Jo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea,
huomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee
ankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri
kansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin
murto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa. Ne
poikkeavat laiturissa vain pikimmältä, mikäli välttämättömyys vaatii —
jos tulevat ollenkaan —, lastauksensa ja purkauksensa toimittavat ne
tavallisimmin ankkurissa lahdella.
Kun tulee niinkin kuuluisaan paikkaan kuin Singapore, haluaisi siitä
antaa jonkunlaisen yleiskuvan, koska lukijoissa on monta sellaista,
jotka eivät ole siellä käyneet. Niinpä minäkin kerron muutamia
ensinäkemältä saatuja vaikutelmia.
Ensiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä
samoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin
eroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan
toisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa
takia on se sangen kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on
ehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.
Kadut ovat leveät ja erinomaiseen hyvät, järjestään lasketut
asfaltilla, mutta omituisilta tuntuivat ja näkyivät avonaiset katuojat.
Ne olivat pohjiaan myöten asfaltista, ainakin 60 senttiä syvät ja
puolen metrin levyiset. Luulisi niitä pimeän aikaan vaarallisiksi
vanhoille ihmisille, kun minäkin pari kertaa illalla astuin sellaiseen.
Kun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja
ollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja,
mutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.
Katuliikenne on erinomaisen vilkas, ja ensimäinen huomioni oli se, että
minua ei huomattu ollenkaan. Calcutassa ja muissa Intian kaupungeissa
Bombayta lukuunottamatta sai olla miltei alituisen huomion esineenä.
Tavaraa tarjottiin, huudettiin ja juostiin jälkeen, tai sitte
töllisteltiin. Singaporessa sai kulkea rauhassa, eikä siellä katsottu
pitkään muualla kuin aivan kiinalaiskortteleissa. Olihan Calcutassakin
paljon sellaisia katuja, joilla ei häiritty eikä kurkisteltu, mutta
Singapore on sentään kuin pääkaupunki Calcutan rinnalla.
Paljon komeita rakennuksia on Singaporessa, ja erikoisesti mainitsen
vain vastavalmistuneen postitalon, joka komeine pylväsrivistöineen
muistuttaa — sanotaan nyt vaikka linnaa.
Läpi Singaporen juoksee myös joki, ja se on aika hauskan näköinen,
mutta sen vesi on mustaa kuin Tuonelan joessa, eikä siihen menisi
Tuonelan musta joutsenkaan uimaan, sillä se tuoksuu hirvittävälle. Ei
siihen muuten mahtuisikaan uimaan, kun kattopäälliset suurehkot veneet
täyttävät sen, niin että veneestä veneeseen astumalla pääsee kävelemään
leveimmästäkin kohdasta yli.
Singaporen ympäristö on erinomaisen kaunista. Halusin tutustua siihen
lähemmin ja erikoisesti kumipuuviljelykseen ja kumin valmistukseen,
mutta en tiennyt, mistä alottaa, eikä ollut ketään tuttujakaan.
Etsin käsiini joutuneesta luettelosta Suomen konsulin osoitetta, mutta
luettelon mukaan ei Singaporessa ole Suomella konsulaattia, ainoastaan
Ruotsilla. Kun kuitenkin viimeaikoina on meillekin perustettu lukuisia
uusia konsulaatteja, menin Ruotsin konsulilta kysymään asiasta. Sain
kuulla, ettei ole perustettu. Selitin hänelle sitten kuka olen, ja
minkälaisilla asioilla kuljen, jonka jälkeen kysyin, voisiko hän ehkä
sanoa minulle, missä lähimmät kumiviljelykset ovat, ja miten sinne
mukavimmin voisi päästä.
"Ikävä kyllä, en voi auttaa teitä, sillä olen Ruotsin konsuli", vastasi
hän.
Sanoin, etten ole apua tullut pyytämäänkään, vaan ainoastaan vähän
tietoja, mutta hän nousi merkiksi, että audienssi on päättynyt.
Pyysin anteeksi, että olin vaivannut häntä ja kiitin ystävällisyydestä,
jonka jälkeen poistuin. Menin senjälkeen sanomalehti Straits Timesin
toimittajan, G.L. Peefin luokse pyytämään samantapaisia tietoja. Hän
otti vastaan erittäin ystävällisesti, antoi minulle osoitteet, neuvoi
tiet ja kulkuvälineet ja kirjoitti vielä suosituksetkin vietäväksi
perille.
Niitten mukaan kuljinkin sitten noin kolmen penikulman päässä
kaupungista sijaitseville kumipuuviljelyksille. Loppumattomat rivit
puita siellä oli, minulle näytettiin ja selitettiin kaikki auliisti
ja senjälkeen vietiin kumisulattimoille, joista yötä päivää nousi
sankat savupilvet kuin metsäpalossa. Kasvitieteellinen puutarha
on myös nähtävyys. Muuten se kyllä on kuten muutkin troopilliset
kasvitieteelliset puutarhat, mutta tämä on erikoinen siitä, että sinne
on villistä metsästä suoraan siirretty melko suuri ala viidakkoa, joka
kasvaa täällä aivan siten kuin se oli ollut metsässä. Se on ollut
vaivaloista ja kallista hommaa.
Singapore on Englannin alusmaa, mutta ei silti tarvitse luulla,
että siellä tulee toimeen englanninkielellä. Kiinan-, japanin- ja
malajinkieltä täytyy osata, jos aikoo ruveta keskusteluihin. Eivät
kaikki poliisitkaan osaa sen vertaa englantia, että ymmärtäisivät, jos
heiltä kysyy jotakin katua tai muuta julkista paikkaa.
Kiinalaiset taas vihaavat englantilaisia, eivätkä senvuoksi viitsineet
vastata kysymyksiini, milloin luulivat minua englantilaiseksi. Kerran
illalla eksyin aivan lähellä hotelliani ja eräältä kadunnurkassa
seisovalta kiinalaiselta kysyin sitä katua, jonka varrella hotellini
sijaitsi. Hän naurahti halveksuvasti ja kääntyi poispäin. Tämä oli
minusta loukkaus, jonka vuoksi tartuin miestä niskasta ja moitin häntä
suomenkielellä käyttäytymisestään. En tiedä, osasiko hän suomea, mutta
heti osoitti hän kädellään oikeaan suuntaan.
Selaillessani kalenteria huomasin, että äyriäisten pyynti on Suomessa
jo alkanut. Päätin minäkin syödä pari merikrapua, ja läksin etsimään
niitä kiinalaisilta, joiden tiesin harrastavan kaikenlaisia nilviäisiä.
Eräällä kadulla oli kadun kahden puolen pitkiä pöytiä, joiden ääressä
olin nähnyt kiinalaisten aterioitsevan. Sinne nyt menin, kävelin
ja katselin, ja lopulta näin kauniita, pyöreitä merirapuja. Istuin
arvelematta penkille pöydän viereen ja pyysin saada yhden ravun, mutta
kaikki penkilläistujat lähtivät heti pois ja rupesivat töllistelemään
minua. Ruokalan omistaja ei luvannut antaa, ja takaani kuulin jotain
"inglish"-tapaista. Nyt äkkäsin asian ja selitin, etten ole mikään
englantilainen.
Ruokalan omistaja ilmoitti toisille, etten ole engelsmanni, jonka
johdosta kaikki tulivat takaisin pöytään, ja minullekin tarjoiltiin
ystävällisesti hymyillen. Kysyin, miksi ei englantilaiselle tarjoilla,
ja isäntä selitti, että toiset kundit menevät silloin pois, josta on
seurauksena vararikko hänelle.
