Olen aikaisemmin kertonut siitä, miten eurooppalaisen on vaikeata
saada paikkaa tai hankkia liikesuhteita hollantilaisessa Intiassa.
Tiedustelin konsuliltamme, jonka arvelin tuntevan kaikki sikäläiset
mahdollisuudet, usean eri tavaralajin vientimahdollisuuksia Suomeen,
mutta hän väitti, että ostajalla itsellään täytyy olla täällä mukanaan
käteistä kapitaalia ainakin kaksi miljoonaa markkaa, silloin voi jotain
tehdä. Sellainen muualla maailmassa yleisesti käytetty tapa, että
myyjä toimittaa sovitun tavaran laivaan, josta ostaja tiedon saatuaan
suorittaa hinnan pankin välityksellä, ei täällä kuulemma menettele
ollenkaan. Täytyy itse ostaa ja itse lähettää, silloin voi ansaita.
En tiedä, ovatko täkäläiset sitten niin epäluottavaisia ja
epäluotettavia, kuten muuan sourabajalainen minulle kertoi, ettei
vallan rehellinen peli onnistu eikä kannata.
Ainakin erinäisissä liikkeissä näytti vallitsevan melkoinen hämäännys,
vai johtuiko se sitten tahdonpuutteesta ja tietämättömyydestä.
Esimerkiksi suurimman laivayhtiön "Koninklijke Paketvaart Maatschappij"
konttoreissa. Sen pääkonttori on Bataviassa, ja jo kuukautta ennen
Austraalian-laivan lähtöä menin sieltä tilaamaan itselleni matkalipun
ja tiedustelin toisen luokan hintaa.
Kaksi herraa tarkasteli kotvan papereitaan ja vastasivat:
"Ei ole yhtään vapaata paikkaa."
"Eikö ensimmäisessäkään?"
"Ei, on aivan mahdotonta."
"Antakaa sitten yksi kolmannen luokan lippu."
"Ei siinä olekaan kolmatta luokkaa", sanoi halveksuvasti tärkeämmän
näköinen herroista.
Kerjäsin päästä mukaan kansimatkustajana, jos sellaista luokkaa olisi,
mutta virkamies melkein suuttui sellaisesta ehdotuksestakin.
Viikkoa ennen laivan lähtöä satuin Sourabajassa kulkemaan saman yhtiön
sikäläisen haarakonttorin ohi ja poikkesin sinnekin vielä kysymään,
sattuisiko olemaan yhtään vapaata paikkaa. Ja niitähän oli paljonkin.
Toinen luokka oli myyty loppuun, mutta ensimmäisessä ja kolmannessa
oli tilaa vielä runsaasti. Ostin lipun kolmanteen luokkaan ja sain
paikan erääseen kahdenkymmenenkuuden hengen hyttiin. Sitä väenpaljoutta
konttorissa kyllä vähän minulle pelottelivat, mutta sanoin ennenkin
asuneeni kasarmissa.
Kun sitten läksimme matkalle ja löysin hyttini, ei siellä ollut kuin
kaksi matkustajaa. Kolmisin saimme pitää hallussamme koko suuren hytin
tuolla 15-päiväisellä matkalla; ja minä kun olisin tilanahtauden
takia jäänyt pois matkasta, jos heti uskoin laivayhtiön pääkonttorin
ilmoitusta.
Tällä kertaa ei tullut sellaista kahnausta kuin aikaisemmin
Singaporesta lähtiessäni eräällä toisella saman yhtiön laivalla.
Olin ostanut matkatoimistosta toisen luokan paikan ja maksanut siitä
taksanmukaiset 43 guilderiä. Konttorissa käskivät mennä laivan purserin
puheille, hän osoittaisi minulle sitten hytin, ja niin teinkin.
Purseri kuitenkin tiukkasi minulta hytin numeroa, mutta selitin juuri
häneltä tulleeni sitä pyytämään. Hän sanoi, että toisessa luokassa ei
ole yhtään vapaata paikkaa, ainoastaan ensimmäisessä, mutta lisämaksua
vastaan. Toinen purseri seisoi vieressä ja sanoi, että kyllä paikkoja
vielä on toisessakin, mutta ensimmäinen purseri työnsi hänet syrjään
sanoen itsekin hoitavansa tämän asian. En luvannut maksaa enää mitään
ja pyysin saada matkustaa kolmannessa luokassa toisen luokan hinnalla.
Mutta ei, hän tahtoi nyt järjestää asian omalla tavallaan. Minä käskin
kulin viedä tavarani laiturille ja läksin pois. Purseri tuli vielä
laivan portaille jälessäni, mutta minä sanoin, etten matkusta tällä
laivalla enää ollenkaan ja jäin odottamaan seuraavaa laivaa.
Virastoissa, sen vähän kuin niissä jouduin käymään, oli sentään
havaitakseni toisenlainen järjestys.
Jokaisen Hollannin Intiaan saapujan tulee suorittaa 100 guilderiä
maihinnousurahoja, ja peritään summa jo laivassa. Jos poistuu maasta,
ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, saa rahansa takaisin, muussa
tapauksessa jää se valtiolle.
Näin mekin maksoimme veromme, ja sitten piti mennä n.s.
siirtolaistoimistoon kaukana satama-altaan toisella puolen. Olin ainoa
ulkolainen toisessa luokassa, joka jäin Bataviaan. Kolmannen luokan
matkustajia oli paljon, enimmäkseen kiinalaisia, heidän tavaroittensa
tarkastus kesti kauan, ja heidät vietiin toimistoon proomulla. Minun
tavaroitani ei ihmeekseni tarkastettu ollenkaan, vaikka olin kuullut,
että tulli täällä olisi ankara. Myöhemmin kuulin turisteja kohdeltavan
hyvin suopeasti tullissa ja tarkastuksen supistuvan vain liituviivan
vetämiseen kapsäkinsyrjään.
Nyt hankki se laivassa käynyt rahojen nostaja minulle ponin ja antoi
poliisin oppaakseni siirtolaistoimistoon. Poliisi seurasi polkupyörällä
heti jälessäni, joten kulkumme aamutyhjillä kaduilla oli komeaa.
Siirtolaistoimistossa hallitsi virallisen näköinen herra, siellä
tapahtui passintarkastus, ja siellä otettiin kaikki tarpeelliset
tiedot miehestä, kysyttiin muun muassa, missä hotellissa aion asua.
Minulle oli laivassa erästä ehdotettu, ja ilmoitinkin sen, mutta
tarkastaja sanoi tietävänsä paremman, koska tämä mainitsemani hotelli
oli kiinalainen. Ilmoitin, mitä aion maksaa huoneesta, ja nyt alkoi
hän soitella puhelimella. Kolmesta paikasta tiedusteltiin hintoja,
mutta kaikissa oli kallista. Lopuksi soitti hän siihen tietämääni
kiinalaiseen hotelliin, ja sieltä sain haluamallani hinnalla huoneen.
Sitten arveli hän, että lienee parasta, jos saan heti maksamani
maihinnousurahat takaisin, koska lähtiessäni Intiasta säästyisin
paljolta vaivannäöltä niitä periessäni. Kiitin tarjouksesta, ja hän
soitti heti poliisipäällikölle, jolle tällaiset asiat kuuluvat. Sain
heti kutsun tulla sinne.
Minulle hankittiin taas auto, ja kuskille annettiin määräys minne ajaa.
Hetkisen keskusteltuamme poliisipäällikön kanssa sain 100 guilderiäni
takaisin sekä oleskelulupatodistuksen, joka piti kysyttäessä näyttää
ja poislähtiessä antaa takaisin. Kukaan ei sitä koskaan kuitenkaan
kysynyt, ja taskussani se on vieläkin.
Näin olin siis näiden viranomaisten avustuksella säästynyt paljosta
vaivasta, joka aina aiheutuu matkustajalle vieraaseen maahan tullessa.
Eräässä toisessa virastossa ei minua onnestanut yhtä hyvin. Suomen
konsuli Bataviassa kehoitti Djockjan ohi matkustaessani poikkeamaan
sulttaanin linnassa, sillä se on kuuluisa nähtävyys. Sinne voi saada
pääsyn joka perjantaina, mutta lupa on henkilökohtaisesti haettava
residentiltä, joka on korkein herra ja määrää yli sulttaaninkin. Koska
konsuli oli henkilökohtainen tuttava residentin kanssa, antoi hän
mukaani residentille ojennettavan kirjallisen suosituksen.
Kun matkani sopi torstaiaamuna kulkemaan Djockjan kautta, pysähdyinkin
sinne siksi päiväksi ja menin puolenpäivän korvissa residentin
virastoon pyytämään pääsylupaa palatsiin. Ensin kysyin ovenvartijalta,
ja hän osoitti minut eräälle ovelle. Huoneessa istui kaksi
herraa, joten tiedustelin, kumpiko heistä on residentti. Ei ollut
kumpikaan, vaan minut neuvottiin toiseen huoneeseen, jossa tapasin
tukevanpuoleisen naiskirjurin. Hän selitti, ettei tämä ole residentin
istuntopaikka ollenkaan, ja saattoi minut portaille, josta kädellään
osoitti viistoon puiston yli näkyvälle, valkoiselle kivitalolle, muita
komeammalle.
Siellä kuulin, että tämä on postikonttori. Kysyin, olisiko residentti
siellä edes käymäsiltään, vaan ei ollut. Neuvoivat menemään residentin
asuntoon, joka sijaitsee lähellä virastoa. Poliisi tuli vielä
näyttämään kadunnurkkaan saakka, mistä ovesta pitää mennä sisään.
Residenttiä en tavannut kotonaan, vaan sanottiin hänen olevan
virastossa, jonne ovenvahdin pyysin minua saattamaan, että varmasti
tulisin oikeaan paikkaan. Hän saattoi minut samaan paikkaan, jossa
kaikkein ensiksi olin käynyt, ja kiertokäyntiä jatkui ovelta ovelle,
mutta tuloksetta. Lopulta joku adjutantti tiesi ilmoittaa, että
residentti tulee viiden minuutin kuluttua allekirjoittamaan muutamia
asiakirjoja, ja jos haluan odottaa, voin istua siellä. Sanoin
odottavani ja jäin istumaan osoitettuun huoneeseen.
Istuin ainakin puolen tuntia, mutta sitten jo pitkästyin ja menin
käytävään katsomaan. Koko virkakunta oli lähdössä päivälliselle, sillä
kello oli 1. Kysyin eräältä, eikö residentti tulekaan.
"Kyllä hän oli täällä, mutta lähti 10 minuuttia sitten."
Tiedustelin, miksei minulle ilmoitettu mitään hänen saapumisestaan,
vaan annettiin istua siellä yksinäisessä huoneessa, mutta tämä mies
ei tiennyt mitään koko asiasta. Etsin käsiini sitä, joka oli minua
kehoittanut odottamaan, mutta hän oli jo mennyt ruualle.
Niin minua harmitti, että hiki tippui. Nyt jäi sulttaanin palatsi
näkemättä, sillä residentti ei miehen tietämän mukaan enää tule
virastoon sinä päivänä, — ja tuskinpa olisin uutta tapaamisyritystäkään
enää viitsinyt tehdä. Otin ensimmäisen ponin ja lönkyttelin kuumuudesta
miltei hehkuvaa asfalttia myöten takaisin hotelliini.
En kuitenkaan ole tarvinnut katua, etten saanut tehdä residentin ja
sulttaanin tuttavuutta. Istuin päivällisen jälkeen huoneeni pihalle
antavassa pilttuussa, jonkalainen kuuluu joka huoneeseen, ollen osa
koko rakennuksen pituisesta kuistista, ja viereisistään vain niin
korkealla lautaseinällä erotettu, ettei näe yli naapurin puolelle.
Kaksi mukavaa korituolia, joissa voi maata, sekä pöytä kuuluu
joka kuistiin, ja siellä on päivähelteellä viileämpi lojua kuin
tukahuttavassa huoneessa.
