Kirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin
lasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!
Keuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat
pitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten
huopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita
ja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset
puhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat
mietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa
ja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja
edessään vain lopullinen sammuminen...
Hiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain
puoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin.
Ei sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä
useampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä.
Joskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä.
Eikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan
sairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan
yskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa...
Verkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy
puoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin
tuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat
liian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet...
* * * * *
Kirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä
taivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein:
keltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin
viihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.
Nuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa
sairaanhoitajatarta luokseen.
— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin
paremmin... enemmän tuota kaunista...
Hän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar
kääntyy katsomaan.
— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja
pönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?
— On; kiitos!
Sisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.
Nuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen
neljännestunnin ajan ovat suoritelleet:
— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui
raskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli
kuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys... aivan kuin
tuskan hiki... Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi
ja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän
uuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume,
ihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on
sen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja
sekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli
lentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata
kohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten
tuulen kantamana kaareillen laskea alas...
— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi?
Siksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä
omana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan
yhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!
— Mutta nuorihan hän oli vieläkin, ei kolmeakymmentä vielä pariin
vuoteen... Vai olisiko ehkä nyt tämä äkkiä puhjennut tauti jo ehtinyt
tehdä hänet vanhaksi? Sehän toki olisi aivan hullunkurista...
Nuoren miehen täytyi naurahtaa moiselle ajatukselle. Hän nauroi
ääneensä. Ja toisilta tiloilta käännyttiin häntä katsomaan; lähin
naapuri, nariseva vanha herra, mörähti jotakin sopimattomasta
iloisuudesta.
Ja nuori mies herkesi naurustaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hänen
päähänsä oli iskenyt uusi ajatus:
— Eikö ihminen aina pitänytkin kauniimpana sitä, jota hänen ei suotu
saavuttaa? Hänen ei tietysti ollut sallittu elämänsä syksyyn päästä...
Sehän oli aivan luonnollinen selitys, aivan selvä...
Vilun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Ja hän veti peitettä
ylemmäksi.
- Epäilemättä oli niin. Kuolema oli lähellä, se oli jo kurottanut
luiset sormensa hänen kurkkuaan kohti, kohta kai se kuristaisi... Ehkä
jo jonkun hetken perästä... Kas noin...
Hän sai ankaran yskänkohtauksen, hän tunsi ilettävän lämpimän veren
täyttävän suunsa. Ja sairaanhoitajattaren täytyi kiiruhtaa ojentamaan
sylkykuppia. — Vähitellen meni kohtaus ohi; sairaanhoitajatar antoi
hänelle lääkkeitä ja asetteli patjat järjestykseen.
Ja nuori mies sai taas kiinni ajatustensa punaisen langan päästä:
— Ei vienyt tällä kertaa, tuskinpa veisi vielä seuraavallakaan
kerralla, ehkä ei koko tänä vuonna, kenties ei tulevanakaan... Mutta
joka tapauksessa kohta ja aivan varmaan ennen elämän syksyn tuloa...
Siitä hän nyt oli vakuutettu, totuus oli selvinnyt hänelle tänä
päivänä. Tähän saakka hän toisinaan oli toivonut kestävänsä vielä
useita vuosia; olipa hän rohkeimpina hetkinään vielä uskonut siihenkin
määrin toipuvansa, että kykenisi jotakin maailmassa tekemäänkin,
toteuttamaan edes muutamia nuoruutensa kunnianhimon unelmia. Ja miksei
hän olisi toivonut? Uskoihan tuo näyttelijätär-parkakin, joka eli
vain puolen keuhkon ja kadehdittavan itsepäisen tahtonsa varassa,
että hänellä vielä oli montakin laakerinoksaa taittamatta. Ja kenties
olikin. Kukapa sen tiesi! Mutta sen hän _nyt_ tiesi, ettei hänellä
itsellään enää ollut laakereita poimittavana...
Hän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti
pinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan
värisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi
säilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut
hänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen
kirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:
— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin
ikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä
lepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet
turmelemaan... Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin
uppoamista... Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se
tulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään
toimittaa...
— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi
viikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja
valkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka
kädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi,
tavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka
hellävaroen kumartuu yli vuoteitten...
Jostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä.
Nyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja
tiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään
ja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä
nuori mies voinut olla naurahtamatta:
— _Morituri te salutant_... Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata
tavalliseksi mieheksikin... lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi,
vaikkapa sellaiseksi kuin tohtori... Voisihan hänet varmuuden vuoksi
pukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi... se kenties lisäisi
juhlallisuutta... ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli
Kuolema...
Sairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä
ja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki
äärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo
ilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta... Mutta hän itse
oli hyvin korkealla niiden yläpuolella — ‒.
Nuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui
hänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin
hiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa
vieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar.
Tohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja
puisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan
sisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen... Samassa alkoi nariseva
vanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.