II

Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla

niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien

ammuminen ja kellojen kalkatus.

Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja

katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän

viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja

pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.

Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus

uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa

riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi.

Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut

nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo

aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.

Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia

askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja

laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät

lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta... nyt puusepän portin

luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta

katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg

vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan

että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean

tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi,

ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä

ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli

ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään

ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö

oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä

ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet

uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin,

siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi

häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle

kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt

hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi

tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja

pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis

rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin

maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin

notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät

tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.

Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:

— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!

Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän

hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin

ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi... huomaamatta

olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia

rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet

lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen

hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon

tyttöletukan —!

Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja

mitä varten hän täälläpäin liikkui.

— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä... Sillä jos hän täälläpäin

asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt... Mutta entäpä

jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin

mahdollista... Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä;

hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon

mitään kuulekaan...

Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin

tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!

Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan.

Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui

siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:

— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!

* * * * *

Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa

kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut

naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa

jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän

olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt

niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut

ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat

korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa... Ei! parempi

oli tyynesti odottaa.

— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani

ohi!

Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli

kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan

hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat

hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee...

Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui

uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän

torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä

juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi

kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! —

Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä

yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa

tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja

kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa

ja tummien silmien syvää katsetta.

Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen

kohottanut sormensa:

— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?

Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut

yleistä naurunhihitystä.

Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys,

joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt

muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin;

se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin

lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin

menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen

auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi

hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla

vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa

häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan

syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi

hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä

rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan

havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut

näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko

ja kuvakiikari?

Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen

tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja

suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen

kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.

Punainen lamppu · 第 16 / 18 题