Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla
niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien
ammuminen ja kellojen kalkatus.
Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja
katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän
viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja
pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.
Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus
uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa
riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi.
Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut
nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo
aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.
Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia
askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja
laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät
lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta... nyt puusepän portin
luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta
katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg
vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan
että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean
tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi,
ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä
ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli
ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään
ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö
oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä
ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet
uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin,
siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi
häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle
kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt
hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi
tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja
pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis
rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin
maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin
notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät
tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.
Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:
— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!
Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän
hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin
ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi... huomaamatta
olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia
rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet
lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen
hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon
tyttöletukan —!
Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja
mitä varten hän täälläpäin liikkui.
— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä... Sillä jos hän täälläpäin
asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt... Mutta entäpä
jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin
mahdollista... Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä;
hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon
mitään kuulekaan...
Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin
tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!
Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan.
Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui
siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:
— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!
* * * * *
Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa
kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut
naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa
jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän
olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt
niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut
ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat
korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa... Ei! parempi
oli tyynesti odottaa.
— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani
ohi!
Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli
kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan
hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat
hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee...
Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui
uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän
torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä
juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi
kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! —
Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä
yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa
tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja
kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa
ja tummien silmien syvää katsetta.
Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen
kohottanut sormensa:
— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?
Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut
yleistä naurunhihitystä.
Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys,
joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt
muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin;
se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin
lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin
menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen
auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi
hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla
vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa
häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan
syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi
hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä
rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan
havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut
näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko
ja kuvakiikari?
Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen
tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja
suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen
kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.