Kaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä
sankari...
Hilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen
vielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja
kuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties
sentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota
ihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua
tietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän
uneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet
säihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja
hän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen:
— Kuinka saatoit _sinä_ huomata minut, valita juuri minut, tyytyä vain
minunlaiseeni —?
Silloin suuri mestari loi häneen katseen niin syvän, että hän
tunsi kokonaan siihen vajoavansa, hukkuvansa, ja sanoi lämpimällä,
soinnukkaalla äänellään:
— Sinä, sinä, sinä!
Kolme kertaa. Ei tosin mitään muuta. Mutta eikö siinäkin ollut
tarpeeksi! Riemuiten Hilja Väänänen ajatteli, miten häntä mahtoivatkaan
kadehtia kaikki koulutoverit — Helmi, joka luuli laihaa kurjenkaulaansa
kauniiksi, Fanni, joka kähersi tukkaansa, ja Hilma, niin etenkin Hilma,
jolla aina muka oli hienommat leningit kuin toisilla. Ja hän nukahti
onnelliseen hymyyn.
Mutta toisinaan hän saattoi herätä keskellä yötä, ja silloin hänet
aina valtasi niin sanomattoman kiihkeä ikävä, että hän purskahti
hillittömään itkuun. Sellaisina hetkinä hän pelkäsi, ettei hänen
mestarinsa koskaan tulisikaan —
* * * * *
Vuodet vierivät. Hilja Väänänen oli jo lopettanut koulun ja palveli
konttorissa. Mutta yhä odotteli hän untensa urhoa saapuvaksi.
Siihen aikaan oli sankari jo vähän muuttunut. Hänen ei enää tarvinnut
olla taiteilija, eikä hänellä välttämättä tarvinnut olla mustia
kiharoitakaan. Mutta kuumaverisen ja ruskeasilmäisen hänen vieläkin
piti olla. Hän oli muuttunut miehekkäämmäksi; rinta oli leveä, ryhti
suora ja käsivarret voimakkaat. Merkillistä! hänhän muistutti aivan
elävästi konttorin vahtimestaria... Sen oli Hilja Väänänen huomannut
eräänä aurinkoisena kevätaamuna, kun vahtimestari oli seisonut hänen
pöytänsä lähellä kirjeitä kopioimassa. Hän oli salaa tarkastellut
nuorta miestä, joka tyyneesti oli pyöritellyt puristimen ratasta, ja
hänen poskiaan oli äkkiä alkanut polttaa. Tosin oli vahtimestarilla
hiukan punaiset ja karkeat kädet, hänen käytöstapansa oli vähän
kankeata ja hänen liikkeensä kulmikkaat, mutta hän oli niin miehisen ja
terveen voimakkaan näköinen —!
Saattoipa tapahtua toisinaan, kun Hilja Väänänen hämärissä istui
yksinäisen kammarinsa takkavalkean ääressä tahi toukokuisen illan
suussa ikkunassaan, että hän rakenteli toisenkinlaisia tuulentupia: hän
oli suuren maalaispappilan emäntänä, vanhana ja arvokkaana ruustinnana;
lapset olivat täysikasvuisina jo pesän jättäneet, kahden olivat he
rovastin kanssa jääneet viettämään tyynen elämänsä rauhallista ehtoota;
nyt oli lauantai-ilta; rovasti istui siellä kammarinsa kirjoituspöydän
ääressä saarnaansa valmistelemassa; piiat olivat kylällä; hän tässä
vain katseli liekkien punaista leikkiä tahi kalpeitten tähtien
syttymistä ja muisteli elämänsä pitkän poutapäivän herttaista
paistetta...
Mutta kun hän sellaisina iltoina sitten valvoi vuoteellaan, ilmestyi
hänen haaveittensa pappilaan sangen usein myöskin nuori apulainen,
jolla oli vahtimestarin verevät kasvot ja voimakkaat käsivarret. Ja
miten olikaan, niin muuttui hän itsekin äkkiä vanhasta ruustinnasta
nuoreksi pastorskaksi!
* * * * *
Mutta vuodet vierivät, vierivät...
Konttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen
myyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden
kukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää
taakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän
ritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.
Kun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän,
huokasi hän:
— Tule pian!
Ja kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään
koulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja
neljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään
päivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö
tule —.
* * * * *
Keväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.
Hilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut
korkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja
heittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja,
Hall Cainen "Vaimo, jonkas minulle annoit", mutta hän ei lue sitä,
tuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii...
Sunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu
niin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi
elämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin
kuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja
tarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!
Vuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi.
Hän on jo aikoja sitten luopunut tuon "suuren onnen" odotuksesta.
Nöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen
osalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa
itselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista
pisaraa... Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin,
satunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka
vain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen...
Huoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö
hänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin —
kahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle
ja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu
on aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen
pylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten
menee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.
Hänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:
— Enhän minä vielä ole rumakaan... Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa
katsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta
kuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän
luo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän
purskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas...