Miltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla
täysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon
trahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle
liian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla
katuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa
saanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut
frakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin
etiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten
pääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.
Näissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon
mutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu
alotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa
ainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka
mikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.
Sitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat
etelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus-
että kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota.
Se oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai
diplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten.
Laivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia
oikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella
Umbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.
Etelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan
vain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa
kunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt
tällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi,
saapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä,
ja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään
käsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin
päivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt
hän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja
kustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole
ollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten
tai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita
kanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille
lähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja
nakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset
ihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on
valtava.
Istuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen
aamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua
tapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä
whiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi
se 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee,
kummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain
selvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja
vähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.
Konsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin
kirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien
elämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja
istuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja
minkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.
Olisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen
raittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin
pöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani
Johnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni
matkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin
sikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän
toimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut
sen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat
suunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat
— siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen
palkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman
elinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani
valtion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani
oli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi,
koska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin
kansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja
kouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni
lyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.
Kaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista
asioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa
tai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni
pöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei
heti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta
pöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä
kotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa
vaikeammanpuoleisista murhista.
Huomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko
he kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen
esittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen
kummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin
epämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille
sodasekoituksen.
Silloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli
mielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni
puhelut.
Olisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli
edessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia
saattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei
siedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai
pari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan
alkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.
Minä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän
vatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä
ruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari
päivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan
vatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi
tehnyt minusta vainajan.
Ystäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja
päiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät
varsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin
pohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan
ja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja —
ja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi
käyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii
sensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat
pohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.
Niinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin
vallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat
valkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti
asiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka
hän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi
heti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa
opiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä,
että sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin
täysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat
lisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei
kiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.
Olut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa
ja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta
hänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun
valkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia —
sanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan
seurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin
berliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani
ajankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa
pullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he
nautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti,
mutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo
tavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja
muut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin
poikkeustapauksissa.
Minä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin
korkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin
halusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla
skotlantilaisella tavaralla.
* * * * *
Olisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin,
mutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt
seurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista
matkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen
saaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä
oli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit,
mutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.
Keskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä
asunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen
peninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli
matkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian
hienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi,
siitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän
ääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.
Sivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän
päälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km,
joka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se
pitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan
ihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.
Joskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia,
tapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät
matkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat
sirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan
seuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä
en ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla
Itä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja
Amerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni
löivät minut hämmästyksellä.
Jaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä,
ja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä
käydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät
mynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti
kaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää
kunnollisia "taiteilijoita", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan
ala-arvoisia.
Olin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se
luonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni,
että sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi
kadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten
aikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen
tunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien
sekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä
tahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen
jonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää
pettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään,
ja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja
itävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla
mahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja
elatuksensa hankkimiseksi.
Joitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä
erään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan
kruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita
sikäläisten tavaraintuottajain kanssa.
He solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren
eurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä
kohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet
jaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat
heidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma
käytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä
rahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen
miljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset
liiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija,
ja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin
Jaavalla.