Olin alunperin aikonut saapua Intiaan maateitä käyttäen, sillä siten
olisin vähitellen eläytynyt maisemanvaihdoksiin, eikä hyppäys erämaasta
Intian rehevyyteen olisi ollut niin äkillinen. Sellaista matkaa varten
täytyy kuitenkin olla melko hyvin aseistettu jo tavallisinakin aikoina,
ja nyt varsinkin kuulosti siltä, että Beluchistanissa pidettiin
jonkunlaista toraa, jotenka sivullisen ei ollut varsin turvallista
liikuskella siellä. Minulla ei ollut puukkoa kummempaa kapinetta, ja
Iracissa olin koettanut hankkia ampuma-aseen kantolupaa, mutta vastaus
oli ollut sentyylinen, että sopii olla kiitollinen, kun sallitaan
matkustaa ilman aseitakin. Vähintäin kaksi kuukautta sanoivat ottavan,
ennenkuin vastaus luvanpyyntöön kerkiää saapua Lontoosta, ja hyvin
todennäköisesti se on sitten kielteinen. Luvan myöntäminenhän olisi
melkein samaa, kuin lähettää aseita Intian rajaseutujen levottomalle
väestölle.
En ollut jäänyt odottamaan tällaisia luvansaanteja, sillä
asioiden silloisellaan ollessa ei kannattanut yksin lähteä tuolle
maataipaleelle, ja aseellisen saattojoukon palkkaaminen olisi noussut
yli matkavarojeni, jotapaitsi vuodenaikakin oli liian kuuma sellaisen
matkan tekemiseen, niinpä olin pakoitettu käyttämään merireittiä enkä
matkaani tarvinnutkaan katua. Meriväkihän on aina erittäin ja, kuten
tunnettua, saapi merellä paljon nopeammin tuttavia kuin maalla, joten
jo ennen Intiaan tuloani olin kerinnyt hankkia itselleni moniaita
läheisiä hindulaisia ystäviä viileämmistä tuttavuuksista puhumattakaan.
Liikennettä näillä vesillä välittää British Indian
Höyrylaivaosakeyhtiö, jonka nimi siellä lyhennetään B.I.S.N., ja
laivat sillä ovat monta vertaa siistimpiä kuin kokemani italialaiset
tai ranskalaiset. Basrassa kiipesin postihöyry Varsovan kannelle
ja tunsin ikäänkuin suurta huojennusta, sillä tiesinhän, etten
ainakaan yhteen viikkoon tarvinnut huolehtia siitä, minkälaisen
kulkuneuvon taas kunakin päivänä onnistuisin saamaan. Kun sitäpaitsi
on kuukaudenkin yhtämittaa rypenyt aavikolla ja aavikkokaupunkien
arabialaiskortteleissa, antautuu mielellään höyrylaivan
hyttimatkustajaksi. Jokainen ihohuokonen tihkuu pölyä, vaatteet ovat
aina kuin pintaan kiinniliimattuina, ja hekumalla katselinkin laivan
kylpyvannaa, jossa saisin loikoilla kylmässä suolavedessä.
Sain hyttitovereikseni kaksi hindulaista upseeria, erään majurin ja
hänen adjutanttinsa. Heidän palveluspaikkansa oli Bagdad, ja nyt
kertoivat he matkustavansa kotiinsa Intiaan kahden kuukauden lomalle.
Kysyin, miksi hindulaisten upseerien täytyy palvella maansa rajojen
ulkopuolella, — eikö Iracissa ole sitten upseereja — johon majuri
halveksuvasti naurahtaen vastasi, että "eihän niistä iracilaisista ole
upseereiksi." Huomasin heti, mitä nappulaa englantilainen oli taas
painanut, sillä hindu oli varsin ylpeä siitä, että sai olla alemman
rodun komentajana, ja näin sai englantilainen luotettavaa upseeristoa
Iraciin.
Muuten oli majuri kaikkein siivoimpia ja hyvänahkaisimpia ihmisiä,
mitä löytää taitaa. Ääni hänellä oli pehmeä, eikä hän paljon
puhunutkaan, naurahtelihan vaan sängyssään, jossa vietti yksitoista
kahdettatoistaosaa koko matkasta samoinkuin adjutanttinsakin. En tiedä,
mikä heitä niin unetti, kahta tuntia enempää päivää kohti he vaan eivät
jaksaneet olla pystyssä.
Adjutantissa oli vielä paljon alkuasukkaan lapsellisuutta. Hänellä oli
viisi erilaista turbaania, joita vuoron perään koetettiin päähän peilin
edessä, taas mentiin kannelle hetkeksi näyttelemään ja sitten tultiin
nukkumaan.
