Tuima täyttyy taaton tahto:
vasten mieltä morsion,
ennen kukkaa ensi kesän
hän Zapolskin vaimo on,
vaikk'ei varsin onnellinen,
koska kesken vihkiään
lentää kalmankalpeaksi,
kumartaa hän kutripään.
Niinkuin halki usman näkee
ympärillään paanit hän,
miehet miekan kultakahvan,
naiset helman hempeän;
papin pakinat hän kuulee
vain kuin honkain hohinan,
taikka peninkulmain takaa
kosken öisen kohinan.
Näyt toiset, toukokuiset
sielussansa kangastuu,
silmät suurtuu, suonet vertyy,
purppuroituu poski, suu.
Vastaa hän, kun kysyy pappi,
sallii sulhon suutelon,
omaistensa, ystäväinsä —
mutta mieli muuall' on.
Liki linnaa Wielopolskin
yössä kevään kelmeän
laulaa Ladislaw: "Ei kuule
mua korva ystävän.
Siispä laulan lainehille
murhemielet murtuvan,
puhun rannan raitapuille
sydäntuskat turtuvan.
Muistan, kun ma lasna lauloin,
silloin viita vihannoi,
toisin hohti hongan kylki,
taivonkaaret karkeloi,
toisin päilyi yö ja päivä,
kulki kuplat päällä veen,
Luojan ynnä luonnon tuntu
suli suureen kauneuteen.
Heleällä heinäkuulla
synnyin, lapsi laulun maan,
ja ma vaalin valkeutta
niinkuin prinssi kruunuaan,
jouduin syksykuuhun synkkään,
eloon pilkkopimeään,
haurain haavepursin merta
aavaa, kylmää kyntämään.
Rikkunut lie silloin jokin
kaune kallis rinnassain,
koska Taaton taivahisen
kuvaa tuolta turhaan hain,
huusin Luojaa luonnon halki
vastasi vain äärettyys,
tähtisarjain mykkä saatto,
myrsky, yö ja ijäisyys.
Toki yksi toivo tuikki:
kasvoi neiti kaunohaps
yössä linnan yrttitarhan,
aatosteni armas laps;
kun hän istui ikkunalla,
maa ja ilma iloitsi,
kun hän lauloi laiturilla,
meri, metsä kuunteli.
Ah, Eliza, et Sa tiedä,
kuinka mieli miehen on,
joka näkee aurinkonsa
astuvaksi aaltohon,
jonk' on nähnyt nousevaksi
purppurassa päältä veen,
halki haaveen, häivän, tuskan,
keskitaivaan korkeuteen.
Et Eliza tiedä, miltä
tuntuu jäädä yksinään
kanssa unten maahan lunten,
luokse yön ja hyyn ja jään,
luuttu yksin ystävänä,
kumppanina taivaan kuu,
Tuoni valju tuttavana,
valkamana Surman suu.
Ah, Eliza, armas lapsi,
vaikka toisen vaimo jo!
Luokses rientää särkyenkin
sävel tää ja soittelo.
Sopusointuhun en saane
enää koskaan kanneltain
enkä nähne ensi kesää;
Sinut yksin nään ma vain.
Sentään valo outo häilyy
päällä metsän, maan ja veen,
puhkee punaruusut yössä,
suvi saapuu suloineen,
kukat kukkii kummullani,
minä mullan alla lien,
mutta Tuonen tuollepuolen
lemmen vienot muistot vien.
Kuka kulkee kummullani? —
Vaimo outo, valkohaps.
Kuka ristin juureen vaipuu? —
Ah, Eliza, armas laps!
Miks et nuku, vaikka nukkuu
luonto, Luoja, ihmiset
kinoksissa kirkkahissa,
päällä Kalman kattehet?
Pisar kuuma kulmillani? —
Ei, et itkeä et saa!
Tai jos tahdot, maasta nousen,
kuolon kahleet katkeaa;
tulen nuorna Tuonelalta,
tiedän lemmen, laulun tien
valon valtakuntahani,
Sinut sinne myötä vien.
Ah, Eliza, armas lapsi!
Kuuletko Sa huutoain?
Vaimo outo, valkohapsi,
haudan harha lienet vain!
Tai liet henki heimon vieraan?
Kerro aikaan etäiseen,
kuinka täällä suukot surmas,
huoltiin, kuoltiin rakkauteen."
Vaikenee jo laulu, katkee
niinkuin kieli kantelen,
horjahtaa Eliza, viedään
hourupäänä vuoteesen;
sydän tuskin sykkää, riittyy,
leimahtelee rinnan lies.
Mutta aamull' akkunansa
alta löytään kuollut mies.