Vaikka näillä roduilla ikenet ja hampaat ovat sangen ulkonevat kuten
apinoilla, peittävät kuitenkin useimpien huulet hammasrivin, mutta
hyvin helposti hampaat sentään tulevat esille. Tapaa kuitenkin useita
sellaisiakin, joiden hampaat ovat aina näkyvissä. Osittain kai tästä
syystä on koreiluhalu johtanut siihen, että kultatekohampaiden käyttö
on tavattoman yleistä. Luulen, että kulitkin käyttävät kultahampaita.
Kun sitten vähänkin hymyilee, niin kultahammas kiiltää niin kauniisti,
ja niitten, joiden hampaat näkyvät aina, ei tarvitse hymyillä koskaan.
Tästä oli kerran kyllä aiheutua ikävyyksiä eräälle kohtaamalleni
henkilölle, kiinalaiseksi häntä ainakin luulin. Tuli pimeässä kadulla
vastaani, ja minä kysyin häneltä, missä asun, mutta sain irvistyksen
vastaani. Tarrasin heti miehen rinnuksiin ja sanoin, että mitäs sinä,
poika, irvistelet ihmisten kysymyksiin? Miehen puhekyky palasi heti, ja
älöttäen hän osoitti hampaitaan, että ne ovat aina sellaiset, eikä hän
saa huuliaan yhteen. Katsoin tarkemmin, ja niin näytti tosiaan olevan,
mutta pitkä, kultainen kulmahammas oli lyhdyn valossa välähtänyt niin
julmana, että luulin hänen irvistäneen. — Kyllä hänkin asuntoni nyt
tiesi, vaikkei sitä ollut ensin tahtonut sanoa.
Lyhyen aikaa Singaporessa oleskellut eksyy siellä hyvin helposti,
— ainakin minä eksyin, sillä tavallisesti kuljin vain umpimähkään,
ollenkaan panematta muistiini, mitä katuja ja suuntia kuljin. Eivätkä
ajuritkaan näyttäneet olevan kaduista selvillä. Otin kerrankin ajurin,
kun luulin olevani varsin kaukana asunnostani. Kysyin ajurilta,
tietääkö hän, missä sellainen nimeämäni katu sijaitsee. Hän sanoi
tietävänsä ja lähti ajamaan. Ajoimme äärettömän kauan, kunnes hän
lopulta pysäytti ja kysyi, minne nyt menemme. Sanoin uudelleen kadun
nimen ja numeron, mutta hän vain puisteli päätään ja sanoi, ettei
tiedä. Kysyin poliisilta ja monta kertaa hoettuani kadun nimen ja
muitakin suuria katuja siinä lähistöllä, selitti hän sen olevan
vallan toisessa päässä kaupunkia, siellä, josta olimme tulleet. Kun
ajoimme takaisin, huomasin, että olimme lähteneet ajamaan kahden
katunurkkauksen päästä hotellistani. Ajurikin sanoi, että tuttu paikka,
vaikka ei siitä kohdasta löytänyt.
Kaupungin karttaa ei saanut mistään kirjakaupoista, jotka enimmäkseen
olivatkin kiinalaisia katukirjakauppoja ilman tiskiä. Kirjat oli
ladottu vain kadulle, ja siitä sai kyykistyä katsomaan. Malajin- ja
kiinankielistä kirjallisuutta niistä kyllä sai, mutta eurooppalaisia
kirjaimia ei nähnyt.
Kiinalaisia taidekauppoja oli useita ja niissä näki eurooppalaistenkin
maalarien painojäljennöksiä. Mutta erikoista huomiotani herättivät
venäläisjapanilaista sotaa esittävät värilliset kuvat, juuri samat,
joita jokainen muistaa meidänkin kaupoissamme sanotun sodan aikana
myydyn, ja joissa kaikissa kuvataan japanilaisten saavan selkäänsä.
Esimerkiksi se, jossa mustakauhtanainen ryssän pappi risti kourassa
hyökkää joukon etunenässä pistintaisteluun, ja japanilaisia on jo
paljon kuolleena, mutta ryssiä ei vielä yhtään. Taisi olla Lena-joen
taistelu.
