Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja...
Ja taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.
Mutta nyt ei pala kynttilä uuninreunustalla, eikä Aku Hambergin hermoja
jännitä odotuksen levottomuus. Hän istuu tyynenä tuolissaan ja miettii.
On sunnuntai, ja lepopäivän hiljaisessa rauhassa hän on ajatellut
elämänsä kulkua, käynyt läpi sielunsa ja sydämensä sekä pää- että
päiväkirjat. Nyt iltamyöhällä hän on saanut tilinpäätöksenkin
valmiiksi. Sen tuloksena oli — Aku Hambergin suureksi hämmästykseksi
—, ettei voittotilille oikeastaan ollut jäänyt mitään: vuodet olivat
jälkiä jättämättä vierineet, päivät olivat vain syttyneet ja sammuneet
aina samanlaisina, yhtä tyhjinä, yhtä yksitoikkoisina.
Ja nyt hän ihmettelee, ettei ennen ole tullut tuota huomanneeksi.
Nyt vasta aivan yhtäkkiä, se on hänelle selvinnyt. Ei pienintä onnen
murenta, ei ilon siruakaan! Sillä mitäpä oikeastaan merkitsi muutamat
köyhät markat pankissa, mitä huoleton olemassaolo? Ei mitään! Ja ääneen
toistelee hän:
— Ei kerrassaan mitään!
Ja hän ajattelee, että toisilla toki on muistoja, päivänpaisteisia
ja kauniita, hänellä ei niitäkään, ei mitään... Yhtä ja samaa vain
vuodesta vuoteen. Mutta hänen siinä miettiessään, alkaa hänen
ajatuksissaan vähitellen kypsyä päätös, joka jo ennenkin silloin
tällöin on mielessä väikkynyt hetkellisenä mielijohteena, epämääräisenä
mahdollisuutena. Nyt se vahvistuu, selvenee. Hän punnitsee tuumaansa
tarkoin, harkitsee kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän hän sitä
ajattelee, sitä mahdollisemmalta tuntuu sen toteuttaminen.
Hän ei ole käynyt kirjakaupassa tuon kerran perästä, jolloin kirjanosto
unohtui. Harva se päivä on hän sinne aikonut, mutta aina meno on
siirtynyt seuraavaan päivään. Ikäänkuin olisi häntä hävettänyt mennä
sinne, ikäänkuin olisi peloittanut. Ja kuitenkin on hänen mielensä
tehnyt sinne. Mutta nyt hän on tehnyt varman päätöksen: huomenna hän
menee. Menee kuin meneekin ja — pyytää tyttöä vaimokseen. Sanoo asiansa
suoraan ja peittelemättä, esittää taloudellisen asemansa ja pyytää
tyttöä asiata miettimään.
Se tuntuu Aku Hambergista aivan luonnolliselta, ihan yksinkertaiselta.
Niin kai ovat muutkin tehneet — kaikki ne, joilla on kodit ja lapset ja
suloinen elämänehtoo...
Ja nyt kun ratkaiseva päätös on tehty, tuntuu hänestä keveältä ja
turvalliselta. Ikäänkuin olisi se raskas paino, joka viime aikoina on
häntä ahdistanut, yhdellä kertaa häipynyt olemattomiin. Elämä on saanut
tarkoituksen, tulevaisuus alkaa häämötellä aurinkoisena ja kirkkaana,
maailma on äkkiä muuttunut niin ihmeellisen valoisaksi ja kauniiksi.
Aku Hamberg viheltelee tyytyväisyyttään ja hymähtää tuon tuostakin:
— Näin sen siis piti käydä —!
Mutta kun kello kukahtelee kahtatoista, menee hän levolle ja nukahtaa
heti.
* * * * *
Kun Aku Hamberg seuraavana päivänä päivälliseltä tullessaan
menee kirjakauppaan, ei hän kuitenkaan ole yhtä tyyni. On lämmin
auringonpaisteinen päivä, mutta Aku Hambergia värisyttää, vaikka
hänellä on paksu päällystakki yllään. Ja kuta lähemmäksi matkansa
määrää hän tulee, sitä levottomammaksi käy hänen mielensä:
— Jollei hän olekaan siellä yksin, jos siellä on ostajia tahi kenties
se toinen vanha myyjätär...
