Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten
ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat
ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä.
Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti.
Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet.
Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.
Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan
uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!
Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja
maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja
tulevaisuuden toiveista... Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme
sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta
kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen;
kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin
nukahtaa...
Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin.
Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on
korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.
Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri
se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat
astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja
mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa
puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin
miekoin vartioi...
Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu
varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli
hypätä.
Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin
kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi
kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään
tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.
— Kuka olet? Oskari huutaa.
Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla
on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka
pystyssä päälaella.
Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana
saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä
paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän
yhteinen iloinen naurummekaan.
Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti
aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty
vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa
syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista
puutarhamme antimia.
* * * * *
Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella
huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat
ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut
yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat
matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä
udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana
maleksii...
Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:
— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta.
Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta
juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa
keskustelemaan...
Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin
piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin
sen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista
hotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja,
savukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he
niistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan
liiaksikin tarkkanäköisiä...
— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu
nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien
pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui
monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole
päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa
kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää
kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.
Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja
onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka
ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme
tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet
toisemme rauhaan...
Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä
harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen
isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka
soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät
illat ovat pitkät...
* * * * *
En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta
niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina
kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se
johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä
"suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä
vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina
ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä
yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman
ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen
kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat
viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin...
Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista
tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja
ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.
... Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin
syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En
olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin
sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman
aaltoihin kuvastui...
* * * * *
Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä
jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine
ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden
muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.
Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää
sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen!
Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari
käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan
kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo
— ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota.
Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.
Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä,
vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla _elää_ vain
se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee
kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja
sunnuntaivieraana.
... Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla.
Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä
on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut
ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa...
Koisaaressa 1918.