Kiinalaiset näet tahtovat näillä kuvilla kiusoitella japanilaisia,
sillä heidän japanilaisvihansahan on tunnettu asia, ja täällä juuri
käyvät kiinalaisten ja japanilaisten edut ja suunnitelmat ankarasti
ristiin, kun molemmat havittelevat niemimaata omakseen. Nyt kiinalaiset
tahtovat näillä kuvilla osoittaa, että katsokaas vaan, pojat, noin sitä
käy, jos rupeatte meidän kanssamme riitelemään täällä.
Asuin japanilaisessa hotellissa, puolen kolmatta kerroksessa, siinä oli
nimittäin puoliakin kerroksia. Isäntä ja emäntä molemmat lyhyenläntiä,
oikein mukiinmeneviä ihmisiä. Eihän se huone erikoisemman komea ollut,
mutta siisti joka tapauksessa ja huonekalujakin tarpeeksi; sänky,
pöytä, tuoli ja piironki. Pesutelinettä ei tarvittu, kun kaikenlainen
pyykki näissä hotelleissa toimitetaan pihan perälle rakennetussa
pesuhuoneessa. Siellä oli lähes metrinkorkuinen, -pituinen ja -levyinen
puulaatikko täynnä vettä ja kaksiosainen kansi, jonka keskelle oli
jätetty miehen pään mentävä reikä. Kysyin ovesta pihalla hääräävältä
emännältä, pitääkö minun mennä istumaan sinne, ja olin jo levittänyt
kannenpuoliskot niin levälleen, että hyvin olisin mahtunut. Emäntä
kiirehti selittämään, ettei sinne saa mennä vettä pilaamaan, vaan
ainoastaan kauhalla ammentaa sitä sieltä niskaansa.
Jälestäpäin tulin huomaamaan, että tämänkaltaiset vesialtaat ovat
Jaavan ja Sumatran hotelleissa aivan yleisiä, jotapaitsi toisiin kuuluu
vielä suihku.
Hotellissa ja sen ympäristössä asui musiikkiaharrastavaa väkeä, vaikkei
korvani ehtinyt hyväksymiseen saakka tottua heidän esittämiinsä
kompositioneihin. Yläkerrasta annettiin aamusta kello kuudesta iltaan
kello yhdeksään ilmaista pianonsoittoa, mutta kappale oli aina sama
lyhyt jollotus, ja niin ikävä, ettei sitä jaksa ajatellakaan. Sitä
toistettiin yhteen menoon noin sata kertaa, sitte tuli tauko, ja
silloin alkoi seinäni takaa kuulua viulunsoittoa, korviasärkevää
ja rumaa, joka ärrytti hermojani niin, että teki mieleni hypätä
ohuen mahonkiseinän läpi % huoneeseen ja tehdä viululle, niinkuin
Nummisuutarin Esko puusuutarin häissä sikäläisen pelimannin
instrumentille.
Kadun toisella puolen olevasta talosta kuului joka ilta naiskuoron
surullisia hymnejä aina ohi puolenyön. Taloon päästään valkoisesta
porttiholvista palmupihan kautta, ja kahtena iltapäivänä näin paljon
kansaa kulkevan portista sisään. Kolmantena päivänä pidin varani ja
menin joukon mukaan, mutta kaksi khakipukuista, kimeä-äänistä vartijaa
käänsi minut portilta takaisin, eikä auttanut, vaikka koetin puhua
suomeakin.
Hotellini emäntä selitti sitten, että pihan perällä on muhamettilaisten
pyhättö, jonne kansa aina menee iltapäivisin, eikä sinne päästetä
vääräuskoista. Oikeanpuoleinen sivurakennus, josta ne iltalaulut
kuuluvat, on haaremi, ja nämä kimeä-ääniset vartijat portilla ovat
haaremin eunukkeja. Emäntä nauroi, kun selitin pyrkineeni sinne, eikä
päästetty. Hän kysyi senjälkeen, olenko minä kristitty vaiko muhametti.
Selvitettyäni oman uskonnollisen kantani, tiedustelin puolestani hänen
sieluntilaansa, ja sain selitykseksi, että hänellä on oma uskonto, ja
joka ei sitä tunnusta, on pakana.
Siihen vastapäiseen taloon en sitten enää kiinnittänytkään enempää
huomiota, sillä neljäskin ahkera musiikkimies oli korvieni ulottuvilla.
Huoneeni pihanpuoleiselta sivulta oli pitkin päivää kuulunut huonoa
haitarinsoittoa, joka iltapäivällä suuresti häiritsi minun työrauhaani
ja -iloani. Tiedustelin hotellini emännältä taiteilijan nimeä ja muita
meriittejä, mutta hän ei niitä tiennyt. Kun olen tutkijaluonne, päätin
henkilökohtaisesti ottaa selon asiasta ja sanoin siitä emännälle. Hän
kuitenkin varoitti menemästä sinne, koska talo kuuluu kiinalaiselle.
Mutta kun soitto oli muuttunut vallan rääkyväksi, en enää malttanut
mieltäni, vaan kiipesin matalan tiiliaidan yli naapurin puolelle.
Kävelin muina miehinä pihamaalla ja katselin kahta pientä palmua,
jotka siihen oli istutettu. Hetken kuluttua soitto taukosi, ja talosta
tuli luokseni puolialaston vinosilmäinen kiinalainen kysyen, mitä minä
teen siellä, sillä talo on hänen. Sanoin, etten tee talolle mitään,
tulin vain kuuntelemaan soittoa ja kysyin, kuka se taiteilija on. Hän
vastasi itse soittelevansa, poistui huoneeseen ja toi nähtäväkseni
pelitoosansa, yksirivisen harmonikan kahdella bassolla. Katselimme
ja koettelimme sitä. Sitten hän kysyi, osaanko minä soittaa. Olin
tätä odottanutkin ja vastasin myöntävästi, jonka jälkeen istuimme
portaille. — Kouluaikana Heikki Pappilanmäellä oli opettanut minulle
vanhanaikaisen valssin, joka sopi hyvin pitkiin hengähdyksiin
ja fermaatteihin, ja sen soitin nyt tällä kiinalaisen koneella
tarkoituksella vetää poikki palkeet.
Valssi oli se "Morjensta Manta": tim-tam-tam tim-tam-tam tim-tam-tam
tiiiiii, ja aina tämän viimeisen tii vedin hyvin pitkään, mutta
kun palkeet olivat tehdyt öljytystä kiinalaisesta paperista, en
äkäisimmälläkään nykäyksellä saanut bassoja eroon diskantista. Mutta
sitten kun tuli se paikka: "Vooi Maanta sun krimpsujas — —", niin
silloin kuitenkin joku paikka ratkesi, sillä haitari rupesi nuuhkimaan.
Senjälkeen tuli sieltä vain tim-puh-puh tim-puh-puh tim-puh-puh
pyyyyyyyh — —. Kiinalainen kuunteli ja otti sitten koneen pois sanoen,
että se meni rikki. Minä sanoin, ettei se rikki ole, mutta venttiili
vain vuotaa, jonka jälkeen sanoin hyvästit ja menin kotiin. — Sinä
iltana ei siinä talossa kuitenkaan enää soitettu haitarilla.
* * * * *
Austraalian viisumia minulla ei vielä ollut, ja se oli täällä
hankittava. Etsin siis pääpoliisiaseman passiosaston, jossa esitin
passini pyytäen sitä viseerattavaksi.