— Jos on ostajia, niin odotan kunnes he ovat menneet, ajattelee Aku
Hamberg. — Mutta entä jos sorakieli on siellä! Niin, mitä silloin?
Täytyy kysyä, milloin neitiä saisi tavata...
Samassa hän onkin jo perillä. Päättäväisesti aukaisee hän oven, kello
kilahtaa ja hän on sisällä. Siellä ei ole ketään ihmistä. Ja ennen kuin
tyttö pääsee sisähuoneesta tiskin luo, ehtii Aku Hamberg todeta:
— Onni näyttää myötäiseltä!
Mutta heti kun tyttö saapuu tiskin taakse, tuntee Aku Hamberg lämpimän
veriaallon vyörähtävän läpi ruumiinsa, se takertuu kurkkuun estäen
häntä sanomasta hyvää päivää, nousee vähitellen ylemmäs, saa posket
hohtamaan ja polttaa aivoja aivan kuin kuuma viini. Aku Hamberg huomaa,
että hänen ajatuksensa menevät aivan sekaisin. Kaikki tarkkaan harkitut
lauseet häipyvät harmaaseen sumuun.
Mutta tyttö seisoo siinä vain veitikkamaisesti hymyillen eikä näytä
ensinkään huomaavan toisen ahdistusta.
Vihdoin saa Aku Hamberg sanotuksi:
— Kun viimein kävin täällä...
Mutta siihen lause keskeytyy auttamattomasti.
Tyttö naurahtaa kevyesti:
— ... niin taisi Teidän asianne unohtua. Mikähän siihen mahtoi olla
syynä?
Tuota pikaa vastaa Aku Hamberg:
— Te siihen olitte syynä!
Mutta samassa hän säikähtää sanojaan, sillä hän käsittää aivan liian
valmistelematta ja suin päin tulleensa _in medias res_. Tyttökin
hätkähtää ja sanoo ihmetellen:
— En tosiaankaan ymmärrä, kuinka minä olisin voinut...
Aku Hamberg huomaa tulleensa upottavalle suolle; hän käsittää, ettei
nyt enää auta peräytyä, täytyy vain astua eteenpäin minkä suinkin voi.
Ja epätoivon vimmalla alkaa hän puhua, kiihkeästi ja katkonaisesti:
— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan... tuntenut omalla tavallani...
Olen ihaillut Teitä... silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne...
Uskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt...
Nyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä
harmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima
viiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:
— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin
kohdella avutonta yksinäistä tyttöä... Hävetä pitäisi Teidän, vanhan,
harmaantuneen ukon...
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui
nyyhkytykseen.
Aku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät
ajatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei
hän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli
häntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli
kutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen
tuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa,
kärsimyksensä...
Hän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:
— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat
ja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa
minua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan...
Hän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen
äänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa
toruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä
hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti
tuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja
kuiskasi tulisesti:
— Minä rakastan Teitä!
Tyttö kirkasi:
— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!
Silloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan
siltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone
pyöriä, kirjahyllyt pöydät... Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin
tiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.
Vähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän
surumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.
Mutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät
ja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin
vaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut
voimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti
katseensa maahan.
Silloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:
— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?
Aku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan
sanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.
* * * * *
Hän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut
mitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin
koskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin
sotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului
kotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut.
Mutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan
auttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen,
yhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa,
raudankovaa... Mutta sitä ei voinut muuttaa...
Aku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän
viittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen.
Kenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä
mitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän
kultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen,
aukaisi hän kirjansa:
— Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee...
* * * * *
Illalla kotiintullessaan otti hän esille huilunsa ja sytytti alttarinsa
kynttilät. "Nuoruuden unelmat"... Soittaessaan hän silmäili tuon
tuostakin kelloa. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa sävel alkoi
tyyntyä talvi-illan rauhaksi, otti hän hetkeksi huilun huuliltaan ja
kuunteli. Jo kuuluivat kadulta tutut askeleet. Mutta Aku Hamberg ei
vilkaissutkaan ikkunaan. Hän huokasi vain pari kertaa, nosti sitten
huilun huulilleen ja soitti sävellyksensä loppuun...