivät
varjonsa alaspäin ja painuivat hitaasti syvyyksiin. — Siihen veteen
en minä ainakaan olisi mennyt uimaan, niin kauniita kuin medusat
iljettäväisyydessään olivatkin.
Näin suuret laivat eivät mene kaupungin satamaan saakka, sillä Brisbane
sijaitsee jonkun matkaa merenrannasta kapeahkon joen rannalla.
Syväkulkuisia aluksia varten on 12 km. päähän kaupungista rakennettu
ulkosatama, Pinkenba nimeltään. Siitä pääsee junalla kaupunkiin, mutta
purseri viivytti meidän passiemme leimausta niin kauan, että juna
kerkisi lähteä, ja saimme ottaa autokyydin, joka sivumennen sanoen on
Austraaliassa kallista.
Satamassa laiturin vieressä on tullikamari, ja siellä odottelimme
vuoroamme. Samassa laivassa oli kotimaahansa palannut eräs
jalkapallojoukkue matkaltaan Sundasaarille, ja heillä oli
luonnollisesti yhtä ja toista pientä rihkamaa tuliaisiksi. Kun
katselin, miten ankarasti pienimmistäkin korutavaroista verotettiin
— muutamista aina 60 prosenttia ostohinnasta, alkoi minua arveluttaa
rautakirstuni kohtalo, sillä sen sisällyksestä en ollut ilmoituksessani
maininnut mitään.
Tuli sitten minunkin vuoroni, ja tullipäällikkö tarkasteli
tavaraluetteloani. Ilmoitin kaiken omaisuuteni olevan transitoa,
läpikulkutavaraa, josta ei jää mitään Austraaliaan, mutta sellaista
puhetta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Päätinkin senvuoksi jättää
tavarani tulliin säilytettäväksi siihen saakka, kunnes taas lähden
toisiin maanosiin, mutta halusin kuitenkin nähdä, paljonko minua niistä
verotettaisiin. Jos pääsen halvalla, maksan tullin, jos nylkevät
paljon, jätän ne sinne. Kohtalo kuitenkin järjesti asiat niin, että
sain maksaa - ja melko runsaasti. Kirjoituskone ja valokuvauskone
katsottiin ammattiini kuuluviksi, mutta kiikarista olisi sääntöjen
mukaan mennyt 200 markkaa tullia. Minä väitin jyrkästi vastaan ja
sanoin, ettenhän minä voi kirjoittaa, ellei minulla ole lasisilmiä,
mutta tullipäällikkö näytti määräyksen, jossa nimenomaan sanottiin,
että kiikarista on otettava tulli. Väiteltyämme vielä pitkän aikaa
asiasta, sanoi tullipäällikkö, että pyyhitään se sitten tykkänään pois,
ja kirjoittakaa nimenne alle. Se tehtiin, ja minä kirjoitin, ettei
minulla olekaan kiikaria, vaikka ensin luulin.
Sitten tuli nahkojen vuoro. Tullipäällikkö väitti arvioimaani hintaa
kymmenesosaksi Austraaliassa vallitsevista hinnoista ja kysyi, mikä
niitten ostohinta on, mutta minä sanoin, ettei niillä ole ostohintaa
ollenkaan, koska olen ne itse tappanut. Ei hän arviotani sitten
muuttanut, mutta puolitoista puntaa määrättiin niistä tullia.
Tullimies sai nyt määräyksen tarkastaa tavarani, pitäisikö
ilmoitukseni kutinsa. Avasin merimiessäkkini ja aloin lappaa tavaroina
lattialle, kunnes siellä oli jäljellä vain likaisia vaatteita.
Tullarinapulainen katsoi säkkiin ja uskoi puheeni, jonka jälkeen säkki
heitettiin lattialle ja ruvettiin tullimiehen kanssa levittelemään
nahkakääröjä. Ensimäinen nahka vedettiin suoraksi, ja se ulottui yli
koko tullikamarin. Tullipäällikkö, kaikki tullimiehet, matkustajat
ja autokuskit tulivat sitä ihmettelemään, minulle tehtiin useita
ostotarjouksia, jotka heti kylmästi hylkäsin ja sanoin, että ne ovat
museotavaraa Suomeen.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Suuri, ruskea rotta tuli
nurkasta tavaroitten sekaan, säikähti jotakin ja pujahti minun
merimiessäkkiini. Kaksi matkustajaa huomasi sen, ja he nostivat
hälinän. Koko yleisön huomio kiintyi nyt tähän asiaan, ja joku yritti
mennä tyhjentämään säkkiä, mutta minä ärähdin, että se on minun säkkini
ja sisällys myös minun. Menin senjälkeen itse ja katsoin toista metriä
pitkän säkkini suusta sisään, — ja siellähän rotta oli ja kurkisteli
minua vihaisesti. Jotta olisin saanut sen pois, olisi säkki ollut
tyhjennettävä, mutta silloin olisi pohjimmaiseksi asetettu paketti
tullut myös tullimiesten näkyville, ja sitä taas en mitenkään voinut
sallia. Helistelin siis säkkiä kunnes rotta painui vaatteiden alle,
ja sanoin, että ei täällä näy mitään. Tullimieskin kurkisti sinne
eikä nähnyt mitään, jonka jälkeen alettiin uudelleen tarkastella
käärmeennahkoja.
Minä aloin nyt kiiruusti ahtaa tavaroita takaisin säkkiin päästäkseni
mahdollisimman pian pois. Joka kerta kun työnsin jonkun tavaran sinne
ja vähän painoin, vinkaisi rotta. Useampaan kertaan tulivat ne näkijät
sanomaan minulle, että siellä se varmasti on, mutta minä sanoin heille
sekä suomeksi että englanniksi, että menkää h—iin. Lopulta saatiin
sinne nahatkin — säkkiin nimittäin — jonka jälkeen löin lukon suulle,
ja tullari vahvisti toimituksen latumerkillä.
Rautakirstuni kohtalo oli vielä ratkaisematta, mutta sekin asia
järjestyi aikanaan. Silläaikaa, kun olin tullipäällikön huoneessa
tullarin kanssa, joka selitti, että kaikki on kuin ollakin pitää,
menivät ne kaksi matkustajaa kopeloimaan yksin heitettyä säkkiäni.
Keksivät lopulta, missä paikkaa rotta oli, sillä kun siihen lujasti
painoi, niin rotta vinkaisi. Taas he hätyyttivät koko yleisön
samoinkuin tullimiehetkin paikalle, ja sillä aikaa, kun kaikki
olivat kyykkysillään säkin ympärillä rottaa vinguttamassa, otin minä
rautakirstuni ja kannoin sen ulkopuolella olevaan tavara-autoon ja
peitin sen öljyvaatteella. Ihmiset vaativat kiihkeästi avaamaan
uudelleen säkin, mutta minä maksoin nopeasti tullini, kannoin säkin
autoon ja sitten täyttä vauhtia matkatovereitteni urakoitsijan ja
kullankaivajan kanssa kaupungille urakoitsijan ehdottamaan halpaan
hotelliin saadaksemme rotan pois ennenkuin se ehtii ruveta mitään
nakertelemaan. Urakoitsija oli tullikamarissa aluksi ollut innokkaimpia
säkinpurkajoita, kunnes sain hänelle vihjaistuksi, ettei säkkiä
sovi siellä tyhjentää. Matka Pinkenban ulkosatamasta Brisbaneen
on ensimäistä mailia lukuunottamatta tiheästi asuttua. Se onkin
Brisbanen etukaupunkia katuineen ja hauskoine puutarhataloineen.
Kuorma-autollamme — matkatovereillani oli näet paljon tavaroita —
viilettelimme vinhasti pitkin hyviä viertoteitä, sillä kiirettä täytyi
pitää. Välillä poikkesimme kyllä eräässä baarissa juomassa lasin
olutta, kun oli kovin kuuma, mutta sitten ajoimme taas sitä nopeammin,
ja minä vinguttelin rottaa kuorman päällä.
Pääsimme hotelliin, saimme huoneet ja ensi töiksemme pyysimme saada
lainata kissaa. Talonväki luuli meitä ensin vähän höperöiksi, mutta
kun selitimme, että meillä olisi tuoretta kissanruokaa, joka nyt
juuri olisi syötävä, sanoivat he, ettei kissaa ole, mutta sitävastoin
hyvä foxterrieri. Se tulikin parahiksi paikalle ja hännäntypykkäänsä
vilkkaasti heilutellen seurasi meitä mielellään huoneeseeni, jossa
heti ryhdyin avaamaan säkkiäni. En ehtinyt tyhjentää vielä puoliakaan,
kun rotta jo hyppäsi silmilleni ja suoraan sänkyyn, josta livahti
piirongin taakse. Nyt huomasi foxikin, mistä oli kysymys, ja vinkuen
yritti se päästä rottaan käsiksi, mutta ei mahtunut. Siirsimme
piirongin keskemmälle huonetta, ja nyt alkoi kiivas takaa-ajo, johon
myös urakoitsija otti innokkaasti osaa. Vielä oli pesupöydän ja
vaatekaapin takana pakopaikkoja rotalle, mutta kun nekin esineet
oli saatu entisiltä asemiltaan keskilattialle, ei auttanut muu kuin
kilpajuoksu. Joka kerta kun rotta juoksi urakoitsijan ohi, yritti hän
potkaista sitä, mutta potku osui aina foxiin, joka parahiksi kerkisi
paikalle. Foxi vinkui ja urakoitsija kiroili Uuden Seelannin murteella.
Kullankaivaja ynnä minä emme voineet ottaa ajoon osaa muuta kuin
katselijoina, sillä huone oli pieni, eikä liikkuma-alaa riittänyt enää
meille, — pääasiassa saimme varoa vain urakoitsijan potkuja. Foxi oli
kyllä tottunut rottajahtiin, kuten jälestäpäin kuulimme, mutta sillekin
olivat käänteet liian jyrkät, varsinkin kun rotta aina välillä pääsi
oikaisemaan piirongin ja kaapin alustalle. Lopulta se kuitenkin erehtyi
huoneen pitkälle seinälle, ja siinä foxi yhdellä harppauksella sen
tavotti puraisten sen ilman pitempiä seremonioita kuoliaaksi.
Jymy oli kuitenkin kuulunut alakertaan, ja juuri näytöksen
huippukohdassa kolkutettiin tiukasti ovelleni ja kysyttiin, miksi
siellä tapellaan. Kysyjä oli talon isäntä, joka ei tiennyt hommistamme
mitään. Hän oli vain kuullut alakerran baariin kovaa töminää ja
ylös tultuaan sen lisäksi julmaa kiroilemista. Oli koettanut tulla
huoneeseen, mutta oven olimme varmuuden vuoksi kiertäneet lukkoon.
Nyt, nähdessään suuren kuolleen rotan, jota foxi vielä nutuutteli,
ymmärsi hän asian ja kutsui meidät baariinsa ottamaan lasillisen, kun
olimme hänen talostaan taas hävittäneet yhden noita "bloody" rosvoja,
joita vilisee joka "bloody" paikassa, ja jotka "bloody" syövät kaikki
ruuat. Seurasimme kiitollisuudella kutsua, mutta enemmälti emme sitten
puhuneet tämän rottahistorian alkuvaiheista.
* * * * *
Ruvetessani tarkastelemaan Brisbanea lähemmin ja omakohtaisesti,
havaitsin, että matkatoverini laivassa olivat syöttäneet minulle
pajunköyttä tämän Queenslandin pääkaupungin suhteen. Arvoisa
rouvaystävänihän oli sanonut, että siellä on vain kaksi katua ja elämä
perin kuollutta, mutta minä löysin sieltä monta katua, elämä oli
paikoin niin vilkasta, että oli hengenvaarallista kulkea kadun yli, ja
ihmiskuntaakin sanottiin siellä karttuvan lähes neljännesmiljoonan.
Urakoitsija oli taas luvannut viedä minut sellaiseen hotelliin, jossa
huone ja aamiainen maksaa 4 shillingiä vuorokaudelta, mutta kun
seuraavana päivänä maksoin laskuni, oli hinta 12 shillingiä. Lausuin
tämän johdosta muutamia halveksuvia sanoja urakoitsijalle, mutta hän
puolestaan selitti tuoneensa minut tällaiseen paikkaan siitä syystä,
että muissa halvemmissa paikoissa voisivat minut, raukan, ryövätä.
Mutta se oli seuraavan päivän murhe, nyt me olimme hotellin isännän
vieraina baarissa. Se oli sellainen korkeatiskinen seisomabaari, jonka
ääressä kaikki ovat tuttuja keskenään. Isäntä tarjosi lasin mieheen,
mutta jäi sitten odottamaan, että mekin puolestamme tilaisimme jotakin,
jonka teimmekin. Sitten minä sanoin lähteväni katselemaan hiukan
kaupunkia saadakseni siitä jonkunlaisen yleiskatsauksen. Urakoitsija
kuitenkin varotti lähtemästä, koska taas voisivat ryövätä minut, mutta
kun päätökseni oli vankka, neuvoi hän minua jättämään kaikki rahani
kassaan, sillä siellä ne ainakin säilyisivät. Minulla oli siihen
aikaan perin heikosti rahaa, mutta jätin kuitenkin lompakkoni kassaan
ynnä myös valokuvani, jotta voisivat palatessani tuntea minut, ja
niin läksin harhailemaan kaupungille. Urakoitsija olisi mielellään
tullut oppaakseni ja henkivartijakseni, mutta kun hänellä oli niitä
perheasioita huollettavana, ei hän kerinnyt, vaan jäi lähtiessäni
baariin.
Enemmälti en häntä sitten tavannutkaan paitsi iltamyöhäisellä
palatessani kaupungilta. Hän oli yhä vielä baarissa, eikä ollut
kerinnyt käydä tapaamassa lapsiaan. Kysyin, haluaako hän juoda lasin
olutta kanssani, ja hän suostui, mutta tilasi itselleen kuitenkin
kaksi lasia jotain verrattomasti kalliimpaa juotavaa, sillä olut oli
liian halpaa. Hänen laskunsa teki neljä shillingiä, mutta minulla
ei ollut kuin kaksi, jonkatakia huomautin hänelle jättäneeni kaikki
rahani kassaan, jottei minua voitaisi ryövätä. Nyt oli kassanhoitaja
jo poistunut, ja hän sai maksaa itse nämä hienot juomansa, sillä minun
rahani eivät riittäneet kuin kuuden pencen olueen. Hän pahastui syvästi
menettelystäni.
Brisbanesta täytyy ennen kaikkea sanoa, että se on siisti kaupunki,
ainakin katujensa puolesta. Aivan uudenaikaisesti rakennettu, joskaan
kadut eivät aina jätä väliinsä säännöllisiä neliöitä. Naisten
runsaus kaduilla ihmetytti aluksi, sillä värillisissä Lounais-Aasian
siirtomaissahan ei naisia tapaa kuin aivan sattumoisin. Ja nämä
olivat lisäksi vielä valkoihoisia, joten tuntui kuin olisi kulkenut
pohjoismaisessa kaupungissa.
Poissa oli myös se halpahintaisen markkinatavaran paljous, joka
siirtomaakaupungeista jättää lähtemättömän muistikuvan matkustajaan.
Täällä olivat kaupat hienosti sisustettuja ja näyteakkunat erittäin
aistikkaasti järjestettyjäpä mikäli tavaroista akkunan ulkopuolelta
katsoen saattoi päätellä, olivat ne järjestään ensiluokkaisia.
Huomasi heti, että elettiin maanviljelysalueen pääkaupungissa, sillä
maataloustarvikkeiden kauppoja näki tiheässä. Eikä niissä myyty
mitään lasten leikkikaluja, vaan olivat nämäkin tavarat parasta
ameriikkalaista eksporttia. Kirves oli sellainen, että sen ilkesi
aikamieskin ottaa käteensä, ja kuokassa senverran terästä, ettei sillä
yhtä turvetta tarvinnut moneen kertaan kuopaista.
Austraalian suurissa kaupungeissa ei ole hyvä viipyä pitkään, sillä ne
ovat kalliita paikkoja, ja ulkoa tuodut rahat hupenevat hyvin pieneen,
kun ne vaihtaa Austraalian punniksi. Kun matkatoverini kullankaivaja
seuraavana aamuna lähti veljensä farmille parin tunnin junamatkan
päähän Brisbanesta, seurasin hänen mukanaan katsomaan queenslandilaista
maanviljelystä.
Farmi ei ollut suuri, vajaa sata hehtaaria, mutta siihen oli saatu
mahtumaan niin paljon ja niin monenlaista, ettei voinut muuta käin
ihmetellä. Siellä oli karjaa kaikenlaista, ammuvaa ja kaakottavaa,
viljaa siellä myös kasvatettiin yli oman tarpeen, mutta pääosan
viljelyksistä ottivat hedelmät ja marjat. Omenat, päärynät, luumut,
persikat ja kirsikat olivat kukassaan, ananas alkoi tehdä nuppua,
papaya kantoi jo raakileita, ja sitten siellä oli vielä sellaisia
hedelmälaatuja, joiden niiniäkään en muista. — Hyvin kuului farmi
elättävän, ja omistaja sanoi, ettei kaipaa ollenkaan suurempaa
pinta-alaa; kunhan tämänkin pitää kunnossa, niin elää hyvin.
Queensland onkin Austraalian valtioista monipuolisin, se kun ulottuu
10:ltä leveysasteelta 20:nelle, ja käsittää siis sekä troopillisen
kuumia että lauhkeita seutuja. Pohjoisosassa rannikkoalueella on
arvokkaita metsiä, maa on rikas mineraaleista ja Queenslandin
kultakaivokset ovat tuottaneet hyvin. Sitäpaitsi kaivetaan sieltä
hopeaa, tinaa, lyijyä, kuparia, wolframia, kobolttia sekä safiireja
ja opaaleja. Kaikki viljalajit menestyvät siellä, samoin hedelmät,
jotapaitsi siellä viljellään sokeriruokoa, kahvia, inkivääriä,
tupakkaa, pumpulia, hamppua ja yleensä kaikkea, mitä voi viljeltäväksi
ajatella. Viides osa Austraalian lampaista on Queenslandissa, ja lehmiä
on siellä enemmän kuin koko Austraaliassa ihmisiä. Lieneekö näin
monipuolisesti siunattua maata muualla.
Nousin taas junaan ja läksin länttä kohti saadakseni jonkunlaisen
yleiskuvan tästä valtiosta. Queenslandin rautatiet ovat kapearaiteisia,
raideleveys siinä metrin vaiheilla, mutta hyvin niillä matkaa tekee.
Vaunut tosin ovat pieniä, eikä niihin voi ottaa matkatavaroita kuin
mitättömän vähän, mutta pakaasivaunu seuraa mukana, ja sinne saa kukin
viedä tavaransa, rautatien kustantamat kantajat pitävät niistä huolen.
Toiset matkustajat antoivat rekisteröidä tavaransa pakaasihuoneessa,
mutta kohdalleni sattunut kantaja vei tavarani ilman muuta vaunuun.
Huomautin hänelle siitä, mutta hän sanoi, ettei sillä niin väliä ole,
rekisteröiminen maksaa suotta, kyllä ne perille tulevat ilmankin. Ja
perille tulivat myös, eikä kukaan kysynyt minulta pakaasilippua.
Austraalian junissa ei ole kuin kaksi luokkaa, ensimmäinen ja toinen,
ja joka luokan istuin on numeroitu, ettei tarvitse peljätä menettävänsä
paikkaansa, kun juna pitkän asemavälin juostuaan pysähtyy baarin
kohdalle, ja kaikki matkustajat kiiruhtavat rommilasille. Rommi ja olut
näyttivät asemilla tekevän hyvin kauppansa, ja asemabaarit olivatkin
tilavia halleja pitkine tarjoilupöytineen, ettei kenenkään tarvinnut
odotella.
Etelä-Queenslandin maisemat ovat kumpuilevia kuten Karjalassa.
Rata kiertelee vaarojen laiteita, pistäytyy tämän tästä tunnelissa
ja välillä laskeutuu taas tasaisemmalle maalle. Vaaroilta näkee
penikulmittani yli harvan eucalyptusmetsän toisille vaaroille ja
laaksojen viljelysmaille. Maaperä on punaista ja näyttää köyhältä,
mutta sanovat sen kasvattavan hyvän ruohon. Nyt oli kesä vasta
alullaan, ja viimevuotinen ruoho peitti ruskeana mattona maanpinnan,
muutamin paikoin vasta alkoi hiukan vihannoida.
Austraalialainen bush ei ole samanlaista läpipääsemätöntä viidakkoa
kuin Sunda- ja Etelämeren saarien, se on harvaa ja helposti
kuljettavaa. Milloin ovat puut suorarunkoisia, komeavartisia, milloin
lyhytkasvuisia, käyräoksaisia, taikka sitten peittää maan vallan
pensaikko. Pääpuuna kasvaa eucalyptus, harvana kuin savannimetsä. Kun
tullaan yhä etelämmäs, muuttuvat maisemat tasaisemmiksi, ja siellä
kasvavat puutkin tiheässä. Mutta se ei ole enää bushia, se on woodia,
metsää. Ero on siinä, että bush kelpaa karjanlaitumeksi, wood ei,
koskei siellä kasva ruohoa.
Joka paikassa ei punainen maa ole yhtä lihavaa, taikka on kenties
ollut aikaisemmin, mutta lampaat ovat sen köyhdyttäneet. Laajoilla
aloilla oli ainakin puolet puista kuivunut, ja niitten vaaleat rungot
harottivat luurankomaisina kohti taivasta. Se oli lampaiden työtä.
Useasti sivuutin laajoja alueita, jotka aikaisemmin olivat kasvaneet
bushia, mutta nyt ne olivat aukeita. Kannot törröttivät vielä pystyssä,
mutta koko kenttä kasvoi polvenkorkuista kaktusta, muistuttaen kaukaa
katsoen ääretöntä kaalimaata. Sekin oli lampaiden työtä.
Metsäseutu näyttää erikoisesti soveltuvan hedelmäpuiden viljelykseen,
sillä hedelmäfarmeja oli siellä paljon. Keskelle tiheätä metsää oli
tehty raivio, maa siellä muokattu ja hedelmäpuut istutettu linjasuoriin
riveihin. Siellä oli tuhansia puita aina farmillaan, ne olivat
juuri täydessä kukassaan, ja koko farmi loisti joko valkoisessa,
vaaleanpunaisessa tai sinipunaisessa väriloistossaan.
Tuollaisen farmarin elämä on yksinäistä — ei tosin niin yksinäistä
kuin Keski-Austraalian lammasfarmarin tai rajaratsastajan — mutta
kuitenkin yksinäisempää kuin esimerkiksi kauppalanasukkaan. Muutamin
paikoin on useampia farmeja lähekkäin, mutta usein näkee, että on kuin
hakemalla etsitty yksinäinen paikka. Harvoin siellä naapurin tapaa ja
vielä harvemmin sinne eksyy posti. Kun juna lähestyi tällaista farmia,
juoksivat ihmiset saraltaan ratavarteen ja huusivat minkä jaksoivat:
"Peiper, peiper", se on paper, sanomalehtiä. Junan akkunoista heille
nakeltiin luetut sanomalehdet, ja näin sai yksinäisyydessään elävä
farmari päivittäin kaupungin tuoreimmat uutiset.
Queenslandilaisen farmarin menot eivät ole suuret — paitsi jos hän
lähtee kaupunkiin huvittelemaan. Mutta nyt tarkoitan sellaisia
menoja, jotka ovat välttämättömät farmin kuntoonsaattamiseksi. Meillä
pohjoismaissahan rakennukset nielevät suhteettoman paljon, samoin
on lämmitys varsin huomattava tekijä menoissa. Queenslandissa on
aina lämmin, siellä ei kaipaa hirsiseiniä, vaan rakennukset tehdään
laudoista. Kivijalkaa ei näe muualla kuin kaupungeissa. Brisbanen
ympäristöllä on penikulmittain tiheätä huvila-asutusta, ja kaikki
asumukset on rakennettu puupaaluille, puolen metrin korkeudelle
maanpinnasta. Sellaisissa rakennuksissa eivät rotat viihdy, sillä
asumuksien lattioissa ei tarvita multapenkkejäkään kylmää vastaan.
Kaikki on vain lautaa ja katto peltiä.
Nämä huvilat ja farmirakennukset ovat kaikki niin ulko- kuin
sisäpuoleltaankin samanlaisia. Huoneita on kaikissa yhtä monta ja
huonejärjestys kaikissa sama. Kun on käynyt yhdessä talossa, niin
tietää, minkälaisia ovat toiset talot kahdensadan mailin ulottuvilla.
Mutta mitäpäs niistä turhan monista huoneista ja liikanaisista
komeuksista onkaan väliä, pääasia vain, että jokainen viihtyy omassaan,
niin kauan kuin siinä asuu, sillä "eihän meillä kuitenkaan ole
pysyväistä sijaa täällä maan päällä."