Tämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala,
viinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti
poistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.
* * * * *
Olimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni
— kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet
paljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja
lausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden
asteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide
kruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se
oli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja
säihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa
vanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että
sirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja
kattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä
yleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän
suutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut
pitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat
kohonneet "saa svaboodu" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan
paljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin
oltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan
isänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut
ilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli
iltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä
olevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.
Kotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä
ihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä
joukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli
uskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.
Voi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.
— Tänne, tänne!
Ja samassa olin jo vaunuosastossa.
— Tuossa vastapäätä vain yksi herra... Rupla junailijalle, niin ei tule
muita. Ovi kiinni, sen kilpi on jo käännetty osoittamaan "saanjato",
varattu, tunkeilijain varalle. Vsjoravnoo!
Hän kumarsi nöyrästi:
— Onnellista matkaa, Teidän jalosyntyisyytenne!
Taisi saada pari ruplaa liikaa juomarahoja, kun noin aulisti aateloi.
Paneusin pitkälleni kaivettuani esiin kuvalehdet, paperossikotelon ja
4711-pullon ohimoitani varten.
Samassa matkatoverini tuli sisään. Pitkä, vaaleaverinen ja avokatseinen
herrasmies puettuna hauskaan englantilaiskuosiseen matkapukuun,
tuoksuvasauhuinen Briar-piippu hampaissa ja "Times" takin taskussa.
Hän kumarsi välinpitämättömästi ja istahti lehteään lukemaan. Mutta
minusta tuntui, ettei hän lukenut, vaan kaiken aikaa salaisesti
tarkasteli minua. Aivan kuin olisi koettanut arvailla, mikä oikeastaan
olin miehiäni. Kun veturi nykäisi junan liikkeelle, viskasi hän lehden
verkkoon ja kysyi englannin kielellä, puhuinko englantia. Ja kun näki
minun puistavan päätäni, heittäysi hänkin makuulle ja ummisti silmänsä.
Vähän ajan kuluttua vaununpalvelija tuli kysymään, joko tilat sai
laittaa yökuntoon. Matkatoverini höristi korviaan ja hymähti, kuten
minusta tuntui, tyytyväisesti, kuullessaan kangertelevan venäläisen
vastaukseni. Kun rupesimme riisuutumaan, sanoi hän venäjäksi:
— Ette ole venäläinen, kuulin sen puheestanne...
— En; olen suomalainen.
Koska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?
— Olkaa hyvä.
Hän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle
korttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:
— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut
kolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte:
siellä eletään sivistyksen ulkopuolella.
Hän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.
— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.
Matkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä
lasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:
— Pelkäsin, että siellä oli urkkija... Olisi vielä voinut luulla minua
karkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan... Ah, ette tunne
tätä onnetonta maata... täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa
ahdistuksessa... vaikka olisikin aivan syytön... Niin, niin... voitte
uskoa minua: olen _todellakin_ englantilainen... Mutta ehkä Teitä jo
nukuttaa. Saanko himmentää valon?
Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin.
Mutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä —
taiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.
* * * * *
Päivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula
kulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja
kukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan
kevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut;
sen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin
lähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.
Nyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja
katseli hymyillen hämmästystäni:
— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata
ikkunaa?
Se avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista
palsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.
Matkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.
— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on?
Vapauden ihanaa aavistusta!
Hän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi
pelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi
selitykseksi:
— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle
antamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään...
En ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani
puheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole
se, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä
varmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.
* * * * *
Juna pysähtyi ravintola-asemalle. Ja ihmiset kiiruhtivat nielaisemaan
kuumia piirakoita ja sitkeitä pihvejä. Kun kello kutsui takaisin
vaunuun, näin matkatoverini kiikuttavan suurta paperikääröä.
— Oletteko kylläinen? hän kysyi.
— Totta puhuakseni en ehtinyt montakaan suupalasta ahmaista.
Hän naurahti:
— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä
matkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan ostaa
itselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen. Taival on
pitkä, aikaa on liikenemään.
Hän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä...
Ja sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi
pientä lasia.
Kas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä kurkkuunsa ja
pakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.
— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.
— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?
— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa...
— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja
pakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?
En tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi
tärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:
— Onhan sitä meilläkin murhetta...
Vaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.
Sitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.
* * * * *
Kun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten
vainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:
— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella höystettyä. Se on
juonut paljon lämmintä, väkevää verta.
(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen maan
vielä täytyi juoda!)
Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy,
jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin
niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan
kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko
mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten
arvoitukset tulkitsee!
Vähitellen lähestyimme rajaa.
Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän
kysyi:
— On kai Teidän passinne kunnossa?
— On.
— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi
olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas
tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:
— Eikö totta: se on "all right"?
Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään
englantilaisia sanoja lausuessaan.
Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla
kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan.
Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan
ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut
ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana
ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen
vapauteen pystyyn?
Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän
paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.
Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että
hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän
rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän
riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!
Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:
— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!
* * * * *
Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut
toiseen vaunuun.
Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli
matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea
parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli
nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.
Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin
ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen.
Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman
hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä
lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat
selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs
kädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen...
Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:
— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen...
Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin
selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin
tylysti:
— Niin oli.
Mutta uusi puhekumppanini jatkoi:
— Tunsitteko entuudesta tuon herran?
Nyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja
tiukasti:
— En.
Vastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: "Pitäkää suunne
kiinni!" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan
anteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:
— Ette siis tiedä, kuka hän oli?
— En.
Nyt hän hymähti voitonriemuisesti:
— Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.
— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.
Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat
paljastuivat:
— Hih-hih-hih... Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta
minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen...
Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut
valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin
aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että
hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin
hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä
vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki
Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.
Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen
uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta
puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:
— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi...
Ja minä olin vastaavinani:
— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton
yö...
Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan
porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.