Itse kaatui kalpahansa,
nukkui nuorna laulaja,
Tuot' ei usko Dobrowolski:
Hurme huutaa kostoa!
Tuumii korven karhu vanha:
"Tää Zapolskin työtä on,
jolta naisen nauratellut
vainaja lie vallaton."
Kilahuttaa kilpehensä;
harvat kutsun kuulevat.
Myötään Boleslaw on vienyt
paanit parhaat, nuorimmat.
Sata saapuu miekkamiestä,
muuan kymmen kypärää,
rautapaitaa ruostunutta,
arpipäätä yrmeää.
Ärjyy äijä Dobrowolski:
"Tääkö linnan vartio?
Silloin voitti Wielopolski,
tuli meille turma jo!
Kuinka? Käytiin taistelohon
ennen kilvin kirkkahin,
rumin nytkö ruostetahroin,
orhein takkuharjaisin?"
Vastaa vanhin sankareista:
"Etpä eilispäivän laps
olle itsekään, sa kuoma,
olet harmaa, takkuhaps.
Missä ruostunut on rauta,
tiedä, siinä huurusi
kerran hurme vainolaisen,
monet kasvot kalpeni."
Kohoo pää jo Dobrowolskin,
silmä tuima tulta lyö:
"Siispä eespäin, tulkoon voitto,
tappio tai Tuonen yö!
Tuoll' on linna, missä multa
polo poika murhattiin;
kypeniinsä kylmetköhön,
hukkukohon hurmeisiin!"
Kilkkaa, kalkkaa kannusraudat,
kypär-töyhdöt hulmuaa,
kohti linnaa Wielopolskin
ratsasparvi raikahtaa.
Sinkoo sieltä joukko toinen,
päälle ryntää, iskee päin;
aamust' iltaan asti riehuu
sukukoston surma näin.
Kaatuu vanha Dobrowolski
kuolinpiston saatuaan,
vaan hän huutaa maasta vielä:
"Eespäin, kuomat! Kunniaan!"
Mutta päälle käy Zapolski
niinkuin kuolon enkeli,
harvenneita harmaapäitä
niinkuin heinää niittävi.
Haa! Nyt tanner järkkyy, jyskää,
paukkaa ilman patsahat.
Miksi metsä lakoo? Keitä
ovat oudot ratsahat?
Sanan Boleslaw on saanut,
tullut voimin tuorehin
sinne, missä lyödään arpa
Agafonin, Sjinkowin.
Syöksyy, särkee kilvet, kalvat
niinkuin myrsky, ukkonen,
halkoo haarniskat kuin halkoo
pilvet leimaus pitkäisen.
Pyrkii kimppuhun Zapolskin,
eteen appi entävi:
kauas kalpa Wielopolskin
valkohapsen lentävi.
Tapaa etsimänsä, iskee,
taittuu peitset tanassaan,
horjahtaa Zapolski, maata
kohta kastaa hurmeellaan;
toiset tuskan huutoon puhkee,
toiset riemun hälinään,
pyrkii toiset pakoon, ryntää
toiset linnaa ryöstämään.
Viedään viljat, kullat, nahat,
naiset, lapset surman saa,
tuli tehdään nurkan alle,
kohta liekit loimottaa;
loitos kyliin karjalaisiin
loistaa kajo kaamea,
katsoo, kuiskii kansa karsas:
"Paanit tappaa paaneja!"
Mutta linnan liekkein halki
synkkä samoo miekan mies
kuolon-kylmä kasvoiltansa,
harteillansa hallan ies,
verta vuotaa urhon säilä,
silmä tulta tuijottaa,
löytää vuoteeltaan Elizan,
käden tälle tarjoaa.
Vait on impi. Vaikenevi
myöskin valju Boleslaw.
Vihdoin hourupää näin kuiskaa:
"Siis sa saavuit, Ladislaw!
Nousit nuorna nurmen alta,
tulit turpehestakin
miekoin Manaa mahtavammin,
lemmenlauluin laajemmin."
Tuli tuiskaa, liekit lieskaa;
ulkoa jo huudetaan:
"Joudu, Boleslaw! Sa riennä
taikka kuljet kuolemaan!"
Kammiosta kautta pauhun
kuuluu nyt kuin karjahdus,
sinkoo säilä, naisen rinnan
lävistää kuin leimaus.
Tuli tunkee kammiohon,
linna liekein leimuaa, —
liikkumatta Dobrowolski
katsoo naista kalpeaa.
Hirret hilskuu, parret parskuu;
putoo linnan katto nyt,
hautaa haaveet, toivot, muistot
ynnä tuskat kärsityt.