Sourabajassakin voi saada asunnon kohtuullisella hinnalla, jos vain
jaksaa tarpeeksi kauan etsiä. Minä olin Bataviassa ollessani Suomen
konsulilta pyytänyt matkani varrella olevien kaikkein halvimpain
kulkuvälineitten ohjeet samoinkuin halvimpain hotellien osoitteet
ja saanutkin pitkän luettelon niistä. Luettelo hukkui kyllä matkan
varrella, mutta Sourabajaan tullessani sen taas löysin ja ajoin suoraan
konsulin osoittamaan hotelliin.
Hotelli ei kuitenkaan ollut minulle aivan sovelias, sillä se oli
hienoimpia Sourabajan hotelleista, jossa hinnat olivat noin kolme
kertaa pariisilaisia korkeammat. Sitäpaitsi luki seinällä selvästi,
että "miksis tänne tulit, eikä sinulla ole häävaatteita", sillä
julkipano määräsi päivällispuvuksi smokingin. — Myöhemmin kuulin siellä
kyllä ruokailtavan ilman kaulustakin.
Konsulin antama lista suositteli erästä toistakin hotellia, jonne nyt
ajoin, ja se näyttikin jonkun verran siivottomammalta, mutta hinnat
olivat vieläkin ylöttömät, joten istuin taas ponin kärryihin ja ajelin
edelleen.
Yhden ponin ajoimme aivan kuitiksi, ennenkuin löysimme sellaisen
hotellin, joka ei velvoittanut asukasta syömään enempää kuin
pukeutumaankaan. Senverran sentään ovenpieleen naulattu ilmoitus
rajoitti muuten varsin vapaata elämää, että "pahoja rouvia ei saa pitää
huoneissa", kuten hollanninkielisen ilmoituksen vajavaisella taidollani
käänsin suomeksi.
Hotelli sijaitsi lähellä sirkusta, ja siitä kai johtui asukkaiden
kansallinen kirjavuus. Muistellessani eri huoneiden asukkaita oli niitä
seuraavasti: kaksi jaappanilaista, tshekkoslovakki, austraalialainen,
hollantilainen, itävaltalainen, puolalainen, kaksi kiinalaista,
preussilainen, kaksi ryssää. Näistä kuului sirkukseen vain kolmasosa,
jaappanilaiset tietysti poisluettuina, sillä sellainen sirkus, jossa
on jaappanilaisia akrobaatteja tai muita klovneja, tekee ensimäisellä
viikolla vararikon. Kukaan kiinalainen ei mene sellaiseen sirkukseen,
ja heistä kuitenkin riippuu koko sirkuksen menestys.
Hotellin isäntä itse oli müncheniläinen, painoi 130 kiloa, ja muuten
sangen mukiinmenevä mies. Hän halveksi Sourabajaa ja ihaili Calcuttaa,
jossa oli pitänyt hotellia muutamia vuosia sitten. Sinne hän halusi
takaisin, mutta kun kysyin, miksi hän ei mene sinne, sain vain
murheellisen päänpudistuksen vastaukseksi.
Kun saavuin hotelliin, istui koko eurooppalainen yleisö sisäpihan
kuistilla pelaamassa pokeria. Saatuani huoneasiani järjestykseen,
läksin kiertomatkalle kaupungille ja palasin vasta illalla. Peliseurue
istui edelleen kuten lähtiessäni — paitsi että puheensävy oli
huomattavasti entistään korkeampi. Tunnin verran katselin heidän
peliään ja sitten menin nukkumaan, sillä aamulla piti minun jo varhain
lähteä matkalle.
Kolmen päivän kuluttua palasin perin hikisenä ja hiekkaisena ja menin
suoraan kylpyhuoneeseen ottaakseni vesiryöpyn niskaani. Kylpyhuone
oli sisäpihalla, ja sen kuistilla istui sama pokeriseurue aivan kuin
lähtiessäni, vaikka isäntä tuntui olevan riitaisella tuulella. Hän
väitti, että se tshekkoslovakialainen oli varastanut häneltä 50 senttiä
pöydästä, ja juuri kuistille tullessani näin isännän heittävän kaikki
rahansa nurkkaan. Slovakki laski rahansa ja sanoi, että hänellä on
juuri niinkuin pitääkin, mutta isäntä hyökkäsi tuoliltaan käyden
molemmin käsin tämän joukosta kaikkein pienimmän kurkkuun. Tämä otti
minun luonnolleni, kun ei kukaan — vaikka viereisellä tuolilla istui
poliisikomisaariokin — puuttunut asiaan, ja niin hyppäsin väliin.
Kiersin käsivarteni isännän kaulan ympäri ja pitelin häntä siksi,
kunnes slovakki oli päässyt pakoon, ja sitten istuin tyhjälle tuolille.
