Sankarittarille.
Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä
olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta
muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin
sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat
rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat
olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina,
etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena
päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta,
toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä
sisunpurkamista.
Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään
tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen",
"nyt ovat tappaneet...", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa
aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu
mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä
verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä... Punainen
painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin
etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä...
Ruumistunut kaos!
Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia,
joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet
jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta
harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen
viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen:
"Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan
ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin
omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin
asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti
hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten _sankarittaret_. Äidit
ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja
kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä
rinnoissa...
Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja
olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden
sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.
En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia
— vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä
äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka
rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden
omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei
ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus:
sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja
vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden
suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa,
vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon
järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden
tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.
* * * * *
Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin
juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle
viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät
mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.
* * * * *
"... Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan
mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia
ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan
vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On
niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi
kunnianosoitukseksi..."
* * * * *
"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja
nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme
ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me
jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan
silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.
"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin
on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —,
mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan
tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi
muuttunut.
"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän
oli ollut niin ihmeen tyyni:
"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä
miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista...
"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.
"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies
makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy,
joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.
"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo
näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä... Mutta
seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi
miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot.
Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.
"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän
huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.
"— Kuka hän on?
"— Tuntematon punakaartilainen... tuotiin samalla kertaa kuin rouvan
mies... mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä...
"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni
kuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän
tuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.
"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on
hänen miehensä murhaaja... ainakin hän kuuluu samaan joukkoon... Vihan
ja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää
katseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen
tilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden
unhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.
"Sitten hän menee.
"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle
viholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia..."
Sellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen
yksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten
elämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.
1918.