I
Aku Hamberg oli tuollainen hiljainen ja harvasanainen työmyyrä,
jollaisia vielä toisinaan tapaa syrjäisten pikkukaupunkien tyynissä
ja rauhallisissa oloissa, joissa aika on kuin seisahtunut ja ihmiset
ovat jääneet omituisiksi uneksijoiksi. Vanha, nukkavieruksi kulunut
konttorirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen,
mutta ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan konttorin tarkkaa
seinäkelloakin säännöllisempi. — Hän oli vähän yli neljänkymmenen,
mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä
korvallisilta oli harva tukka aivan harmaa ja sileiksi ajetuissa
kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.
* * * * *
Hän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella,
aivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat
pellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa
huoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi
ruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.
Päivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän
matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta
ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä
kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän
kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä
vuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo
aamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin
luo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin
elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen
sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi
pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän
kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa
mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle
hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin
elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi
ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa
ilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.
Toisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä
mielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan
ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut
konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi
kissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti
tulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa
hyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen
mielenkiintoisimpiin kuvauksiin.
Toisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin
sekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta
konjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia
olkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui
juhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen
solmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta
lokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli
lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän
papillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa.
Syrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa,
mutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään
siitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät
hänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla
särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja
rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän
syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja
hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.
Kaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat",
samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta
luopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset
nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut,
ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän
alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä
ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja
kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan...
Mutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen
mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen
sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään
ja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean
pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä
irtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha
kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku
Hambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille
reiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista
taiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, "Nuoruuden
unelmat" ja soittolaatikko.
* * * * *
Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon
ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty,
aidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut
ja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä
köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta
pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin
piirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä
samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä
vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja
seinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan
kierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan
yläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli
maapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan
välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty
maljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin.
Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain
välissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko,
ja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg
papillisen näköisenä sen edessä seisoi.