Isäntä katseli hetken ympärilleen, sitten hän huomasi minut.
Sadankolmenkymmenen kilon painollaan hyppäsi hän päälleni niinkuin
hypätään uimaan, ja tuoli, takanani ollut kallis jaappanilainen
tupakkapöytä ynnä minä sorruimme hänen alleen niinkuin pärekori.
Selviydyttyämme siitä jatkoi hän hyökkäyksiään ja ainakin kymmenen
kertaa koetti nyrkillään lyödä minua joka kerta kuitenkin kaatuen.
Kerkisin siinä välillä kysymään komisaariolta, mitä minun pitäisi
tekemän, ja hän käski lyömään, koska se olisi opiksi isännälle, mutta
kun hän oli muuten ollut perin ystävällinen minulle, jätin hänen
naamansa ennalleen ja pakenin omaan huoneeseeni, jonne heti seurasivat
komisaario, sirkustirehtööri ja slovakki. Siellä kuulin, että nämä
tällaiset kohtaukset ovat isännälle tavallisia, koska hänellä on
"tropiikkikoleera". Tiedustelin, mikä se sellainen tauti on, mutta he
vain naureskelivat ja sanoivat, että kyllä sen vielä näette.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kysyi, olisiko
hän tehnyt jotain levottomuutta. Kuultuaan asian, pyysi hän niinkuin
sovitukseksi meidät seuraavana päivänä päivälliselle klubille, sillä
hänen keittiömestarinsa ei ymmärrä sianpäästä mitään, — hän kun halusi
tarjota meille oikeata eurooppalaista ruokaa, sianpäätä.
Seuraavana aamuna oli isäntä juhlapuvussa. Kaulaan saakka napitettu
takki, hyvinprässätyt housut yllään ja kiiltävän uusi olkihattu
päässään kulki hän huoneesta toiseen kutsumassa päivällisvieraita
ulkona odottavaan autoon. Ohimennen huomautti hän minulle, että voisin
vetää pitkät housut jalkaani, sillä tavallisesti käytin vain noin
korttelin pituisia housuja.
Sianpää ei ollut vielä valmiiksi paistettu, joten isäntä odotusajaksi
tilasi hollantilaista olutta, joka oli halvempaa kuin saksalainen,
jota hän itse möi hotellissaan ja alkoi pelata noppaa klubin isännän
kanssa. Kun hän oli juonut noin kolme pullollista olutta, sattui joku
kommellus pelissä, ja silloin näin, mitä "tropiikkikoleera" on. —
Ensin kehoitti hän meitä seuraamaan mukanaan pois klubilta, mutta me
sanoimme odottavamme sitä sianpääpäivällistä. Hän sanoi, että sen saa
syödä itsekukin, missä haluaa, ja pilkkoi löytämänsä biljardisauvan
hellapuiksi. Sitten sai hän käsiinsä uuden olkihattunsa ja poistui
kuistille. Ovelta hän kuitenkin kääntyi takaisin, otti olkihatun
päästään ja löi pari kertaa nyrkkinsä sen läpi, niin että se tuli
vallan pohjattomaksi. Senjälkeen repi hän sen niin pieniin siekaleihin,
kuin hatun yleensä voi repiä, ja heitteli palaset biljardipöydälle.
Pää edellä hän sitten hyppäsi portaitten edessä odottavaan autoon,
mutta tuli heti toisesta sivusta ulos ja hetkisen töllisteltyään
juuri keskitaivaalta paistavaa aurinkoa, tilasi lentokoneen. Sitä ei
kukaan voinut hänelle toimittaa, ja kymmenisen minuuttia portailla
murehdittuaan tuli hän takaisin huoneeseen, suudellen klubin isäntää
ikäänkuin anteeksiannoksi. Hän olisi luultavasti suudellut meitä
kaikkia, mutta kun sirkuksen "simpanssi" löi häntä huulille heti
ensi yrityksellä, ei hän lähestynyt meitä toisiakaan. Samalla saapui
myös tilattu ja luvattu sianpää, — ne olivat muuten siansorkkia
— ja niin loppui kaikkinainen riita aterian aikana monisanaiseen
yhteisymmärrykseen, eikä isäntä sinä päivänä enää saanut uutta
kohtausta.
Klubilla oltaessa oli sirkustirehtööri kutsunut koko seurueen illaksi
sirkukseen. Austraaliasta oli juuri saapunut hänelle uutta väkeä, ja
niitä sieti katsella.
Illalla sitten istuimmekin koko seurue meille varatuilla
"aitiopaikoilla". Nämä aitiopaikat olivat yksinomaan "ylhäisöä"
varten, sinne ei rahvaalle myyty lippuja ollenkaan. Koko penkkiyleisö
oli pääasiallisesti kiinalaista, muunvärillisiä näki vain harvassa.
Kiinalaisen yleisön kustannuksella nämä sirkukset muuten kuuluvat
elävänkin, alkuasukkailta kertyy vain mitättömän vähän tuloja.
Esitykset olivat yleensä samanlaisia kuin ne sirkuksissa ovat.
Eihän tietysti tästä sirkuksesta voi puhuakaan samana päivänä kuin
esimerkiksi Berliinin sirkus Busch'ista, mutta nythän olimmekin
Javalla, eikä keneltäkään saa vaatia mahdottomia. Erikoisesti täytyy
minun mainita, että klovnit olivat huonoja, sillä vaikka ohjelma
olisikin köyhä, tuovat hyvät klovnit siihen aivankuin uusia numeroita
ja saavat ihmiset hyvälle tuulelle. Vaikka tuntuipa tämä yleisö ulvovan
näittenkin esityksille. — Niinkuin sanoin, ei saa vaatia liikoja.
Erikoisena vetonumerona näytti olevan ohjelmassa mainittu automobiilin
ja polkupyörien arvonta. Areenalle tuotiin Oakland-auto ja kolme
polkupyörää. Täyden huoneen lippumääräisestä arpakorista vedettiin
sitten kullekin arvottavalle esineelle yksi lippu, huudettiin sen
numero, ja kenen piletissä oli vastaava numero, oli voittaja.
Polkupyörät tai ainakin osa niistä tavallisesti meni, mutta auto ei
koskaan. Aina oli niin, että sennumeroinen piletti ei ollut mennyt
kaupaksi, se oli vielä lippukassassa, tai jos se oli myyty, ei
omistajaa kuitenkaan löytynyt.
Istuessamme aitiossa alkoi tshekkoslovakki jutella minulle kahden
kesken. Hän kertoi kauheita juttuja hotellimme isännästä ja hänen
menneisyydestään, moitti isäntää maailman kehnoimmaksi ihmiseksi
kehoittaen karttamaan hänen seuraansakin, sitten kiitti hän minua eilen
illalla pokeripöydässä sattuneessa välikohtauksessa osoittamastani
noopelista käytöksestä ja pyysi minua huomenna kello 12 päivälliselle
huoneeseensa, jonne hän aina tilaa ateriansa. Kiitin tästä
erinomaisesta ystävällisyydestä ja lupasin saapua, eihän matkaa ollut
kuin toiselta verannalta toiselle.
Seuraavana päivänä kello 12 koputin sitten hänen ovelleen, mutta kun
ei kukaan vastannut, avasin oven ja astuin sisään. Slovakki makasi
moskiittoverkon alla sikeässä unessa, ja pöydällä oli ruuantähteitä.
Herätin hänet ja kysyin, missä se päivällinen on. Hän karisteli unet
silmistään, selitti sitten olleensa niin nälkäinen jo kello 11 aikaan,
että oli tilannut päivällisensä silloin ja syönyt sen. Minä kiitin
kutsusta vielä kerran ja menin sitte kiinalaisen luo syömään. Sillä
kiinalainen ei nuku Javalla, vaan valvoo ja odottaa etsikkoaikaansa.
Palasin kiinalaiselta päivälliseltäni noin tunnin kuluttua ja päätin
ottaa kylvyn, kun helle oli ylen rasittava. Isäntä istui sisäpihan
verannalla aterioimassa ja pyysi minua seurakseen. Sanoin jo syöneeni
kiinalaisen luona, joskaan en täydellisesti, joten istuin pöytäänsä
toiselle aterialle. Isännällä oli nähtävästi jo kolmas olutpullo
menossa, sillä naamansa punotti kovasti.
Hän sanoi, ettei voinut ymmärtää, minne aivan uusi olkihattunsa on
joutunut; hän on etsinyt sitä joka paikasta, mutta ei löydä mistään.
Kysyin, eikö hän muista eilistä siansorkkapäivällistä klubilla. Kyllä
hän sen muisti, mutta mitäs sillä on tekemistä hänen olkihattunsa
kanssa. Kerroin hänelle, mitä yhteyttä näillä kahdella käsitteellä
saattoi olla, jonka jälkeen hän kuin helpoituksesta huoahti:
"No se nyt ainakin on hyvä, ettei se ole hukassa." Hän alkoi sitten
kertoilla yhtä ja toista hotellinsa asukkaista luetellen heidän
ansioitaan, ja mikäli puheissaan oli yhtään perää, olivat nämä
järjestään kaikki Euroopasta lähtiessään polttaneet sillat takanaan,
joten sinne ei ollut enää yrittämistä. Lopuksi hän vielä huomautti,
että hän ei millään tavoin tahdo sanoa pahaa hotellivieraistaan,
mutta viisainta olisi kuitenkin pitää huoneen ovi aina poissaollessa
suljettuna. Sen kyllä olin tehnyt käskemättäkin, ja täällä se näytti
olleen varsin tarpeen, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.
Aterian jälkeen raukaisi häntä kovasti, ja hän sulkeutui huoneeseensa
levolle. Minä menin samoin omaani, mutta heti jälessäni tuli
sinne toinen niistä sirkusryssistä ja pyysi, että kirjoittaisin
saksankielisen anomuksen poliisideparttementtiin, jotta hän saisi
pidennettyä oleskeluaikaa, kun hänen laivansa lähtee vasta kahden
viikon kuluttua. Hikoiltuani tuokion sain anomuksen laadituksi, eikä
siitä puuttunut muuta kuin allekirjoitus. Mutta se oli vaikea tehtävä.
Kirjoitettuani hänelle nimensä mallin, sai hän väännetyksi vähän
samantapaisia koukeroita anomukseen, joka nyt oli valmis jätettäväksi
asianomaiseen paikkaan. Sitten kysyi hän, enkö lainaisi hänelle 2
guilderiä, kun hän saa rahaa poliisidepartementista vasta huomenna.
Anomuksessa oli nimittäin pyydetty myös rahallista avustusta. Sanoin
rahojeni olevan myös kohtapuoleen vallan renonssissa eikä niistä riitä
lainattavaksi, ja lähden jo ylihuomenna pois, jotapaitsi sen huomenna
saatavan poliisidepartementin avustuksen laita lienee niin ja näin, kun
ei sinne vielä ole jätetty anomustakaan; mutta hänhän voisi lainata
joltakin täälläasuvalta, joka joutaa odottamaan.
En kerinnyt vielä lukita ovea hänen jälkeensä, kun huoneeseeni
astui koputtamatta hotellissa asuva puolalainen. Hän katseli hetken
ympärilleen, kysyi, mitä minä hommaan, ja kävi sitten sänkyyni
pitkälleen. — Pieni esittely lienee ensin tarpeen. Hän oli jo
keski-ijän sivuttanut mies, kertoi Saksassa ja Puolassa olleensa
kapellimestarina — muuten virka, jonka useimmat tapaamani henkilöt
omaksuivat entiseksi toimekseen. — Sitten hän ei kertonut sen
enempää elämästään muuta kuin että tuli tänne, ja on nyt jonkun
orkesterin palveluksessa, mutta ei sanonut, mitä instrumenttia osaa
soittaa. Isäntä tiesi sen ja kertoi hänen elättävän itseään nuotteja
jäljentämällä, ja olinkin pari kertaa nähnyt hänen istuvan huoneensa
kuistilla nuottipinkka ja mustepullo edessään.
Tämä oli nyt jo ainakin neljäs kerta kolmen päivän aikana, kun hän tuli
huoneeseeni ja kävi sänkyyni ettoneelle. Viime käynnilläni olin tehnyt
asiaa kaupungille ja maininnut siitä hänelle. Hän sanoi odottavansa
minua huoneessani, mutta minä sanoin, että hän voi yhtä hyvin odottaa
omassa huoneessaan, sillä minä panen oven lukkoon. Nyt tein saman
tempun ja sain hänet siten poistumaan.
Tuli viimeinen päivä, jonka vietin näillä saarilla ja valmistausin
lähtemään laivalle. Tavarani olivat pakatut ja lukitut, mutta istuuduin
vielä kirjoittamaan erästä kirjettä. Puolalainen seisoi vieressä ja
katseli — hän lupasi muuten tulla saattamaan laivalaiturille. Silloin
tuli tilaamani auto, minä nakkasin täytekynäni pöydälle ja kiiruhdin
maksamaan isännälle laskuni puolalaisen jäädessä huoneeseeni. Kun
hetken kuluttua palasin, oli puolalainen hävinnyt ja täytekynäni
samoin. Sanoin asiasta isännälle, ja etsimme koko hotellin, mutta
puolalaista ei löytynyt kaikkein yksityisimmästäkään osastosta, hän
oli kuin poispuhallettu maan päältä. — Luuleeko kukaan, että hän tuli
laivalle ottamaan jäähyväisiä?
Myös isäntä ja itävaltalainen yliluutnantti olivat useampaan kertaan
pyytämättäni tai kehoittamattani luvanneet tulla kanssani vähän
ajelemaan ja saattamaan minua laivalaiturille — sinne oli näet 4
kilometrin matka. Mutta kun lähtiessäni kävin huomauttamassa, että
autossa on kyllä tilaa, jos haluavat tulla, niin he kohteliaasti
pyysivät anteeksi, että heillä on pokeri juuri alussaan, eikä sitä voi
millään keskeyttää. Minä annoin mielelläni anteeksi.
Kaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään
siirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun
Hollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai
vähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi
ja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti
löydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto
on myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan
tuhottomasti.