Tiskin takana istui kaksi lyhyttä malajilaista nuorukaista
virkapuvuissa, takahuoneessa näkyi pöydän takana nuorehko
englantilainen. Ensimmäinen malaji otti passini, jonka viimeinen sivu
oli jo täynnä leimoja, ja tarkasteli sitä pitkään. Sitte teki hän
kaikki matkan tarkoitusta koskevat kysymykset ja senjälkeen:
"Miksi ette ole aikaisemmin ottanut Austraalian viisumia?"
"Siksi, etten ole ennen sitä tarvinnut."
"Miksi ette ottanut sitä Calcutassa?"
"Siksi, että saan sen täälläkin."
Hän ojensi nyt passin sille toiselle malajille. — On kummallista
kuinka virka saattaa nousta muutamien päähän, niinkuin limunaati sen
entisen kuskipojan päähän. Tämäkin virkanuorukainen alkoi nyt kysellä
niin paljon, että näkyy pitävän paikkansa sananlasku "yksi hullu ehtii
kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata", ja minä olin tässä aivan
yksinäni viisaana.
Hän oli virallisen näköinen ja kysyi, mitä minä haluan. Sanoin,
että hänen pitäisi se tietää, kun on kaiken aikaa kuunnellut äsken
tapahtunutta keskustelua. Hän otti paperia ja kirjoitti siihen minun
haluni. Sitten kysyi hän nimeäni. Sanoin sen, ja hän yritti kirjoittaa,
mutta eihän siitä tullut mitään. Hän kysyi uudelleen, ja minä kehoitin
katsomaan passista sivulta 22, jossa se on englanninkielisellä
tekstillä. Löytyi ja tuli paperille. "Kotipaikka".
"On, ja on myös passissa, parempi katsoa sieltä, niin ei tule
kirjoitusvirheitä."
"Syntynyt?"
"Kyllä."
"Minä tarkoitan milloin."
"Se on myös passissa."
Näin jatkui kuulustelua. Hän kyseli kaikki asiat, jotka se äskeinenkin
kyselijä. Sanoin vastanneeni jo kaikkiin kysymyksiin, ja kysyipä
hän mitä tahansa, aina käskin vaan katsomaan passista. Hän selasi
asiakirjaa ja ihmetteli siinä olevien leimojen määrää, joten sanoikin:
"Mutta tämähän on täynnä jo."
"Kyllä sinne vielä Austraalian viisumi mahtuu."
Mutta sitten tuli tärkeä kysymys:
"Mitä te teette Austraaliassa?"
"Olen sanomalehtireportteri."
"Mikä se on?"
"Journalisti."
"Mitä sellaisella on tekemistä?"
"Kirjoittaa."
"Mitä! Kirjoittaa! Mitä te kirjoitatte?"
Äkkäsin tehneeni virheen, — nyt hän luuli minua vähintäin
bolseviikiksi. Täytyi muuttaa alaa:
"Kirjeitä siitä, kuinka kaupat menestyvät", vastasin.
"Mitkä kaupat?"
"Nahkakaupat."
"Kenelle te kirjoitatte?"
"Suomen Nahkatehtaitten Osakeyhtiölle."
"Onko teillä kirjeitä siltä?"
Vedin taskustani Suomen Nahkatehtaitten Keskus O.Y:n minulle osoittaman
kirjeen.
Hän katseli kuorta ja tavaili. Kirjoitti sen myös paperiinsa.
"Ostatteko te nahkoja?"
"Ostan."
Nyt seurasi pitkä keskustelu minun liikehommistani. Hän kyseli kenelle
ostan, keneltä ostan, minne minä ne lähetän, onko minulla rahaa maksaa,
ja niin poispäin, ja minä syötin hänelle pajunköyttä, minkä kerkisin.
Lopulta engelsmanni huusi takahuoneesta:
"Jättäkää passi tänne ja tulkaa kello 2 uudelleen."
Sanottuna aikana olin taas virastossa. Passini oli tiskillä, johon
sen lähtiessäni olin pannut. Käskettiin istumaan. Istuin ja katselin,
kuinka virkaherrat ekspedieerasivat toisia asiakkaita. Odotettuani noin
10 minuuttia nousin kävelemään. Sitten se, jonka kanssa olin ensiksi
puhellut, antoi passini takaisin neuvoen menemään rakennuksen toisessa
päässä olevasta ovesta toiseen kerrokseen. Mennessäni katselin passia,
mutta ei siihen oltu mitään lisätty, jos ei oltu vähennettykään.
Virkanuorukaisen aamukuulustelussa kirjoittama paperi, jossa oli samat
tiedot kuin passissa, ilman mitään muuta lausuntoa tai suositusta, oli
pistetty väliin. Kokeeksi työnsin sen taskuuni.
Eteisessä kysyi vahtimestari asiaani ja johti minut sitten jonkun
suuremman herran puheille. Tämä kyseli lyhyesti matkani tarkoitusta,
jonka jälkeen löi viisumileiman, kirjoitti nimensä, liimasi kolmen
dollarin leimamerkin, jonka minä maksoin, ja niin oli asia selvä. Hän
käski mennä alakertaan, jotta passitiedot tulisivat rekisteriin, mutta
sanoin jo käyneeni siellä.
"No, sitten ei muuta kuin päivää tai paria ennen lähtöänne käytte
leimauttamassa passinne siellä, muuten ette pääse laivaan."
Siinä se nyt oli. Niitten alakerran nuorukaisten ainoana tehtävänä
oli ottaa tiedot passista ja viedä ne rekisteriin. Koko se pitkä ja
sikamainen kuulustelu, jonka olin saanut läpikäydä, oli yksinomaan
heidän keksintöään virkaintonsa osoittamiseksi.
Tästä kiukustunut mielialani asettui kadulle tultuani sentään
melkoisesti, kun vastaani keskikatua pitkin tuli iloinen torvi- ja
pillimusiikki. Se tuli aika hamppua, niinkuin sotilasosasto nopeasti
marssien. Musiikin jälessä seurasi kirjava joukko, jota etäämpää
katsoen luulin hääjoukoksi. Pysähdyin katunurkkaukseen odottamaan, ja
mikäs sieltä tuli? — Kiinalainen hautaussaatto. Mutta niin iloista
hautaussaattoa en ole vielä eläissäni nähnyt. Näytti aivan siltä,
kuin oikein riemulla vietäisiin vainajaa hautaan iloisina siitä,
että lopultakin ymmärsi ottaa ja kuolla. Ruumisarkku oli verhottu
korkealle kehykselle asetetulla vaaleanpunaisella vaatteella, hevoset
samoin vaaleanpunaisin nauhoin koristetut, ja koko hautaussaatto, joka
seurasi autoilla jälessä, oli puettu joko vaaleanpunaiseen tai muuhun
helakkaan. Musiikki marssi repäisevää polskaa soittaen niin nopeasti
kuin jaloistaan kykeni, jotta vaunuhevoset miltei puolihölkässä saivat
seurata pysyäkseen kintereillä. — Tavat ne näkyvät olevan itekullakin.
Kiinalainen ruumisarkku on muuten mahtava kapine. Kävin
ruumisarkkutehdastakin katsomassa, se kun oli kadulla — taikka
oikeastaan vain varasto oli kadulla, itse tehdas kyllä toimi
käytävänviereisessä avonaisessa vajassa. Maalaus, puleeraus y.m.
sellaiset hienommat työt suoritettiin sentään myös kadulla. Itse
arkku ei sinänsä herätä niin paljon huomiota kuin kansi, vaikka kyllä
senkin muotoa on vaikea määritellä, siinä kun on merkillisiä loivia
kaarteita, jotka tekevät siitä epämuodostuman. Mutta kansi on jykevää
tekoa, suurempi kuin itse arkku. — Jalkopäästä se on matalampi,
noin puolitoista korttelia aina arkun puoleen pituuteen, mutta
siitä se sitten nousee pääpuoleen ulottuen matkan yli itse arkun ja
muodostaen komeasti kaartuvan leveän harjan. Se on painava kapine ja
on luultavasti tehty näin jykeväksi sitävarten, että vainaja varmemmin
pysyisi sen alla.
Puutavaroista puhuen mainitsen, että pohjoismaalaiset puulajit eivät
kestä täällä minkään vertaa. Pienet muurahaiset, joita näkee joka
paikassa huoneissa, nakertavat pehmeän kevätluston suihinsa ja lyhyessä
aikaa ei puusta ole kuin luuranko jälellä. On tuotu tänne huonekaluja
Euroopasta, mutta pian ne ovat olleet raunioina. Teakpuu, mahonki
y.m. troopilliset, kovat puulajit ovat ainoat, joista voi valmistaa
täälläkestäviä huonekaluja. Kiinalaisten ruumisarkut — vaikka ne tosin
eivät kuulu huonekaluihin — huomasin valmistetuiksi teakpuusta, minun
hotellihuoneessani oli piironki mitä ihaninta mahonkia.
Muuten se piironki — siitä tuli meille emännän kanssa pieni
kabinettikysymys. Istuin aivan rauhallisena huoneessani
kirjoittelemassa, kun sinne koputtamatta tulee kaksi mustapintaista
kulia, nostavat tavarani piirongin päältä lattialle ja alkavat kantaa
tätä arvokasta huonekalua ulos huoneestani.
"Selvä ryöstöyritys", arvelin heti; asetin polvillani olleen
kirjoituskoneen pöydälle ja hyökkäsin puolustamaan emännän omaisuutta.
Kulit äkkäsivät kuitenkin aikeeni, jättivät piirongin keskilattialle
ja pakenivat ovesta. Toista kerkisin lyömään, toista en kerinnyt kuin
potkaista. Sitten raastoin piirongin entiselle paikalleen ja jatkoin
työtäni.
Hetken kuluttua tulee emäntä huoneeseeni puettuna pyyhinliinaan — sen
enempää vaatetta ei siellä kotioloissa kukaan käytäkään — ja vähän
ärtyneenä kysyy, miksi ei piironkia saanut viedä pois huoneestani,
koska kerran olin aamulla jo ajanut partani enkä siis enää tarvinnut
peiliä. Peili ja piironki olivat ainoat koko siinä kerroksessa, ja nyt
niitä tarvitsisi joku naishenkilö tukankampaamistaan varten, ja hänellä
olisi hirveä kiire.
Tällaisen syyn takia suostuin mielelläni luovuttamaan
ylellisyyskapineeni, mutta — sanoin emännälle — luulin ryöstöyrityksen
olevan kysymyksessä, kun en tuntenut asioita. Käskin lähettää
kulit noutamaan sitä, mutta nämä eivät luvanneet enää tulla minun
huoneeseeni. Emännän kanssa kahden kannoimme sitten piirongin
käytävään, josta oven suljettuani kulit sen veivät tarvitsijalleen.
Muuten en peiliä enää siinä kaupungissa tarvinnutkaan, sillä seuraavana
päivänä otti moottorilaiva Siberg kuljettaakseen minut Bataviaan.
Sitäpaitsi olin Basrassa ollessani ostanut apteekista ruusunkukan
kuvalla varustetun peilin. Siitä ei kyllä yhdellä kertaa näe koko
naamaansa, mutta parranajoon se hyvin soveltuu, kun minulla ei ole
partaa muualla kuin leuassa, huulessa ja nenässä.
Niinpä en asian johdosta kanna vihankaunaakaan emäntää kohtaan, ja jos
vielä kerran joudun Singaporeen, niin samaan hotelliin otan asuntoni,
sillä vaikka huoneessa ei sattuisikaan olemaan piironkia ja peiliä,
niin tiedän ne sinne aina tarvittaessa saavani.