Heti kun tulin laivalle, huomasi hän valokuvauskoneeni ja alkoi
kärttää, että ottaisin hänestä kuvan. Satamassa oli huono valaistus, ja
sanoin ottavani kuvan vasta sitten, kun päästään merelle, mutta siitä
hän viisi välitti. Kulki jälessäni kuin itsepäinen lapsi ja marisi,
että tässä olisi hyvä ottaa ja tässä olisi ja tässä. Kävin lopulta
hytistä kameran ja mielikseen näpsäytin kuvan tyhjälle kasetille.
Luulin tällä päässeeni rauhaan, mutta nyt hän vaati konetta avattavaksi
saadakseen nähdä kuvansa. Kun selitin, että filmi on ensin Bombayssa
kehitettävä, jonka jälkeen vasta voidaan saada kuvia, oli hän peräti
pettynyt ja sanoi, että eihän siitä mitään hyötyä sitten ollutkaan,
johon minäkin täydellisesti yhdyin. Siitä huolimatta hän laivamatkamme
jokaisena seitsemänä päivänä tiedusteli, milloin voisi saada kuvansa,
ja joka kerta oli pettymys yhtä suuri.
He eivät nauttineet laivan täysiylöspitoa, vaan ottivat annoksittain
hyttiinsä "rice and curry", riisiä ja öljyssä keitettyjä lihanpalasia.
Riisiä tuotiin pesuvadillinen, johon adjutantti kädellään sekoitti
öljyn sekä lihanpalaset. Kolmella keskimäisellä sormella tämä sotkotus
sitten ammennettiin suuhun.-Minä poistuin hytistä aina ruokailuajaksi.
Tuntia ennen laivan lähtöä oli postijuna Bagdadista tuonut
pääasiallisimman matkustajayleisön. He olivat miltei kaikki
kansimatkustajia, sillä hyttipaikkoja käyttävät täkäläiset hyvin
vähän. Varsin varakkaatkin hindut ja arabialaiset tuovat laivaan
telttasängyn mukanaan ja nukkuvat kannella, jossa näin kesäkuumalla
onkin ehdottomasti parempi kuin hytissä.
Näissä laivoissa on kannelle rakennettu liedet, joissa kansimatkustajat
voivat keittää ruokansa, ja aamusta iltaan saakka kuhisi niiden
ympärillä mustanaan väkeä. Aina leivästä saakka tehtiin kaikki laivalla
ja jätteet heitettiin kannelle. Olisi näet vaatinut liian suurta vaivaa
heittää niitä reelingin yli mereen. Iltasella se keittopuoli kannesta
muistuttikin sitten sikolättiä.
Hintelää väkeä näyttävät tämänpuolen ihmiset olevan rakenteeltaan,
ja senmukaiset ovat voimatkin. Laiturilta välikannelle oli asetettu
laudoista tehty silta, joka piti laivan lähtiessä vedettämän
laiturille. Silta oli kokoonpantu seitsemästä tuumanpaksuisesta
ja 4 metrin pituisesta laudasta, johon lisäksi tuli vielä ohuet
johdatinpuut, mutta sen siirtämiseen tarvittiin kaksitoista miestä,
ja vaivaloisesti se näkyi sittenkin siirtyvän. Oikein piti huutaa
tahdissa, että kaikki tiesivät vetää yhtäaikaa, ja pari tuumaa se
sitten liikahti kerrallaan. — Meillä olisi kaksi miestä siirtänyt
tuollaisen sillan heittämällä.
Basrasta lähdettyä kestää moniaan tunnin vielä ajaa Tigrisvirtaa,
ennenkuin päästään Persianlahdelle, ja sen matkan seisoskelee
mielellään kannella katselemassa palmumetsien varjostamia rantoja. Pian
kuitenkin pimeys peitti näköpiirin, ja minä sulkeuduin kylpyhuoneeseen
pariksi tunniksi. Eihän siellä tosin kylmää kylpyä saanut — jäitä
olisi pitänyt lisätä joukkoon — mutta sentäänkin oli vesi viileämpää
kuin ilma, enkä olisi vannaa vieläkään malttanut jättää, ellei laivan
ruokakello kutsunut päivälliselle.
Ruokakomentoa ei ainakaan tässä laivassa sovi moittia, sillä ruokaa
annettiin paljon ja monenlaista. Tarjoilu alkoi jo puoli kuudelta
aamulla — toisinaan jo aikaisemminkin — jolloin hytteihin tuotiin teetä
ja voileipiä. Ei siinä kysytty, halusiko joku vielä nukkua, sillä heti
seitsemän jälkeen soitettiin aamiaiselle. Pukeutuminen ei kylläkään
vienyt aikaa, kun ainoat käyttökelpoiset vaatekappaleet olivat
paita, housut ja pyyhinliina. Tämä viimeksimainittu seurasi jokaista
uskollisesti olkapäällä mukana niin aterialla kuin kävelyllä, sillä
kasvot tihkuivat vesikarpaloita alituiseen.
Koska ruoka on sangen tärkeä tekijä ihmisen maallisessa vaelluksessa,
en malta vallan sivuuttaa B.I.S.N. yhtiön laivojen ruokalistaa. Siellä
nimittäin ihmeekseni tarjottiin joka aamu kaurapuuroa, joka kaikkien
kokoomuksiltaan epäselvien Bagdadin ruokalaatujen jälkeen maistui
minusta erinomaiselta. Maito tosin oli säilykemaitoa, mutta siihen saa
tottua, sillä lypsylehmiä ei laivassa pidetä. Muista ruokalajeista
mainitsen vain, että aamiaiseen kuului puuron lisäksi kala-, liha-
ja munaruoka, lunchiin ja päivälliseen kumpaankin kolme erilaista
liharuokaa j.n.e. — Äsken mainitsemaani rice and curry tarjottiin
myös joka päivä päivälliseksi, mutta tämä curry eli jonkunlainen
Stroganoffin pihvi oli niin väkeväksi maustettua, että ensikerran
sitä syödessäni oli nahka lähteä suustani, ja sain kiiruimman
kaupalla juosta ruokasalista reelingille tyhjentämään suuntäyteiseni,
sillä annosta en hirvinnyt nielaista. Eräs Intian eurooppalainen
kehoittikin minua varovaisesti suhtautumaan intialaisiin ruokiin, sillä
alkuasukkaiden vatsa on kuulemma vallan toisenlaisesta nahasta kuin
meikäläisen, ja lyhyessä ajassa voi siellä tärvellä ruokakanavansa
elinajakseen. Myöhemmin Etelämeren saarilla tutustuin siihen
kasviinkin, jota näissä tropiikkimaissa käytetään mausteena. Sanotusta
kasvista käytetään sen parin senttimetrin pituisia marjamaisia
hedelmiä. Ne asetetaan etikkaan liukenemaan, ja pisarallinen tällaista
nestettä liemilautasessa saattaa suun hehkumaan kuin tulessa. Kiniini
on herkkua siihen verraten. Ranskalaisissa laivoissa näin tätä nestettä
viljeltävän varsin tiheään, ja aineen erikoisena ominaisuutena
mainittiin, että se palauttaa menetetyn miehuusvoiman.
Persianlahti on matalaa ja sen vesi savenväristä. Vaikka laivaväylä
oli viitoitettu, täytyi luotaajan silti alituiseen olla hommassa, ja
muutamin ajoin keskellä aavaa ulappaa jouduimme niin matalalle, että
koneet pantiin kulkemaan vain puolella voimalla. Tätä kesti kolme
päivää, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta kolmannen
päivän iltana stewardi sanoi, että huomenna saamme pahan ilman heti
kun pääsemme Intian merelle. Tiedustelin, mikä sen nyt niin pahaksi
muuttaisi, ja sain kuulla sen johtuvan monsuunista. Olinhan minäkin
lukenut monsuunista yhtä ja toista, mutta en tästä vielä tullut yhtään
viisaammaksi. En kuitenkaan enää kysellyt mitään, olin vain tärkeän
näköinen ja päätin odottaa.
Aamu koitti, korkeitten kalliosaarien reunustama salmi jäi jälkeemme
ja tulimme Intian merelle, mutta ilma pysyi yhtä kauniina. Hartaasti
odottamaani myrskyä ei kuulunut, ja arvelin monsuunin vain turhia
pelotelleen. Mutta sitten alkoi laiva hiljalleen keinahdella, hyvin
hitaasti, mutta säännöllisesti. Nousin kannelle katsomaan, mikä sitä
nyt heiluttaisi, sillä tuuli oli verrattain heikko, vain jonkusen
vaahtopään kykeni siellä täällä nostamaan.
Mutta etelästä saapui kuin maininkeina pitkiä laineita, laajoja ja
loivia. Laajuutensa takia näyttivät ne mataloilta, mutta kulkivat
nopeasti eteenpäin, ja vaikka laivamme oli 142 metriä pitkä, heilahteli
se sivuaallokossa varsin tuntuvasti.
Tämä oli nyt sitä monsuuniaallokkoa, maininkia jostain kauempana
tapahtuvasta myllerryksestä. Pyysin purserilta selitystä ilmiöön,
ja hän kertoi, että paraikaa on Etelä-Intiassa ankaroita sateita ja
rajuilmoja, jotka ajavat aallokkoa tänne. Sanoi, ettei tämä vielä
mitään ole, mutta kunhan parin päivän päästä ehdimme lähemmäksi Intian
rannikkoa, niin siellä se vasta tuntuu.
Tämän puolen ihmisten sisukset eivät näy sietävän merenkäyntiä, sillä
90 prosenttia matkustajista asettautui heti levolle. Hyttitoverini
majuri ei koko loppumatkalla noussut enää kertaakaan jalkeille paitsi
Karachin satamassa, jossa ei heilutellut. Matkaeväinä oli hänellä
banaaneja ja mangoja, mutta hän ei voinut enää sietää ajatusta,
että hänen korissaan oli ruokatavaroita, jonkatakia hän lahjoitti
kaikki minulle. Erään vanhemmanpuoleisen, iloisen ja väriltään miltei
mustan hindun kanssa saimme nauttia ateriat kahteen mieheen, toiset
salonkimatkustajat paastosivat.
Saavuimme ensimäiseen intialaiseen satamaan, Karachiin aamulla varhain.
Odotimme säätiedoitusta etelästä, ja sitten meille ilmoitettiin, että
päiväksi tulee niin paha ilma, ettei laiva lähde ennenkuin seitsemän
aikaan illalla, jolloin monsuuni tavallisesti asettuu. En aluksi
uskonut, että niin pahaa ilmaa saattaisi tullakaan, joka estäisi
tällaisen rumiluksen matkan, ennenkuin postilaitoksen seinässä näin
postinlähdön aikataulun. Siinä sanottiin, että laiva lähtee joka
torstaiaamuna, ellei ole monsuunia; jos on monsuuni, lähtee se vasta
illalla.
Kaksi yötä ja yhden päivän keinuimme vielä aallokossa. Heti Karachista
lähdettyä pidettiin harjoitus pelastusveneitten vesillelaskemiseksi
ja matkustajille neuvottiin, kuinka pelastusvyöt on kiinnitettävä.
Tämä kaikki teki vatsatautisiin matkustajiin suurenmoisen vaikutuksen,
niin että adjutanttikaan ei enää hirvinnyt nukkua hytissä, vaan muutti
kansimatkustajaksi. Pikimmältä kävi vain päivänaikaan katsomassa,
ettei tavaroilleen mitään vauriota tapahtuisi ja muutti samalla toisen
turbaanin päähänsä.
Juhannusaattoaamu sitten vapautti matkustajat tuskasta, kun pääsimme
Bombayn aallonmurtajan suojaan. Hyttitovereitteni sekä parin
matkatuttavani liikemiehen päämaali piti vielä pari vuorokautta
etelämmäksi rannikolle, mutta he olivat saaneet laivasta kyllikseen;
sanoivat junamatkaa turvallisemmaksi. Yhdessä siirsimme sitten
tavaramme pienempään höyryyn, joka meidät roimasateessa saattoi
laituriin.
Eksyin kertomaan yksityiskohtaisesti merimatkan vaiheista, vaikka
tarkoitukseni oikeastaan oli selvitellä ensimäisiä tosihindulaisia
matkatuttavuuksiani. Heitä oli näet laivalla runsaasti, pääasiassa
liikemiehiä, kaikki matkalla kotimaahansa lomalle, kuten selittivät.
Olihan kesän kuumin aika juuri tulossa, ja sen viettää Intian
vuoristossa mieluummin kuin Bagdadin tuoksuissa, jossa useimpien
toimintapaikka tunnusti olevan.
Maailmansota avasi nimittäin hinduillekin uusia liikemahdollisuuksia.
Ennen sotaa oli Mesopotaamia heiltä suljettu, se kun kuului Turkille.
Sodan loputtua otti Englanti tämän erämaan, ja englantilaisina
alusmaalaisina saattoivat yritteliäät ja laskutaitoiset hindut
nyt koettaa onneaan Bagdadissa uusilla, arabialaisille vierailla
liiketavoilla. Kertomansa mukaan menestyivät he siellä hyvin,
olivat perustaneet huomattavia välitysliikkeitä ja vallanneet
vaikutusvaltaisia paikkoja.
