"Meren kuohuista riemuiten laskimme nyt
Hedelmällisen Intian maihin."
Näin opetti äitivanha minulle kansakoulussa setä-Topelius-vainaan
Maamme-kirjan runoa, ja kuuliaisena oppilaisena olin runon opetellut
ulkoa. Sitä olin myös ääneeni lausunut suomeksi lähestyessämme Intian
rantaa, ja mielessäni pyörivät vapaan mielikuvituksen kehräämät kuvat
kullalla ja jalokivillä silatuista temppeleistä, fakiireista ja
sellaisista ihmeistä, joita ei kyennyt kuvittelemaankaan.
Kuitenkin jo ensimäisessä intialaisessa satamassa, Karachissa,
rapisivat mielikuvastani niinhyvin temppelit ja jalokivet kuin
myös fakiirit pois, sillä kaupunki oli yleispiirteiltään enemmän
eurooppalainen kuin jotkut — nimittäin näkemäni — Italian, useat
Kreikan ja kaikki Turkin kaupungit, viimeksimainituista erikoisesti
Konstantinopoli.
Sanoin yleispiirteiltään ja tarkoitin sillä tuollaista yleistä
siivollisuuden kuvaa, jonka matkaajan silmä ensimäiseksi havaitsee
kaupunkiin tultuaan, ja se käsittää siis katujen ja rakennusten
pintapuolisen ulkonäön. Sillä tarjoaahan toki Karachin lähempi
tutkistelu tarpeeksi intialaistakin nähtävää sen nykyaikaisessa
muodossa asukkaineen, pukuineen ja eläin- sekä kasvikuntineen; mutta
pääosa kaupungista on syntynyt vasta englantilaisen yliherruuden aikana
rautateiden aikakaudella, ja siksipä se onkin niin siisti.
Samoin on asianlaita monessa muussakin Etu-Intian kaupungissa, muun
muassa Bombayssa. Ennen luetun perusteella ei luulisi olevansa
Intiassa, vaeltaessaan upeiden talorivien reunustamia, valtavien puiden
varjostamia katuja, siksi kosmopoliittisilta ne näyttävät. Vasta siten,
kun tutustuu alkuasukaskaupunginosaan, kauppahalleihin ja basaareihin
tai jotenkuten muuten joutuu tekemisiin sikäläisen väestön kanssa,
huomaa tulleensa maanosaan, jonka väestö on meille tuiki vierasta.
Siellä tapaa runsaasti intialaista sivistyneistöä, joka muukalaista
kohtaan on ratki ystävällistä, mutta jo lyhyenkin hetken keskustelu
osoittaa, että heidän ajatuksensa ovat kaukana meidän ajatuksistamme
ja heidän tiensä vallan kaukana meikäläisten henkisistä vaelluksista.
Euroopan päivänpolttavat kysymykset eivät liikuta heitä vähääkään, koko
tämä meille niin tärkeä maanosa kaikkine riitoineen ja konferensseineen
on heille kuin ilmaa. Sikäläisissä sanomalehdissä on kyllä olosuhteiden
pakosta joka päivä sivun verran "At Home"-nimisen otsikon alla
uutisia Englannista, mutta siinä onkin sitten kaikki, mitä Euroopasta
tiedetään. Syyrian ja Mesopotaamian kokemusteni jälkeen en uskaltanut
edes toivoakaan, että tavallinen sivistynyt luokka olisi tiennyt, missä
esimerkiksi Suomi on. Muistin myös veljeni kertomuksen Sudanista, jossa
hän aikoinaan Englannin valtion tarkoitukseen luovuttamalla laivalla
matkaili pitkin sinistä Niiliä joitakin vesieläimiä tutkimassa. Eräässä
garnisoonipaikassa oli laivalle tullut joukko englantilaisia upseereja
viettämään iltaa, ja muutaman majurin kanssa oli syntynyt hieman
piikikäs keskustelu. Majuri oli kysynyt veljeltäni, mistä maasta hän
on kotoisin, ja veljeni vastaukseen "Suomesta" oli hän halveksuvasti
hymähtäen huomauttanut, ettei hän ole koskaan tullut katsoneeksi
kartasta, missä sellainen maanosa sijaitsee. Johon taas veljeni
puolestaan vastasi, ettei hän ole koskaan otaksunutkaan englantilaisen
majurin maantiedontuntemusta niin suureksi. Josta vastauksesta majuri
suuttui ja lupasi muistaa asian tulevaisuudessa.
