Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta
kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni
suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja
huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan
silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien
neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän
kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun
värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.
Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat
purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat
ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on
leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa
riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon
takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana
ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja
ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja
lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin...
* * * * *
Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme
hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää
ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa
valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi.
Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen
punaisen talomme varjoisaan pihaan.
— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.
Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina
leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran
kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan,
hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi
ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut?
— Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva
eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on
yksinäisyyden autuutta...
— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.
Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin
luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun
siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja
elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen.
Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee
veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja
tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan,
nyt tuo Sosialisti taaskin... Pidä puoliasi, Porvari!
Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan
siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva
ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien
temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin
puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa
punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään.
Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset
kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.
Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä
kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin
palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei
muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa
iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu,
tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.
— Nyt mennään siis syömään.
* * * * *
Tuk, tuk, tuk, tuk... jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä
metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista
savupilvenä taivaalle.
Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja
talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee
vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä
lauletaan:
"Minä vaivainen mato ja matkamies,
Mond' vaarallist vaellan retkee..."
Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit
kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin
siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta.
Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä
maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas
mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi,
ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat
vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa
meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa
ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.
Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas
jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.
* * * * *
Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja
ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta!
Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia
oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on
jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella
hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia,
tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä
on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee
myöhään. Eikä kukaan häiritse.
Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon.
Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin
rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha
virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.
Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:
"Nyt näemme siunatun päivän,
Alas taivast paistavan päällem,
Joll Jumal' valaise jokapäivä,
Meit iloxem, tarpexem täällä..."
Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se
valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä
ihanalla saarella ympäröi.
* * * * *
Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli.
Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi
verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.
Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten
lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman
runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä
huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä
taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen
vuoteestani.
Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi
niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina
airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.
Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku...
* * * * *
Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän
talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan
valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".
Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon
nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee
hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen
miettii omia asioitaan... Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä
pikkuista Punahilkkaa...
Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja
maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.
Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari
on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen.
Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.
* * * * *
Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja
silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään
hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät
nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu.
Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.
Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä
tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.
Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme.
Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei
käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta
keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.
Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa
tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun
sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille
hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha,
hiljaisuus ja yksinäisyys...
Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus:
pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin
joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen
saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun
ja kiireeseen.