Kuultuaan minun olevan kotoisin läheltä pohjoisnapaa, kysyivät he
ihmetellen, ovatko kaikki napaseutujen asukkaat yhtä mustia kuin
minä. Heidän käsityksensä mukaan suomalaisilla piti olla hohtavan
valkoinen ihonlaatu, miltei läpikuultava, puhdas kuin pulmunen lumella.
Pohjoismaalaisillahan on vaalea, aaltoileva tukka, heidät tuntee
romaanien ja novellien perusteella jo kilometrin päästä. Nyt he näkivät
karvasäärisen miehen, jonka väri oli paikotellen mustempi kuin heidän,
tukka ei ollut keltainen eikä appelsiinimainen, vaan melko synkän
laatuinen, ainoastaan muutamia kuivettuneita valkoisia haituvia siellä
täällä. Tässä koetettiin heitä vetää nenästä, uskotella sellaista, jota
ei ole olemassakaan.
Näytin passini ja kuvani ja kysyin heiltä, olivatko he ajaneet
päiväkausia avonaisessa autossa aavikkomyrskyssä ilman suojelevaa
kasvojenpeitettä tai ratsastaneet muulin selässä hehkuvassa helteessä
tai maanneet öitä kameelinlannassa shakaalien piirittämissä autioissa
arabialaiskylissä tanhualla nolla-asteen lämpömäärässä, polvihousuissa,
ohut sadetakki ainoana suojanaan. Ei, sitä he eivät olleet tehneet, —
eikä minunkaan vielä ollut kameelinlannassa tarvinnut maata —, mutta
puheeni tepsi sittenkin, ja meistä tuli sangen hyvät tuttavat.
Tämän matkan varrella solmitun tuttavuuden perusteella vaihdoimme
sitten käyntikortteja, joita oli ainoastaan minulla, mutta heiltä
sain kalenteriini latinalaisilla puukstaaveilla tekstatut nimet
ja osoitteet, ja niiden perusteella piti minun sitten lähettää
itsekullekin heistä merimatkallamme ottamani valokuvat. He taas
puolestaan lupasivat muistaa minua kirjeillä, postikorteilla,
postimerkeillä ynnä muulla. Eräs oli innostunut kirjallisuuteen
ja pyysi minun kääntämään suomeksi hyvän tuttavansa, hindulaisen
kirjailijan kirjoittamia — englanninkielisiä — novelleja ja kirjoja,
joita hän lupasi lähettää heti kotiinpäästyään.
Minä puolestani täytin antamani lupaukset kuvien lähettämisestä
jo Calcutassa, — paitsi aikaisemmin mainitsemalleni adjutantille,
jolle kirjeellisesti ilmoitin, ettei hänen kuvansa tarttunut
ollenkaan plootulle — mutta yhdeltäkään näiltä laivan kuudelta
paremmalta tuttavaltani en ole vielä saanut riviäkään vastaukseksi,
— postimerkeistä ja kirjallisuudesta puhumattakaan — vaikka
kädenlyönnistä on jo kulunut kahdeksan kuukautta. Vasta Jaavalla opin
tuntemaan, mitä troopillinen alkuasukkaan, kuten myös siellä elävän
valkoihoisen tuttavuus merkitsee, ja mihin se velvoittaa. Se kestää
juuri niin kauan kuin kädenlyöntikin. Kun silmä välttää, silloin on
myös tuttavuus unhoitettu.
Paitsi näitä jo mainitsemiani henkilöitä, tunkeutui alkumatkalla
tuttavakseni joitakuita ensiluokan matkustajia, milloin satuin
pimeän tullen liikuskelemaan yläkannella. He keskustelivat kanssani
jo alunperin ilman tavanmukaisia esittelyjä sangen tuttavallisesti,
puhelivat mielellään erotiikasta, ja sitten — tekivät minulle
rakkaudentunnustuksia. Kun heidän tuttavallisuutensa alkoi tulla
kouraantuntuvaksi, oli pakko turvautua etu-ulottimiini, eikä minua enää
loppumatkalla kosiskeltu.
Vaikka usealta tropiikinmatkailijalta olin jo aikaisemmin kuullut
tästä asiasta, en sitä ollut todeksi uskonut, sillä olin luullut
heidän kertoneen minulle merimiesjuttuja. Kuitenkin sekä tämä että
myöhäisemmät matkani kravun ja kauriin kääntöpiirien välillä saivat
minut vakuutetuksi siitä, että muutamat käsitteet ovat sikäläisillä
ihmisillä aivan erilaiset kuin esi-isällämme Aatami Ensimäisellä ja
meillä kylmillä pohjoismaalaisilla.