Kuistilleni tuli pituiseni mies ja alkoi jutella kuin vanhalle
tuttavalle. Olimme päivällisellä istuneet vierekkäisissä pöydissä. Hän
kysyi, mitä minä kirjoitan, ja minä taas puolestani tiedustelin hänen
vointiaan ja edesottamisiaan. Hän kertoi omistavansa eläinsirkuksen,
joka paraikaa näyttelee Bandoengissa. Hän itse on tullut vain
järjestelemään uusia näyttelypaikkoja, kun lähtee huomenna Sumatralle
käärmeenpyydystykseen. Siellä tehdään paraikaa uusia maanteitä, ja
töitä johtava insinööri on ilmoittanut niillä main liikkuvan runsaasti
käärmeitä. Sentakia olikin hän hankkinut mukaansa erään taitavan
käärmeenpyydystäjän ja kesyttäjän, entisen eläintarhanhoitajan, joka
jo viikko sitten lähti Sumatralle hankkimaan alkuasukkaita apumiehiksi
jahdilla sekä rakentamaan pyydyksiä.
Innostuin asiasta ja pyysin saada seurata mukana. Sanoin, ettei
minulla kyllä ole kivääriä eikä muutakaan ampuma-asetta ja kysyin,
eikö hän tietäisi, mistä saisin lainata, mutta hän sanoi, ettei siellä
kivääriä käytetä, sillä he tarvitsevat vain eläviä käärmeitä. Vaikka —
lisäsi hän — voisihan sellainen hätävarjelukseksi olla hyvä olemassa,
mutta hän ei tunne näitä tämän puolen ihmisiä, kun on aivan outo
paikkakunnalla. — Päätin lähteä ilman kivääriä; ei suinkaan se käärme
nyt minua ensimäiseksi syö.
Sovimme, että aamulla lähdemme ensimäisellä junalla Bataviaan, jossa
huomenna vielä kerkiämme Sumatran laivaan.
* * * * *
Jo Burmassa ja Malajalla olin ihmetellyt kiinalaista vaikutusta ja
heidän levenemistään, mutta vasta Sundasaarilla menivät kaikki entiset
maantietoni sekaisin. Olin luullut tapaavani siellä malajilaisia ja
hollantilaisia, mutta missä vähänkin liikettä oli viljemmälti, siellä
vallitsivat myös kiinalaiset markkinoita, — järjestään joka alalla.
Heitä vilisee joka paikassa, he ovat kaikki sukua toisilleen kuin
Simolan porsaat, ja he ovat kaikissa asioissa yhteistoiminnassa.
Syyt tähän ovat monetkin, juttu on perin tärkeä poliittinen kysymys,
enkä sitä kykene selvittämään kuin muutamalla esimerkillä.
Tapa vaatii, että eurooppalaisen liikemiehen tulee elää kolonioissa
hienosti, voidakseen ylimalkaan oleskella siellä; minkäänlainen
"keskisääty" ei tule kysymykseen, vaan aina on esiinnyttävä korkeimman
luokan vaatimusten mukaan. Niinollen, jos esimerkiksi jonkun onnistuu
saada virka tai muu paikka 300 guilderin kuukausipalkalla, täytyy hänen
elää, niinkuin saisi 500 guilderiä, ja 600 g:n (lähes 10,000 Smk:n)
nauttijan menojen tulee nousta 900:aan guilderiin. Asunnon, ruuan ynnä
muun esiintymisen suhteen on vaatimus ankara.
Jos saa luottaa erään sangen tunnetun sourabajalaisen kertomuksiin, ei
vallan puhtailla papereilla Euroopasta tulijalla ole Hollannin Intiassa
suuriakaan paikansaantimahdollisuuksia. En halua tässä hänen juttujaan
toistaa, mutta niin hän vain väitti ja todisti myös väitöksensä useilla
esimerkeillä, että päästäkseen täällä huomattavaan asemaan, täytyy
olla istunut vankilassa jonkun aikaa ja sitäpaitsi tehdä esimerkiksi
pankinryöstö.
Jos joku hyvillä aikomuksilla ja suosituksilla saapuu tänne Euroopasta
ilman "tropiikkiansioita", on hänen aivan mahdotonta saada luottoa
liikettään varten. Mutta menipäs kiinalainen pyytämään, niin heti lähti
tavaraa kolmen kuukauden maksuajalla. Hän vuokraa katuviereltä muutaman
neliömetrin suuruisen kaupan, myy käteisellä ja spekuleeraa rahoilla
aina kolme kuukautta kerrallaan. Jos voittaa, niin maksaa, ja kaikki on
hyvin, jos hän taas häviää, tekee hän vararikon ja menee seuraavalla
viikolla toisen tukkukauppiaan luo pyytämään luottoa. Jos luotto
kielletään, ilmoittavat kaikki kiinalaiset kundit, että he eivät osta
enää mitään siltä tukkumyyjältä, ja hänen on pakko myöntyä.
Tuntunee kenties uskomattomalta, että heillä olisi näin hyvin
järjestetty yhteistoiminta, mutta siitä on tuore esimerkki muuan
kummitustaloksi kutsuttu keskeneräinen rakennus Blaoerankadun varrella
Sourabajassa.
Eräs eurooppalainen yhtymä päätti rakentaa ensiluokkaisen hotellin
sanotun kadun varrelle ja sai jo yhden rakennuksen miltei valmiiksi.
Täällä kun ei kuitenkaan voi maanjäristyksien takia rakentaa kuin
yksikerroksisia taloja, olisi yhtiön suunnitelman mukaan täytynyt
hävittää joukko kiinalaiskioskeja katuviereltä, sillä kaikki hotelliin
kuuluvat rakennukset vaativat koko korttelin. Siihen eivät kiinalaiset
taas suostuneet, ja kun hotellin päärakennus oli jo niin valmiina,
että siellä asuttiin ja tarjoiltiin ruokaa, alkoi siellä kummitella.
Jokaisen sieltä pimeän aikaan poistuvan vaatteet töhriintyivät, niihin
tuli joko savea tai muuta tuoksuvampaa ainetta. — Kiinalaiset vahtivat
näet kaiket illat hotellin nurkissa ja heittelivät likaa sielläkävijäin
vaatteille.
Eräs, jonka puku oli jo kolme kertaa liattu, päätti ottaa asiasta
selvän ja kiersi pimeää muurin viertä hotellin edustalle. Kaksi
töhrijää hän sai kiinni ja löi kummankin tiedottomaksi, mutta sai
seuraavana päivänä kutsun tulla poliisilaitokseen, sillä toinen
lyödyistä oli ollut — poliisi. Tutkittaessa kävi selville, että
kiinalaiset olivat palkanneet tämän poliisinkin kummitusjoukkoonsa
likaamaan ihmisten vaatteita.
Viranomaiset eivät puuttuneet millään tavoin asiaan, ja ihmiset
rupesivat karttamaan hotellia. Muutamassa kuukaudessa se teki vararikon
uhrattuaan jo siihen mennessä 78,000 guilderiä yritykseen. Rakennukset
jäivät autioiksi, ja senjälkeen kiinalaiset valtasivat ne omiksi
asunnoikseen.
Eurooppalaisen kauppiaan, jolla ei ole suuria pääomia käytettävänään,
on vallan mahdotonta kilpailla kiinalaisen kanssa. Kun kiinalainen
vuokraa kaksi metriä leveän kaupan katuviereltä, ei hän tarvitse
mitään muuta asuntoa. Siinä hän asuu ja nukkuu koko perheineen. Hän
syö äärettömän halvalla kiinalaisessa katuruokalassa, jonkalaisia
ovat katuvieret täynnä. Kun hän rikastuu, ei hänen ole pakko muuttaa
ulkonaisia elintapojaan. Hänellä saattaa olla loistoauto, jolla hän
tekee huvimatkoja vuoristoon, mutta hän asuu yhä samassa putkassaan
ja syö yhtä halvalla kadulta kuten ennenkin, sillä hän tietää, ettei
hienoimmastakaan ravintolasta saa kymmenen kertaa kalliimmalla
hinnalla suulleen soveliaampaa ravintoa. Hänen ei koskaan tarvitse
pukeutua smokingiin tai frakkiin, sillä hän voi esiintyä joka paikassa
samankuosisena.
Kun sitävastoin eurooppalainen perustaa kaupan tai muuten rupeaa
harjoittamaan jotain liikettä, on ensimmäinen ehto, että hänen
tulee asua hienosti, syödä hienosti ja juoda hienosti. Ei tule
kysymykseenkään, että hän poikkeaisi kiinalaiseen katuravintolaan,
hän menettäisi maineensa, kundinsa ja ystävänsä samana hetkenä. Hänen
täytyy käyttää vain eurooppalaisia ravintoloita, joissa, mikäli olen
huomannut, ei saa juuri kummempaa ruokaa kuin kiinalaisissakaan, mutta
hinnat ovat korkeita. Samanlaista riisiä ja sitkeitä lihapalasia
niissäkin tarjotaan kuin kiinalaisissa katuravintoloissa.
Eurooppalaiset itse ovat tämän järjestelmän keksineet. Sama henkilö,
joka Berliinissä nauttii — ja on suurimman osan ijästään nauttinut
— ateriansa kaikkein halvimmassa Ayschingerissä, ei vahingossakaan
poikkeaisi täällä kiinalaiseen ravintolaan, sillä tapa vaatii näyttää,
että hän on korkeampaa rotua ja halveksii kiinalaista. Kiinalaiset
tälle nauravat, mutta he tietävät myös, että siinä on heidän valttinsa.
Olen istunut kymmenissä kiinalaisissa ravintoloissa ja jutellut heidän
kanssaan asiasta. Hollannin Intian kiinalaiset nimittäin katsovat
valkoihoista varsin suopeasti, ja ainoastaan yhden, kerran on minulta
kielletty tarjoilu kiinalaisessa ravintolassa, kun luulivat minua
englantilaiseksi. Vasta selvitettyäni sukuperäni, muuttui kohtelu perin
ystävälliseksi, ja tarjoilu oli vapaa.
Kiinalaisten mielestä kuuluvat nämä saaret — kuten eräskin
minulle sanoi — enää vain näennäisesti Hollannille. "He ovat jo
tosiasiallisesti valloittaneet ne, virallinen puoli on kuitenkin vielä
epäselvä". Kun Filippiinit ovat sentään niin lähellä ja brittiläiset
alusmaat taas aivan ympärillä, ymmärtää helposti, että saaliilla on
muitakin ottajia, ja siitä johtuu kiinalaisten englantilaisviha — joka
tosin kyllä ei täällä ole saanut alkuaan, vaan on importeerattu tänne
Malajan niemimaalta.
Täällä oli joku vuosi sitten eräs hollantilais-saksalainen
sanomalehtimies ja kirjoitti näistä asioista, mutta palattuaan
uudelleen Jaavalle, olivat eurooppalaiset vähällä lynkata hänet, koska
hän oli liian suoraan kertonut asioista. Täällä on näet liikemiehiä
— ja kuuleman mukaan myös virkamiehiäkin, joiden entisyys enempää
kuin nykyinen elämäkään ei siedä vähintäkään penkomista. Onhan
jokaisen maailmaakiertäneen ihmisen elämässä sellaisia kohtia, jotka
mielellään unohtaa tai salaa yleisöltä, mutta täällä ne tuntuvat olevan
arkaluontoisempia kuin muualla — vaikka jokainen täkäläinen ne kyllä
tuntee.
Olen kiertänyt näitä saaria jonkunverran ja joutunut monen valkoihoisen
kanssa tekemisiin, mutta se minun täytyy sanoa, että perin harvoin
tarvitsee uskoa heidän puheisiinsa. He ovat erinomaisen ystävällisiä
ja lupaavat paljon, mutta siihen ne jäävät sitten niinkuin Onkelin
lupaukset. Kerron vain pari esimerkkiä:
Olin Bataviassa erään henkilön luona virallisella käynnillä, ja hän
valitti, ettei voinut pyytää minua päivälliselle, koska rouvansa oli
sairas. Sitävastoin kutsui hän minut seuraavana päivänä aamiaiselle ja
määräsi tarkan kellonajan, jolloin minun pitäisi saapua.
Sanottuna aikana saavuinkin hänen luokseen. Olin ottanut auton
kaupungista, ajanut sinne vievän, lähes kymmenen kilometrin matkan,
maksanut kalliin kyydin ja lähettänyt auton pois, koska katsoin
tarpeettomaksi pitää autoa siellä odottamassa koko aamiaisaikaa.
