Eräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin
kirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt
näyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä.
Hän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa
odottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti
kirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin
kuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei
heti nostanut kirjasta katsettaan.
— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.
Silloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut
entisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis
silmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen
edessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen
tyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili
kultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:
— Oletteko _Te_ tää-äällä?... O-onko se mahdollista?
Toinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä
oikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:
— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä
mahtaa olla joku erehdys...
Silloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä
hullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan
jonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä
nolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.
Lieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö
hänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi:
— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?
Aku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja
nöyrästi:
— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa... joka ilta. Te kuljette
kotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.
Tyttö naurahti heleästi:
— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?
— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta
minun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä
muistaisi...
— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi
tyttö viehkeästi nauraen.
Sitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti
itsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin
jotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg
vähän värähtelevällä äänellä:
— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne... se on aivan
kuin musiikkia...
Neiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota
omituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin
naivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut
pukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi:
— Olette liian kohtelias.
Mutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti
lakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että
kirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan —
saattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa
uudelleen kirjakauppaan.
Vähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä
muisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana —
toistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja
nähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi
kaiken aikaa hänen korvissaan: "Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä
sain..."
Mutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni
pimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja
kadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli
avata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen
katulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin
että selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata
hänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi
hän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa.
Seinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään
hän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: "tänä iltana minun
täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin". Samassa kuuluivatkin jo
kadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui
kohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli
vihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä
levotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä
vilkaissutkaan ikkunaan.
Ensimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla
vasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden
edessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän
kääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi
lohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.
— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään...
Näin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja
sanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.
Väliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista.
Kaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet...