He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla
maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien
kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon
partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien
lukua... Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi,
mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet.
Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa
kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen...
Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin
kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat
— he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset
aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen
sormuksen, ja mies oli sanonut:
— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!
Siihen oli nainen vastannut:
— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina
uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin... Sillä sen jälkeen sillä
ei enää ole mitään virkaa...
Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja
sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia
elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.
Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain
kuullut, että _hänestä_ oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar.
Ja naiselle oli kerrottu, että _hänkin_ jo oli vakaantunut ja hoiti
nuhteettomasti valtion virkaa.
* * * * *
Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena
kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta
tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He
tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin
ollen voinut välttää.
Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän
huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.
— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette
käynyt niin vakavaksi...?
— Niin... vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat ja
niiden mukana muutumme mekin...
Mutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:
— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa.
Tasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?
— Tulen.
* * * * *
Mies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen sormus
liivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme siis
yhdessä uudelleen nuo muistot... miten ihanaa se onkaan!
Salissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone
tuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset
tarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti "Kukkuu, kukkuu,
kaukana kukkuu..."
Hän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen
lehden.
Sitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies kuuli
hovimestarin äänen läheltään:
— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!
Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja
hymyilevänä hänen edessään:
— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.
Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:
— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.
Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!
He istuivat kahden puolen pöytää.
Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli
lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea
sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli
valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja
ja ihmisiä...
Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti
kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?
Ja nainen ajatteli puhuessaan: _Siihen_ ei kajota ennen jälkiruokaa,
silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.
Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on
aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan
sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:
— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?
Hänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni
tunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.
— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.
Kauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:
— Niin... Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.
Tuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:
— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä mies ja
minä kunnioitan häntä suuresti... Ja meillä on niin kaunis koti. Jospa
vain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma... Teidän täytyy
se joskus nähdä!
Hänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:
— Onko Teillä lapsia?
Kauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.
Sitten hän hymähti ylimielisesti:
— No, se vielä puuttuisi!
He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen
väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista,
sanoi kauppaneuvoksetar:
— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja
tarinoisimme menneistä päivistä...
Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:
— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä
päiviä...
Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli
tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti
jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.
— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta
kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme
mukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva
kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.
Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.
Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet;
mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle... Sen vuoksi hän
sanoi lämmöllä:
— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona se
ensi kerran oli sormessanne.
Mies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi tylysti:
— Ja viimeisen kerran.
— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?
— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati pudota...
— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.
Mutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku
kertomuksesta:
— Nyt se taasen on liian ahdas... Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole
mitään virkaa!
Läheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan
elähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti
näyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi kumartamaan.
— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan
tulijaa kiireestä kantapäihin.
Mies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja kauppaneuvoksetar
sanoi:
— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-vanhenemisen
vaikeata taitoa eivät kaikki opikaan...
— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan aivan
liiaksi.
Itsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon
paremmin kuin sinä...
Kauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen hymyyn.
Ja mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti
hiuksenhienoja ryppyjä.
— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?
— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.
Kauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:
— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä. Ymmärrättehän:
se saattaisi herättää sellaista huomiota, jota miehen: tähden tahdon
välttää...
Mies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:
— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on... entisyys, täytyy
olla paljon varovaisempi kuin muiden...
Hän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:
— Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai
jäämään hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren
sänkykamarissako?
Silkinkahina loittoni ovelle.
Mies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen
leningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän
sopiikin aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin
kymmenen vuotta takaperin.
Hetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän
huomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon
vihellykseen.
Mutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja Esplanaadin
vesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka rasahteli
anturoiden alla.
Katua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden mukana
muutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut meidän kerallamme?
Hänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että sama kuu, jonka säteet
tänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä, kymmenen vuotta
takaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon pintaan ja kukkivaan
kastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli visertänyt...
"TIPPANA-LIISA"
Aamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka
yht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.
Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään
samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät.
Lapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja
keltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka
nähdessäni muistin elävästi "Tippana-Liisan".
Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.
Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi
selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli;
Tippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle
itselleen oli sanottava vain Liisa.
Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti
vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea.
Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy
valaisi hänen kasvojaan.
Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli "parempain
ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään.
Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa
oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan
hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja
kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia
ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa:
kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella
hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän
tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa
taloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi
verovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui
siitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty,
se oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut
kunnia-asiaksi.
* * * * *
Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi
pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi
tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan
lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään;
riitti kun joku vain sanoi:
— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?
Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen
vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti
kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se
oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:
— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli... ja
minulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha
olkihatussani... ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin
komesrootin Esteri... ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua
katsomaan...
Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti
asiaan:
— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!
— Eivät... hi-hi-hii... mutta minua kääntyivät... Kysykää vaikka
Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!
— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?
— Niin sitten... sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja
komea ja kaunis kuin Herran enkeli... Hänellä oli sysimustat viikset ja
purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän
jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi hevosilla
ja ratsuilla..."
— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?
— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet
mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja
autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla.
Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä
nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta
tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa
toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla
valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin... silloin minä
tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat
päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi
kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin
Maria Fariina...
— Eikö siellä muuta tarjottukaan?
— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä
annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja
kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo...
— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat
kuulijat epäillä.
— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.
Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi
taas, kun rukoiltiin:
— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun
kaunis sotaherrasi joutui!
Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä
ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin
silmistään, ennen kuin vastasi:
— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon
alle.
Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:
— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni
kokopökeröksi... Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen...
Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme:
oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat
virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.
Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan
jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten
kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai
aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi
olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa...
* * * * *
Mutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan kauppias
Vihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä herttainen
lapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin tulikin suuri
hunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se tapahtui hänen
vedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen keisarin hohtokivisten
pääsiäismunien mittasuhteista:
— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät
edes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.
Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia
korviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen
irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana
retkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat ryöppynä:
— Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän
keisarin kanapiikana linnassa ollessaan!
Me muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman punastui
korviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän tiesi,
mitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut keisarin
palatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli vuotta
konkurssirikoksesta.
(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin rikas
ja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset aikoja
sitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet lukuunottamatta hänen
omaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja Tippana-Liisaa, jolle heidän
talossaan kerran oli syötetty pohjaanpalanutta riissipuuroa.)
* * * * *
— — ‒ Niin, niin... Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa lepää
nurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut maailmalle. Ville
Vihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja mitä muihin
tulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään herttaisuudestaan
takuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa, että useimmilla heistä
on jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa mieluimmin pujahtaisi
ulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla aivan yhtä mahdottomia
juttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät lyhytjärkisten kirjoissa
kuljekaan...