Isäntä kuitenkin ensi töikseen kysyi, miksi olin lähettänyt auton pois,
samalla tiedustellen, oliko minulla niin pitkäaikaista asiaa, ettei
auto voinut odottaa. Sanoin tulleeni hänen kutsunsa perustella ja
aikovani kutsun loputtua mennä jalkaisin kaupunkiin. — Aamiaisesta ei
puhuttu kuitenkaan mitään, ja hetken kuluttua alkoi isäntä vilkuilla
kelloon. Kysyin, oliko hänellä tärkeitä kiireitä, ja hän sanoi, että
juuri nyt tarvitsisi poistua eräälle liikeasialle. Poistuimme yhdessä,
mutta kun ryhdyin valokuvaamaan muutamia maisemia, oli hänellä aikaa
seurata mukanani tunnin verran ja seistä mallina - vaikka hänestä otin
melkein kaikki kuvat "tyhjälle" filmille.
Mainitsen vielä toisenkin samantapaisen tapauksen. Eräänä aamupäivänä
minulle esitettiin Sourabajan lahtihuoneen johtaja, joka kuultuaan,
että olen julkisen sanan palveluksessa, halusi näyttää uudenaikaista
lahtihuonettaan, jotta tekisin siitä reklaamia eli mainosta maailmalle,
ja pyysi senvuoksi saapumaan sinne huomenna kello 12, jolloin
toimitettaisiin suurenpuoleinen lahtaus. Minä kun olen monta vuotta
asunut lahtihuoneen lähellä, jotapaitsi minua itseänikin on kutsuttu
lahtariksi, en ollut erikoisemman innostunut asiaan. Mukanaolleet kaksi
kaupunkilaista sanoivat kuitenkin, että se on kyllä näkemisen arvoinen
paikka, ja he tulisivat myös mukaan. Niin suostuin, ja päätimme saapua
lahtihuoneelle huomenna täsmälleen kello 12. — Johtaja lupasi vielä
lahjoittaa minulle sisiliskonnahkaisen rahapussin muistoksi käynnistäni.
Senlisäksi hän illalla puhelimitse tiedusteli hotellista, saavummeko
varmasti, jonka lupasimme tehdä.
Seuraavana päivänä otimme sitten auton, sillä lahtihuone sijaitsee
aivan kaupungin laidassa, joten matkaa karttui viitisen kilometriä,
ja saavuimme paikalle sovittuna aikana. Johtajaa ei siellä kuitenkaan
ollut, ja saimme kuulla, ettei hän sinä päivänä saavukaan. Halusimme
kuitenkin nähdä lahtauksen, mutta sanottiin, ettei sinä päivänä
toimiteta myöskään mitään lahtausta.
Selitimme johtajan kutsuneen meidät vartavasten katsomaan suurta
lahtausta, joka tänään toimitettaisiin, mutta vahtimestari sanoi, että
johtaja on erehtynyt päivästä, sillä suuri lahtaus toimitetaan vasta
huomenna.
Ajoimme takaisin kaupunkiin, enkä senjälkeen johtajaa enää tavannut, ja
saamatta jäi myös se sisiliskonnahkainen rahapussi.
Mitä siihen reklaamintekoon sitten, jota johtaja halusi tehtäväksi,
tulee, niin mainitsen, että lahtihuone on hyvin ajanmukainen —
ulkopuolelta nimittäin, sisällä kun emme joutuneet käymään muuta kuin
vahtimestarin huoneessa. Se on melko suuri rakennus, valkoiseksi
rapattu ja siistinnäköinen.
Mutta näiden erehdyksien suhteen — jotka ovat aivan jokapäiväisiä —
sanon, että kiinalainen vaanii nurkan takana ja panee ne kaikki korvan
taakse. Ja jos kaikkialla on samanlaista kuin muutamassa päivässä
kerkisin näkemään, niin melkeinpä voin ennustaa, että kymmenen vuoden
päästä kulettaa kiinalainen kaikki hollantilaisen Intian eurooppalaiset
tälle samalle lahtihuoneelle.