En tiedä, kuinka monta kieltä ihmisen tarvitsisi hallita tullakseen
kaikkialla maailmassa ymmärretyksi. Eräästä ameriikkalaisesta
englanninkielen sanakirjasta olin aikaisemmassa nuoruudessani lukenut
aksioomin eli selviön, että englanninkielellä tulee toimeen kaikkialla
maailmassa. Tämä selviö kävi kuitenkin jo Turkissa melko epäselväksi,
koska havaitsin, ettei minun, enempää kuin muidenkaan puhumaa englantia
siellä ymmärretty. Turkille annoin tämän anteeksi, samoinkuin
ranskalaiselle Syyrialle, mutta hiukan rupesi jo ihmetyttämään,
ettei minua ymmärretty englantilaisessa Iracissa. Oli pakko opetella
huomattava määrä arabiankielisiä sanoja saadakseen edes ruokaa ja
kortteerin, muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ymmärtäväisenä
ihmisenä otin sentään huomioon, että Irac on kuulunut Englannille vasta
kymmenkunnan vuotta, eikä siis kansa ole näin lyhyessä ajassa ehtinyt
opetella isännän kieltä, — onhan meillä Suomessa noin puolimiljoonaa
ikänsä täällä asuneita ihmisiä, jotka väittävät, että he eivät voi
oppia suomenkieltä.
Kukaan ihminen ei kuitenkaan Metusalemin jälkeen ole elänyt edes
kolmesataa vuotta, jonka ajan Englanti on hallinnut Intiaa, ja
siksipä oli hämmästykseni rajaton, kun huomasin, etten vaivoin
opettelemallani englanninkielellä pärjännyt kuin ensiluokan
eurooppalaisissa hotelleissa ja sivistyneiden (joista useimmat ovat
opiskelleet Englannissa) ynnä muutamien liikemiesten ja perin harvojen
alkuasukkaiden kanssa. Minun oli pakko turvautua plastillisiin
kädenliikkeisiin sekä suomenkieleen, jota joskus puhun sujuvastikin
sekaisella murteella — kuten Ernst Lampén sanoo — mutta jota sentään
ymmärrettiin niinhyvin Hindustanin tasangolla kuin Takaintiassakin.
Burma ja Malakan niemimaa kuuluvat myös Englantilaiseen Intiaan, mutta
siellä saa nätisti ottaa kiinalaisen tai malajilaisen sanakirjan
käteensä ainakin maaseudulla liikkuessaan. Paitsi, jos haluaa liikkua
ylväin kasvojenilmein, kultapunta joka sormenvälissä, ja halveksuu
puhumista rahvaan kanssa.
Austraalia on taasen täysin englanninkielentaitoinen maa, samoinkuin
Uusi Seelanti, mutta siitä itäänpäin lähtien on ymmärtämys onnessa
kuin Jannen iltanen. Uudella Caledonialla ja niin edespäin kaikilla
ranskalaisilla saarilla on Pariisin apachien murre suuremmassa
arvossa kuin puhtain Oxfordin yliopistokieli, ja Panaman kreolittaren
tuttavaksikaan et pääse, ellet osaa edes ärräpäätä lausua Castilian
kielellä.
Miksei! — jos taskussasi on riittävästi dollareita tai puntia, —
dollari näytti muuten olevan suositumpi kuin punta — niin tulet toimeen
missä paikassa maailmaa tahansa. Matkustat ensimäisessä luokassa,
asut ensimäisen luokan hotelleissa, käytät kunkin paikkakunnan
englanninkielisiä tulkkeja ja oppaita apunasi, ja palattuasi voit
kehua, ettet missään maailmankolkassa ole tarvinnut puhua muuta kuin
"yes" ja "no". — Mutta meikäläiselle lukijalle annan halvemman ja
käytännöllisemmän neuvon. Meillähän on kaikentaitavia miehiä kuin
myös naisia, jos joku haluaisi sellaisen matkakumppalikseen. Siis
sellaisia, jotka puhuvat suomenkieltä sujuvasti sekä myös kaikkia muita
maailmankieliä. Ota sellainen oppaaksesi, matkusta maailman ympäri, ja
palattuasi voit puolestasi sanoa, ettet koko matkallasi ole tarvinnut
sanoa muuta kuin juu ja ei. — Erään tällaisen tunnenkin — hänestä
puhun joskus toiste enemmälti — hän on Oulusta kotoisin, on kiertänyt
45 vuotta maailmaa, asuu nykyisin Austraaliassa — lähemmin sanottuna
Sydneyn kaupungissa — puhuu ainoastaan suomenkieltä, mutta tulee
toimeen kaikkialla. Ota hänet oppaaksesi, hän selvittää kaikki asiat,
vaikkei osaakaan englantia muutakuin yes ja no, mutta hänen kanssaan
voit turvallisesti matkustaa, ja palattuasi voit kehua Britannian
tavoin, että omalla kielelläsi olet kulkenut ympäri maapallon.
Minulta saa tietää tämän henkilön lähemmän osoitteen, mutta sivumennen
mainitsen, että minäkin henkilökohtaisesti palvelen yleisön etuja,
joskaan en voi taata menestystä.
* * * * *
Palaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan.
Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista
katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla
liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi
maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon
kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.
Rahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan
ja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä
sukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista
vaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi
kertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke
jää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin
etupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman
vyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi;
mutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta,
koska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.
Muistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja
tupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan
puun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin
kerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun
takana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni
sellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille
näytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki
sakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista
puitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat
kulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin
tarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään
sitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat
tämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan
säännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat
pakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa
anteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin,
että manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.
Enkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos
edes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä
rauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen
jälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn
keskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin
sinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen
jo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut
miltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja
haukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri
minua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin
katolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella
linkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen
katosin kuistilta huoneeseeni.
Näitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan
kertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti,
ettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun
kohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani
päättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita,
vaan on koko kansa vielä penikkaiässään.
* * * * *
Mainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään
Intiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli
tasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua
muistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa,
mehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin
hotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka
kanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen
viholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä
päivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle
kadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta
tämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään
erään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta
tornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi.
Kana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta,
mutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin
vain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin
kappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.
Luulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta
osaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan
minkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa
milloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein
tuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä
vuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia
asujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä,
sillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään
tällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan
työntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla
tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä
aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka
vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen
toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan
viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla
asfalttikäytävillä.
Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin
mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa
kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä
ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti
lastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka
nämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät
itseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina
erikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.