He tapasivat toisensa kadulla.
Syksyn taivas oli korkea ja sininen, mutta tuuli kuljetteli katuvieren
vaahteroiden kellastuneita lehtiä.
Tyttö tuli sikarikaupasta, jossa hän ansaitsi leipänsä, ja mies tuli
automaatista, jossa hän söi leipäänsä. Tytön silmät säteilivät ja hymy
oli hänen huulillaan; hän rakasti miestä. Mutta mies oli synkkä ja
vakava; hän ei enää rakastanut tyttöä, oli kyllästynyt, väsähtänyt...
Tyttö sanoi:
— Tiedätkö, minulla on ollut niin ikävä sinua... Koko päivän olen vain
toivonut: kunpa aamiaistunnilla sinut tapaisin —!
Mies ei virkannut mitään; hän ajatteli: Minun täytyy lainata häneltä
kaksikymmentä markkaa, muuten en voi mennä kauniin kahvilatyttöni luo...
Ja keltaiset lehdet tanssivat tuulessa.
Mutta kun he olivat vähän aikaa vaitiollen kävelleet, sanoi tyttö
hellästi:
— Rakas, näen että sinulla on huolia. Miksi salaat ne minulta? Voithan
toki kaikki asiat kertoa omalle pikku tytöllesi. Sano, mikä sinua
painaa!
Hän katsoi armastaan kosteakiiltoisin silmin. Mutta mies tuijotti alas
katukäytävään ja pyysi lainaksi kahtakymmentä markkaa.
Tytön katse kirkastui; riemuiten hän aukaisi laukkunsa ja pisti
kokoonrypistetyn setelin miehen kouraan.
Kuinka iloinen hän olikaan voidessaan auttaa rakastettuaan. Suuri
onnentunne täytti hänen pienen sydämensä. Ja hän ajatteli itsekseen:
Kylläpä oli hyvä, etten eilen tullut ostaneeksi niitä ruskeavartisia
lakkakenkiä, joita varten olen rahojani säästellyt...
Samassa mies muisti, että hänellä oli tärkeä asia toimitettavana.
Ja he erosivat.
Kun tyttö palasi sikarikauppaansa, oli hänen mielensä kirkas ja kevyt.
Ja hänen äänestään soivat heleät hopeatiuvut, kun hän ostajia palveli.
* * * * *
Illalla istui mies tummakulmaisen kahvilatytön kanssa elävissä-kuvissa.
He puristivat toistensa käsiä ja painautuivat lähelle toisiaan — eikä
heillä ollut aikaa kuvien katselemiseen. Ja joka kerran kun valo
syttyi, alkoivat he hajamielisinä tarkastella ohjelmalehtisiään.
Sitten he menivät kävelemään. Tyttö oli iloinen ja onnellinen; hän
puheli lakkaamatta ja katseli harvasanaista toveriaan ihailevin
silmäyksin. Mutta sitten hänkin kävi yht'äkkiä aivan vakavaksi; ja mies
kysyi:
— Armas, mikä sinun on?
Mutta samassa mies muisti, että juuri samaa oli häneltä itseltään
kysytty aamupäivällä, ja hänen tuli outo ollakseen.
Kahvilatytön silmiin nousivat kyyneleet:
— En tiedä, miksi olen niin levoton... ikäänkuin aavistaisin sinut pian
kadottavani...
Mies koetti hellästi silitellä hänen kättään ja sanoi:
— Rakas, tiedäthän ettet milloinkaan minua kadota.
Mutta itsekseen hän ajatteli:
— Alanpahan jo tuostakin saada tarpeekseni!
Kuu pilkisti esiin repalaisen pilven raosta, ja mies huomasi, että sen
kalpea naama irvisteli ilkeästi.
* * * * *
Mutta pieni sikarikaupan-tyttö nukkui kauniisti vuoteellaan ja näki
kultaista unta armaastaan ja tulevien vuosien suuresta onnesta...