Intialaisten liikemiesten maantieto näytti kuitenkin olevan selvempi
kuin sanotun majurin, sillä varsin useat heistä, ja erikoisesti
nahkakauppiaat tunsivat maamme aseman. Sitävastoin monissa
postikonttoreissa kysyttiin, onko Suomi Saksassa. Naiset, ainakin
muutamat, olivat urheiluasioista innostuneita, ja tunsivat Suomen
urheilutähtiensä kautta. Niinpä eräs heistä, kuultuaan kotimaani
nimen, huomautti heti, että siellähän se on se Nurmikin. Hän kuitenkin
englantilaisen ääntämistavan mukaan lausui u:n a:ksi ja i:n ai:ksi,
joten sain sen käsityksen, että hän halusi tietää, onko Suomessa
naamiaisia. Selitin hänelle, että ylioppilasaikanani pidettiin
palokunnantalolla usein naamiaisia, jonka lisäksi vuosittaiset
oopperamaskikset muodostavat varsin tärkeän hetken pääkaupunkimme
taiteellishuvitteluhaluiselle yleisölle, mutta kun omakohtaisesti
en ole ottanut niihin osaa vaaleanviheriäisessä nuoruudessani, en
pukujen enkä ohjelman suhteen voi antaa mitään yleispätevää arvostelua.
Senjälkeen neitonen lausui ihmetyksensä naamiaisten juoksusaavutuksista
ja kysyi, mitä siellä syödään. Sanoin taas, että minun aikanani jäi
syöminen sivuasiaksi, ja pääpaino pantiin Bacchuksen palvelemiselle;
toiset joivat punssia, toiset samppanjaa, kukin aina varojensa mukaan.
Sitten vähitellen huomasimme toisen puhuneen pellosta, toisen pellon
aidasta, ja niin minäkin käsitin kysymyksen koskeneen kuuluisaa Paavo
Nurmeamme.
* * * * *
Minulta kysyttiin useasti, miksikä olin lähtenyt Intiaan kaikkein
kuumimmaksi ajaksi; miksi en tullut sinne helmi- tai maaliskuussa,
jolloin muutkin turistit matkustelevat. En keksinyt mitään järkevää
syytä matkalleni, joten vastailin hyvin umpimähkäisesti aina
tilanteeseen soveltuvin sanoin, kunnes keksin, että kuumana aikana
saa matkustaa leveästi ja rauhassa. Se on tosiaankin seikka, jonka
toistenkin kannattaa ottaa huomioon matkustaessaan. Talvikuukausina
vallitsee tungos kaikissa hotelleissa, turistipaikoissa ja
kulkuneuvoissa, silloin ovat asuntojen ja tavarain hinnat — ainakin
erään himalajalaisen turkiskauppiaan lausunnon mukaan — jopa
kolminverroin kalliimmat kuin kuumana aikana, jolloin elämä on
kuollutta, ja liikemiehet koettavat saada kauppoja syntymään vaikkapa
vallan mitättömällä voitolla.
Varsinkin junissa huomasi tämän kesäajan kuolleisuuden, nimittäin
kolmannessa luokassa. Toisen luokan matkustajilla tunnusti olevan
ahdasta, ainakin sanomalehtikirjoituksista päättäen. Virkamiehet
menivät silloin lomalleen ja matkustelivat vuoristoseutuihin, missä
ilma on viileämpää. Siellä tarjoutui myös tilaisuus metsästykseen, ja
urheiluintoiset, toisen luokan vapaalipuilla matkustavat herrasmiehet
kuljettivat kukin aina joukon koiria mukanaan. Liikenneohjeet ovat
siellä suunnilleen samanlaiset kuin Euroopan maissa, joten sielläkin on
eläinkuntaa kuljetettava eri vaunuissa kuin toisia matkustajia. Nämä
vapaalippumatkustajat ovat siellä kuitenkin etuoikeutetussa asemassa,
ja he ottivat koiransa toisen luokan vaunuihin, jossa varasivat joka
koiralle oman istumapaikan sohville. Maksaville matkustajille jäi
niinollen useimmiten vain seisomapaikat, ja kun ottaa huomioon matkojen
pituudet, — sanotaan nyt vaikkapa vain lähes kolmen vuorokauden
matka Calcutasta Lahoren vuoristoseutuihin — käsittää kylläkin ne
koiramatkustajia vastaan kohdistetut kiukkuiset kirjoitukset, joita
viime heinäkuussa näki sanomalehdissä varsin tiheään.
Mutta, kuten sanoin, kolmannessa luokassa sai matkustaa leveästi ja
rauhassa. Jokaisen kaukojunan alku- tai loppupäässä on puoli vaunua
varattuna yksinomaan eurooppalaisille ja puoliverisille, ja sellaisessa
osastossa minä vietinkin kaikki Intianmatkani. Matkustajia oli vielä
aniharvoja, joten jokainen sai yönajaksi pitkän penkin. Penkki oli
tosin kova, mutta kun siihen levitti kashmirilaisen maton alustaksi, ei
parempaa vuodetta kaivannut. Ja vilu ei ainakaan vaivannut.
Intian rautateillä matkustaa huokeammalla kuin missään muualla,
huokeammalla vielä kuin Ranskassa, jonka rautatietariffit lienevät
Euroopan halvimpia. Sitäpaitsi hintasuhde eri luokkien välillä on
meikäläisistä poikkeava. Matkakalenteristani näen esimerkiksi lippujen
hinnat matkalla Bombay-Calcutta: kolmannessa luokassa 17, ensimäisessä
85 rupeeta. Ensimäinen luokka viisi kertaa kalliimpi kuin kolmas, siis
sata prosenttia enemmän kuin meillä.
Joskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin
matkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen
täynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat
odotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain
pujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille. Se
oli monin paikoin eristetty asemahalleista kattoon saakka ulottuvalla
rautalankaverkolla. Tavallinen aita — vaikkapa piikkilanka-aita — ei
olisi riittänyt, he olisivat kiivenneet senkin ylitse. Asemalaiturin
portilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui
jonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät
perääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva
lauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille.
Minä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä
heilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani. Asemalaiturilla oli
paljon rauhallisempi oleskella kuin odotushalleissa, alkuasukkaita näet
ei sinne päästetty kuin muutamia minuutteja ennen junanlähtöä. Siellä
oli vilpoisampikin kuin halleissa, sillä useilla asemilla, muun muassa
Bombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty
pitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne
tuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä.
Muuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla.
Hotelleissa, junavaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat
vallan välttämättömiä. Eräässä Calcutan pankissa, jossa jouduin
odottelemaan hidasta rahojentoimitusta, laskin joutessani lähes
viisikymmentä tällaista katossa pyörivää propellia, eikä huone ollut
kooltaan niinkään suuri kuin Kansallispankin toimistohuone Helsingissä.
* * * * *
Matkustelin rautateillä eurooppalaisvaunuosastossa, milloin halusin
olla rauhassa, ja sinne minut tavallisesti opastettiinkin. Eihän
ollut poliittisesti suotavaa, että epävarma valkoinen seurusteli
aatteita vastaanottavaisten alkuasukkaiden kanssa. Joskus sentään
halusin katsella rahvastakin ja tunkeuduin jo muutenkin täysinäiseen
alkuasukasosastoon. Enimmäkseen en heidän kielestään ja keskustelustaan
päässyt tolkulle, sillä Intiassahan on viitisenkymmentä toisilleen
vierasta kieltä, mutta yleisistä käyttäytymistavoista sain aina
jonkunlaisia lisiä varastooni. Siivollisuudesta puhun vähän myöhemmin,
tässä mainitsen vain tupakanpoltosta, koska meilläkin on hiljattain
pidetty piipunpolttokilpailu. Piippuja ei alkuasukkailla ollut, vaan he
laittoivat jonkunlaisesta tupakanlehdestä piipunkoppaa muistuttavan,
varsin tökerön tekeleen. Se likistettiin kouristetun pikkusormen
ja kämmenen väliseen rakoon, käsi puristettiin nyrkkiin ja sauhu
vedettiin nyrkin läpi etusormen ja kämmenen välisestä raosta. Tupakka
oli huonoa, iljettävänhajuista, jokainen veti nyrkkinsä läpi kolme tai
neljä vihertävänruskeata sauhua ja antoi sätkän seuraavalle miehelle.
Näin kiersi se sekä tuttujen että tuntemattomien käsissä, ja seurueen
suuruudesta riippuen saattoi se palata tekijälleen vielä kolmannenkin
kerran, mutta tavallisimmin loppui se jo toisella kierroksellaan.
* * * * *
Tulin kerran iltajunalla Allahabadista Calcuttaan ja matkustin taas
hindujen vaunussa keskustellen kahden englanninkieltä taitavan
alkuasukkaan kanssa. Monsuunisade valui vuolaana, ei näkynyt
tulikärpäsiä ratavieren pensaistossa, ei kuulunut sirkkojen raksutusta
puiden oksilta, synkkä pimeys kaikkialla.
Pienellä asemalla nousi vaunuumme parikymmentä roistonnäköistä miestä.
Heillä oli mukanaan hakut, kirveet, rautakanget ja mutterinaukaisijat,
siis rautatien työmiehiä, tosin tavallista suuriäänisempiä. Junailija
ei tullut perimään heidän matkalippujaan, eivätkä he pitkälti
matkaa tehneetkään. Puolisen tunnin kuluttua, erään pienen joen
sivuutettuamme, nousivat he pysäkillä junasta. Seutu näytti autiolta,
sillä valoja ei tuikkinut mistään, ja rankkasateessa lähtivät miehet
kävelemään rataa pitkin takaisinpäin.
Seuraavana päivänä luin Calcutan lehdistä kaamean uutisen. Sanotun
pysäkin läheisellä sillalla oli rata rikottu, ja kaksi tuntia meidän
jälessämme saapunut juna oli syöksynyt jokeen, jolloin 61 matkustajaa
oli heti saanut surmansa, — loukkaantuneiden lukumäärää en muista. Se
oli rautatielakkolaisten, juuri tämän kanssani matkustaneen työsakin
tekosia, miesten, joiden hommat — "sivistyneiden hindujen" kertoman
mukaan — järjestetään bolsheviki-Venäjältä käsin.