Kun Buddhan kuoltua hänen ruumiinsa poltettiin, jaettiin tuhka
kahdeksan kaupungin kesken, ja jokainen kaupunki sulki osuutensa
vartavasten rakennettuun hautakammioon. Myöhemmin antoi kuningas Ashoka
avata seitsemän näistä kammioista ja nyt jaettiin vainajan tuhka
84,000:een metalliuurnaan. Eihän siitä suurta hituista riittänyt näin
moneen astiaan, niin että luultavasti täytyi lisätä muutakin tuhkaa
joukkoon, jotta se olisi joltakin näyttänyt, mutta joka tapauksessa oli
mukana hiven pyhän Buddhankin maallista jäännöstä. Minne nyt vain uusi
buddhalainen siirtokunta perustettiin, sinne annettiin yksi tällainen
uurna. Se haudattiin siirtokunnan alueelle, haudalle rakennettiin
temppeli tai muistomerkki ja paikkaa kunnioitettiin sitten niinkuin
itsensä Buddhan hautaa.
Tällaiselle uurnahaudalle on myös Borobudurin temppelikolossi
Keski-Jaavalla rakennettu. Olin Englannin Intiassa jo milteipä
väsymykseen saakka katsellut temppeleitä, hautakammioita ja pagodeja,
enkä tämän näkemisestä erikoisemmin perustanut, mutta kun mielipiteet
sen arvosta olivat perin erilaiset, eikä matkaa Moentilan asemalta
sinne tullut kuin 14 kilometriä, hyppäsin pois junasta ja päätin
aamukävelykseni taivaltaa jalan tuon matkan. Muutamat henkilöt
nimittäin, joilta tiedustelin Jaavan nähtävyyksiä, sanoivat, että joka
on nähnyt British-Indian temppelit, hänelle ei Borobudur tarjoa mitään
uutta tai mielenkiintoista. Käsiini joutunut matkailuopas taas väitti,
että Borobudur ihanuudessaan sivuuttaa järjestään kaikki British-Indian
ja Ranskan Indo-Kiinan temppelit.
Tämän viimeisen väitteen tiesin kyllä liioitelluksi ja perättömäksi,
sillä Taj Mahalin temppeliä Agrassa ei sivuuta mikään käsin rakennettu
muistomerkki kyseessäolevalla alueella. Mutta kieltämättä täytyy
sanoa, että ensikerran Borobudurin nähdessään kulkija vaistomaisesti
seisahtuu sitä katselemaan, ja taas nousee mieleen tuo niin usein
toistunut kysymys: mitkä merkilliset voimat ovat saattaneet ihmiset
keskelle rauhallisia viljelyksiä kohottamaan tuollaisen mahdottoman
kivikolossin, joka ei oikeastaan ole temppeli eikä hautapatsas,
onhan vain jonkunmoinen voimannäyte aikalaisiltaan. Sillä kun sitten
lähemmin tarkastelee tätä monumenttia, ei siinä huomaa mitään muuta
kuin itsetiedotonta ylöspäinpyrkimistä. Kivikerros toisensa päälle
vain, aina yhä korkeammalle, ja päämäärinä näyttää olleen yksinomaan
yhtenäisen yleiskuvan aikaansaaminen. Sillä katselipa tätä kivirykelmää
miltä puolen tahansa, aina muodostavat sen ääriviivat säännöllisen
ympyränkaaren.
Koko rakennuksen peruskuviona on neliö, jonka sivuilla olevat ulokkeet
muodostavat siitä sitten jonkunlaisen monikulmion. Näin kohoaa se kuusi
kerrosta, joka kerrokseltaan yhä kaveten; sitten saavat kerrokset
ympyrän muodon, jollaisia on kolme päällekkäin, ja kaiken huippuna
on suuri, kellonmuotoinen laite. Siis verrattain yksinkertaisesti
kokoonpantu rakennus. Mutta kun alkaa kiertää eri kerroksien
käytäviä, löytää sieltä tosiaan sellaista, mitä British-Indiassa ei
tavannut. Jokaisen terrassin seinä on koristettu kiveen hakatuilla
korkokuvilla, mutta ne eivät ole sellaisia kuin esimerkiksi kaikille
tutut egyptiläiset piirrokset, jäykkäpiirteisiä ja saman kaavan mukaan
laadittuja. Näissä on jokaisessa elämää, ne ovat luonnollisia, ja
vaikka ihmisiä on kymmenittäin kuvattu samaan asentoon, on jokaisella
kuitenkin oma ilmeensä ja erikoisuutensa, joka eroittaa sen muista.
Niin on myös jalopeura jalopeuran näköinen, elefantti elefantin
näköinen, — ja sen kärsäkin kaartuu niin luonnollisen kauniisti, että
tekisi mieli tarttua siihen käsin. Kaikki nämä korkokuvat esittävät
tapauksia Buddhan elämästä sekä havitteluja tulevaisen elämän
ihanuuksista ja vaivoista. Osa niistä on vielä vallan selvittämättä,
sillä kuvia valaisevat kirjoitukset ovat jollain tähän saakka
tuntemattomalla sanskriitin murteella — seikka, joka osoittaa, että
asianomainen taiteilija on ollut joko hindu tai sitten tullut vielä
kauempaa, Tibetistä.
Terrassien joka sivulla on seinässä syvennys, ja siinä
luonnollisenkokoinen Buddhan kuva. Kaikkiaan karttuu tällaisia kuvia
koko rakennuksessa vähän päälle 400. Sellaisia pieniä Buddhan kuvia,
markkinatavaraa, joita Rangoonin Suuressa pagodassa oli tuhansittain,
ei täällä tapaa ollenkaan. Mutta sensijaan, että burmalaiset kuvat
olivat järjestään hiukan kömpelöjä, huomaa näissä taas enemmän
taiteellista makua, joskin jalat ovat vedetyt ristiin tavalla, joka ei
ole kenellekään kuolevaiselle mahdollista, — eikä ollut luultavasti
Buddhallekaan. Kun buddhalaisten yliherruus vuonna 925 ajanlaskumme
mukaan sortui Keski-Javassa ja muhamettilaiset ottivat vallan käsiinsä,
hävittivät nämä uudet isännät kaiken, mikä muistutti buddhalaisuutta.
Kaukana rannikosta ja liikepaikoista sekä vuortenvälisessä
piilopaikassaan sijaiten säilyi Borobudur kuitenkin viimeiseksi, ja
tätä kallista aarrettaan säästääkseen peittivät buddhalaiset papit sen
kokonaan mullalla ja istuttivat puita pitkin näin syntyneen kummun
rinteitä. Kuusisataa vuotta pysyi muistomerkki täten haudattuna —
vaikkakin perimätieto tiesi sen olemassaolosta — kunnes Napoleonin
aikana, jolloin englantilaiset omistivat saaren, silloinen kuvernööri
keksi sen ja antoi puhdistaa mullasta. Työ jäi kuitenkin kesken, ja
vasta hollantilaisten aikana se saatettiin nykyiseen asuunsa.
Rakennuksen perustamisaikaa ei tiedetä, mutta korkokuvien selitysten
arvellaan olevan vuosikymmeneltä 850 e.Kr. Tuntuu tosiaan
merkilliseltä, että vaikka Jaavaa ovat tärisyttäneet niinhyvin
tulivuorenpurkaukset kuin maanjäristykset, ei tämän korkean
kivirykelmän liitoksissa huomaa hajoamisen merkkejä kuin harvoissa
paikoin aivan ylimmillä terrasseilla.
Jaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta,
mutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä,
ja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori
Itä-Jaavassa.
Jo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista — joka matka on viisainta
tehdä ratsain, sillä ratsuja on halvalla aina vuokrattavissa, ja
silloin ei ole riippuvainen teistä — on kulkemisen arvoinen. Tie
johtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten
cuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne olivat
niin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat
hyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti,
että otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan
poskipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa,
koska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.
Tie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat
alkuasukkaiden majat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomampiin
paikkoihin niitä olikin rakennettu. Sitten loppui metsä, ja eteen
aukeni laaja kenttä, kuten alppiniitty. Nyt oli kuiva aika, ja useimmat
kasvit olivat jo kukkineet, mutta vieläkin nautti silmä kentän
väririkkaudesta. Sanovat, että sadeaikana väriloisto siellä on verraton.
Yhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas
tuli metsä eteen. Täällä olivat tientekijät valmistaneet matkailijalle
yllätyksen. Tie johti näet jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä
ihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa — mitattu korkeus 1000
jalkaa — oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään
viisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori,
jonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi
leviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori. Vuoren rinteet
olivat hyvin säännöllisesti poimuuntuneet, ja koko vuori alkoi niin
jyrkästi sileästä hiekkakentästä, että näytti siltä kuin voisi sen
nostaa siitä pois ja siirtää toiseen paikkaan. — Se oli näköala, jota
kannatti katsella.
Päästäkseen hiekkakentälle täytyi laskeutua alas satulasta, sillä sinne
johtava polku oli paikoin aivan äkkijyrkkä. Mutta sitä tasaisempi
oli sitten hiekkakenttä. Se oli niin sileä kuin biljaardipöytä,
ei pienintäkään kuhmua tai syvennystä missään, jotta tuntui
vallan uskomattomalta, ettei siinä olisi ihmiskäsi ollut mukana
tasoittelemassa.
Kraatterin juurelle jätin hevosen ja läksin nousemaan erästä syvännettä
pitkin johtavaa polkua myöten huipulle. Taas tuli mieleeni lause,
että pitäisi katsella vuoria alhaalta, kirkkoja ulkoa ja ravintoloita
sisältä, sillä suuta tuppasi kuivamaan. Mutta kyllä kiipeäminen vaivan
maksoikin. Säännöllisempää ja sileäseinäisempää kraatteria en vielä ole
nähnyt. Sen syvyys oli runsaasti 150 metriä, pohjalta kohosi tupruten
sakea höyrypilvi ja alhaalla olevista seinän halkeamista kuului kohina
kuin äärettömän suuresta höyrykattilasta.
Olin saapunut tulivuorelle otolliseen aikaan, jolloin se purki ilmoille
sisuaan. Sillä on näet myös vuoksi- ja luodeaikansa ja saattaa kulua
viikkoja, ettei kraatterista nouse kuin tuskin havaittava usva, ja
silloin ovat halkeamat kraatterin seinissä kuin mustia luolan aukkoja.
Päivän kuumin aika oli käsissä, ja hevonen kuopi levottomana maata
palatessani kraatterilta, sillä silläkin oli jano. En ruvennut hakemaan
vesipaikkaa, vaan karautin poikki hiekkakentän tielle ja sitten
laskettelin täyttä ravia kohti apinametsää.