Päivällinen oli syöty. Kokoonnuttiin saliin, johon kahvipöytä oli
katettu. Herrat sytyttivät tupakkansa. Ja kukin koetti etsiä itselleen
mahdollisimman mukavan istumapaikan.
Oltiin huhtikuussa, jolloin päivänvalo jo pitkät tunnit pitää puoliaan
iltapimeää vastaan. Ja salissa vallitsi kevätsiintoinen puolihämärä.
Talon emäntä tahtoi sytyttää venetsialaisen peilin edessä olevan
kolmihaaraisen pronssijalustan kynttilät. Mutta eräs läsnäolevista
naisista, kiiltäväsilmäinen nuori neiti, pyyteli:
— Älähän toki vielä! Nyt on niin ihana valaistus.
Ja joku herroista jatkoi nauraen:
— Eikö hovioikeudenneuvoksetar tiedä, ettei huoneeseen koskaan saa
sytyttää kolmea kynttilää? Se ennustaa onnettomuutta...
— Emmehän toki ole taikauskoisia.
Mutta vanha herra, joka uuninnurkan nojatuolissa imi paksua sikaria,
hymyili leppeästi sankalasiensa takaa ja virkahti hiljaisella äänellä:
— Kyllä kaikki ihmiset ovat taikauskoisia, kukin omalla tavallaan...
Talon isäntä puuttui nyt puheeseen:
— Älä vain koeta saada meitä uskomaan, että sinä olet! Se ei onnistuisi.
— Minäpä juuri olenkin. Ja uskallanpa lyödä vetoa, että velikin on.
Se nuori neiti, joka ensiksi oli ehdottanut, ettei kynttilöitä
sytytettäisi, sanoi nyt:
— Mutta kertokaahan toki meille taikauskostanne; kummitusjutut kuuluvat
tähän valaistukseen!
— Kummitusjuttuja en valitettavasti osaa, vastasi vanha herra hymähtäen
ja puhalsi kauniin sinisen savuympyrän ilmaan.
Talon emäntä kääntyi hänen puoleensa:
— Mutta kertokaa meille taikauskostanne, herra professori!
Ja muut vieraat yhtyivät pyyntöön.
Vanha professori veti pari pitkää savua sikaristaan, puhalsi ne
renkaina suustaan ja aloitti sitten kertomuksensa:
* * * * *
Ikkunasta, joka punainen valo. Minulla ei ole on vastapäätä omaani,
loistaa pienintäkään aavistusta, kuka siellä asuu, mikä hän on, mieskö
vai nainen, nuori vaiko vanha... En osaa arvailla, mitä hän tekee. En
tiedä mitään muuta naapuristani kuin sen, että hänellä on punakupuinen
lamppu pöydällään.
Mutta sepä sitten onkin aivan merkillinen lamppu. Se palaa aina.
Milloin hyvänsä katsonenkin ulos, aina loistaa ruusunpunainen hohde
kolmannen kerroksen kolmannesta ikkunasta. Se syttyy jo aikaisin
illansuussa ja palaa vielä, kun yömyöhällä oman lamppuni sammutan. Ja
siitä olen päätellyt, että naapurini on joko ihmeellisen ahkera tahi
hyvin sairas ja uneton ihminen.
Merkillisen lämpöinen ja merkillisen lempeä on tuo valo. Siinä ei ole
sitä koreanpunaisen repivää räikeyttä, joka kiihoittaa ja ärsyttää,
eikä helakan majakkavalkean hermostuttavaa huikaisua. Se on melkein
kuin ehtooruskon punerrus tyynen järven kalvossa. Todellakin: se johtaa
mieleen tuon ihmeellisen iltatunnin, _l'heure rouge'n_, jona maisema
saa sadunsiinnon muutamaksi häipyväksi hetkeksi, juuri vähän ennen kuin
läpi luonnon käy yön tuloa ennustava väristys...
Alunpitäen on tuntemattoman naapurini lampunvalo minua miellyttänyt
ja viehättänyt. Pitkinä yksinäisinä iltoina olen tuijottanut siihen
samalla tapaa kuin takkavalkeaan tuijotetaan. Ja vähitellen se on
käynyt minulle rakkaaksi. Sen olen huomannut erittäinkin muutamina
iltoina, joina naapurin lamppu vastoin tavallisuutta ei ole palanut:
silloin olen sitä ikävöinyt aivan samoin kuin kaivataan jotakin rakasta
elävää olentoa.
Aluksi en ikäväni syytä heti älynnytkään, tunsinpahan vain, että oli
painostavan paha ollakseni. Yritin käydä käsiksi työhöni, mutta ei se
luistanut; koetin keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, ei sekään
onnistunut. Vihdoin täytyi minun heittää sikseen kaikki yritykset.
Nousin pöytäni äärestä ja sammutin lamppuni mennäkseni makuuhuoneeseen,
mutta vilkaisin sentään vielä kerran ulos ikkunasta. Ja silloin se
minulle selvisi: naapurini ikkuna oli pimeä. Siitä asti olen tiennyt,
että tuota punaista lamppua rakastan.
... Eräänä iltana, jona naapurini lamppu ei palanut, sattui minulle
hyvin ikävä mieliharmi. Mikä se oli, ei kuulu tähän. Pääasia on,
että minun silloin piti tehdä tärkeä ja ratkaiseva päätös, josta jo
pitkät ajat olin ollut epätietoinen ja kahden vaiheilla. No niin, tein
päätökseni. Ja tietysti se oli hyppäys hulluun kirnuun.
Siitä lähtien en enää tee mitään ratkaisevaa päätöstä, katsomatta
ensiksi, palaako naapurini punainen lamppu. Ja jollei se pala, niin
lykkään kiireellisimmänkin asian seuraavaan päivään, eikä mikään
maallinen mahti saisi minua toimittamaan sitä "pimeänä iltana".
... Keittäjättäreni oli kolmena lauantaina peräkkäin polttanut
puuron. Oli siis saatava uusi. Ensimmäinen, joka tarjolle tuli, oli
erinomaisen miellyttävän ja ystävällisen näköinen. Kun hän tuli
ovesta sisään, ajattelin: "Kas, kuinka hyvä onni minulla olikin!
Tuohan näyttää aivan verrattomalta!" Sovimme ehdoista ja olin juuri
sanomaisillani, milloin hänen on taloon tultava, kun onneksi tulin
katsahtaneeksi ulos ikkunastani. Lauseeni jäi keskeneräiseksi ja
ratkaiseva sana jäi sanomatta, sillä naapurini lamppu ei palanut.
Seuraavana iltana pestasin ruman, rokonarpisen ja mörähtelevän matamin;
silloin paloi lamppu. Eikä minun ole tarvinnut kauppojani katua: olen
lihonut kymmenkunnan kiloa eikä kirjoituspöydältäni ole pienintä
paperinpalaa hävitetty. Mutta se sievä ja sorea neitonen joutui eräälle
virkatoverilleni, jonka suurin uhrauksin hankkiman itäintialaisen
liemimaljakon hän ensi töikseen pudotti lattiaan.
Onko siis ihme, että tunnen taikauskoista luottamusta naapurini
punakupuista lamppua kohtaan, että se on muuttunut suojeluspyhäkseni?
Aluksi tuo taikausko minua hiukan hävetti. Ajattelin: "Sehän on hullua,
järjetöntä ja mielenvikaista..." Mutta siitä huolimatta en punaisen
lampun lumoista päässyt. Ja vähän ajan kuluttua alkoivat ajatuksenikin
muuttua: "Onhan tämä kieltämättä vähän lapsellista, mutta tuskinpa
sentään järjettömämpää kuin mikä muu usko hyvänsä! Mikä uskoo mihinkin:
toinen maalattuihin kuviin, toinen loistavaan liekkiin! Sytyttäväthän
ihmiset vahakynttilöitä pyhimyskuvien eteen omaistensa puolesta,
tuntemattoman naapurini lamppu syttyy minun menestyksekseni..." Enkä
enää salaakaan, että punainen lamppu on muuttunut tärkeäksi tekijäksi
elämässäni. Se määrää työni ja tekoni. Se suojaa minua vaaroilta ja
vastoinkäymisiltä, se antaa minulle rohkeutta ja uskallusta. Se on osa
minun uskontoani, korkeamman voiman merkkituli...
* * * * *
Vanha professori vaikeni.
Mutta kukaan ei nauranut, vaikka kuulijat olivatkin selvillä siitä,
että kertomus oikeastaan oli niin yksinkertainen että sille olisi
voinut nauraa. Syntyi tuollainen pieni painostava hiljaisuus, jonka
aikana enkelin sanotaan kulkevan huoneen läpi. Mistä se johtui?
Olisikohan muillakin, eikä vain professorilla, ollut punaiset lamppunsa?
Mutta sitten talon emäntä nousi tuoliltaan, väänsi sähkövalot palamaan
ja istahti pianon ääreen. Hän soitti pitkän kappaleen; ennen kuin se
oli lopussa, oli keskustelu jo herännyt alkukuiskauksiinsa.
Kolmihaaraista kynttiläjalkaa ei kuitenkaan koko iltana sytytetty.